Johdanto

Monet kotisivujeni lukijat ovat pyytäneet, että kirjoittaisin lisää Sapmelas-lehden toimittamiseen liittyvistä ongelmista. Olen jo aikaisemmissa yhteyksissä kertonut miten jouduin lehden päätoimittajaksi. Sapmelas-lehden ja oman osuuteni lehden tekemisen historiassa olisin voinut kertoa lyhyesti; mitä etäisempi ja väestöltään harvalukuisampi alue on sitä vaativampaa lehden tekeminen ja tukeminen on. Vapaaehtoisia saamelaisia avustajia on ollut koko lehden historian ajan mahdotonta saada. Harva saamelainen on uskaltanut kirjoittaa lehteen saameksi, harva myös suomeksi.

Lehti siis alkoi ilmestyä saameksi vuonna 1934 olosuhteissa, jolloin suurin osa saamelaisalueen asutuksesta sijaitsi tiettömien taipaleiden takana. Lehti ilmestyi vuosikymmenten ajan nelisivuisena muutaman kerran vuodessa. Lehteä toimitettiin kautta koko sen historian varsin pienellä budjetilla. Oma toimintani tapahtui pääosin talkootyönä. Samanaikaisesti Sapmelasin kanssa ilmestyi Ruotsissa Samefolket ja Norjassa Nuortanasti ja Muitaleaddji.

Lepytyspolitiikka

Lehden julkaiseminen liittyi jollakin tavalla valtion lepytyspolitiikkaan. Valtion kannalta tällainen lepytyspolitiikka ei kalliiksi tullutkaan. Lehden perustaneet olivat toki perillä siitä miten historian kuluessa saamelaisalueen jakaneet valtiot olivat lähettäneet saamelaisalueelle sotilasretkikuntia, poikkeusvaltuuksin toimineita käskynhaltijoita, virkamiehiä, verottajia, uskonnollisia ja poliittisia käännyttäjiä, kaikkia niitä, joiden tehtävänä oli alistaa paikallinen saamelaisväestö, muuttaa sen kulttuuri, riistää sitä taloudellisesti ja lukea sille valloittajan laki.

Teen tässä pienen yleistävän sivuloikan historiaan kuvatakseni Lapin valloittamisen luonnetta. Yksi menetelmä jonkin alueen ja sen väestön valloittamisessa on alkuvaiheessa harjoitettu silmitön terrori jolla valloitetun yhteiskunnan rakenteet revitään rikki, ja jonka synnyttämä henkinen shokki vaikuttaa kukistetussa kansassa sukupolvien ajan. Tähän on usein liittynyt alistetun kansan oman eliitin tuhoaminen ja korvaaminen kuuliaisilla vasalleilla, joiden poikia on pidetty hallitsijan hovissa ja sotajoukoissa oppimassa tulevia tehtäviä varten, mutta samalla myös panttivankeina, isänsä uskollisuuden takeina. Valloittamisen perimmäisenä tarkoituksena on useimmiten ollut aineellisten arvojen pakottaminen valloitetuilta. Julmat pakkomenetelmät ovat olleet tehokkaita, mutta myös synnyttäneet kytevää vihaa, kapinoita ja petoksia, kun alistetut etsivät vapautta tai uutta "suojelijaa". Lisäksi alistettujen valvonta sitoo voimavaroja.

Viisas valloittaja laskee ja harkitsee, ja valitsee jos mahdollista rauhoittamisen tien. Hyvin tuntemamme esimerkki on Suomen valloittaminen Venäjän toimesta vuoden 1808-1809 sodassa. Venäjä oli käyttänyt raakoja alistamismenetelmiä esimerkiksi Puolan pitämiseksi vallassaan, ja tämä tuotti toistuvia kapinoita jotka kävivät Venäjälle kalliiksi ja uhkasivat sen turvallisuutta ulkovaltojen sekaantuessa asiaan. Vaikka Puola kukistettiin, jaettiin ja pyyhittiin kartalta useaan otteeseen, Puolalaiset eivät unohtaneet eivätkä luovuttaneet lopullisesti.

Jotta Venäjä ei olisi saanut niskoilleen kahta Puolaa, se sovelsi Suomen kohdalla päinvastaista menetelmää, osoittaen toisella kädellä valtansa ylivoimaisuuden, mutta ojentamalla toisen kätensä rauhan eleenä luvaten maan vanhoihin lakeihin nojaavaa autonomiaa. Tähän tyytyväisistä suomalaisista tuli niin uskollisia alamaisia, että he auttoivat Venäjää kapinoivien puolalaisten kukistamisessa I ensimmäisen maailmansodan jälkimainigeissa, jossa mukana oli myös kolttien luottamusmiehenä toiminut Jaakko Sverlov, Matti Sverlovin isän Kiurelin veli.

Mainittakoon, että silloin kenraalin arvoinen Mannerheim kartutti sotilaallista kokemustaan toimimalla vuodesta 1909 aina I maailmansodan varhaisempiin vaiheisiin asti Puolaan sijoitetuissa venäläisissä sotilasyksiköissä.

Tämä pieni sivuhyppy historiaan liittyy Lapin ja koko Pohjoiskalotin alkuperäiskansoihin sikäli, että valloitusmenetelmä oli luonteeltaan lähempänä rauhoittamista kuin terrorisointia. Milloin lepyttäminen on mahdollista, se on menetelmänä halvempi ja pitkän päälle tuottoisampi kuin raaka kukoistaminen.

Saamelaisten ja pohjoisen muun väestön valloittajille ei ollut tärkeää harvaan asutun alueen asukkaiden kukistaminen, puhumattakaan siitä että ihmisten terrorisointi olisi ollut tavoiteltu itseisarvo. Tavoite oli ennen kaikkea Keski- ja Etelä-Euroopan markkinoilla kysyttyjen arvoturkisten ja muiden pohjoisilta alueilta saatavien tuotteiden virran luominen verotuksen ja kaupan avulla.

Silmiinpistävää on panna merkille miten saamelaisalueella pohjoismaissa vastakkain on törmännyt useita valtaryhmittymiä vastakkain. Kärsijöinä tästä on ollut erityisesti saamenkielinen väestö, joka on ollut pakotettu vaihtamaan puhumansa saamenkielet valtaväestöjen kieliksi. Eräiden pappien sinänsä ansiokkaat saamenkieleen kohdistuvat elvytysyritykset jäivät laihoiksi. Saamenkielen käyttö hiipui etenkin inarinsaamelaisten keskuudessa. Sinnikkäin puolensa pitäjä on ollut pohjoissaamea puhuva väestö.

Pitkistä etäisyyksistä johtuen valtiovallan paikalliset toimeenpanijat ovat voineet vuosisatojen ajan harjoittaa kohtuullisen suurta mielivaltaa. Painostuksella oli kuitenkin rajansa, sillä vaikka saamelaiset eivät herkästi nousseet kapinaan, osa saattoi pyrkiä välttämään verotusta piiloutumalla tiettömiin erämaihin verottajakauppiaiden ja voutien tavoittamattomiin. Tämän välttämiseksi kruunu hyödynsi saamelaisten omaa lapinkyläjärjestelmää määräämällä milloin kunkin kylän väen piti olla koolla missäkin, kuulemassa Jumalan sanaa, selvittämässä asioitaan tuomarin edessä, verotettavana ja tekemässä kauppaa.

Varsinkin Sapmelas-lehden alkutaival voidaan nähdä kahden pyrkimyksen ottelukenttänä ja lopputuloksena. Toinen niistä on saamelaisten lepyttäminen, toinen saamelaisten pyrkimys omien pyrkimystensä esille tuomiseen. Tähän mennessä Sapmelasista ei ole kirjoitettu ainoatakaan yleisesitystä. Toisaalta tämä on minulle ollut etu. En ole edeltä käsin tiennyt mitään, mihin lopputulokseen aineisto voisi johtaa. Uudet ja korjaavat tulkinnat tulevat todennäköisesti aikanaan.

Lehden perustajista

Lehden perustajien tavoitteista minulla ei ole tätä kirjoittaessani käytettävissä sellaista tausta-aineistoa, joka valaisisi heidän ajatuksiaan. Kuvittelisin kuitenkin, että akateemikot Erkki Itkonen ja Paavo Ravila ajattelivat, että suomalaiseen sivistyneistön etujoukkoon kuuluvina heidän tehtävänä oli herättää saamenkansan alkuperäinen jumalainen sielu unestaan ja saatava tämä kansa toimimaan itsensä uhraten kansallisen tehtävän hyväksi ja oman kansallisen valtion tai edes jonkinasteisen autonomian rakentamiseksi. Olihan suomalaiskansallinen liike selvinnyt sortovuosina tästä vaikeasta tehtävästä. (kts. kirjoitus Itkosten veljeksistä)

Lehden ensimmäinen päätoimittaja akateemikko Erkki Itkonen oli Inarin kirkkoherran Lauri Itkosen poika, joka lapsuudessaan Inarissa näki ja koki voimakkaasti saamelaisuuden huonot ja hyvät puolet ja kielet.

Kun lukee hänen toimittamiaan Sapmelas-lehden numeroita voi todeta, että hänen käsityksensä saamen kansasta ei kuitenkaan ollut pelkästään yksipuolisen ihannoivaa, mutta toisaalta ei myöskään väheksyvää. Hänen kirjoituksistaan on löydettävissä juonteita joista välittyy romantisoiva käsitys saamelaisten sivistämisen tarpeesta ja merkityksestä. Itkosen työtä lehden toimittajana luonnehtii sekä sivistämisen vaatimukset että hallinnon asettamat rajoitukset.

Itkosen aikana lehti ei osallistunut näkyvästi aatteellisiin kiistoihin, asenne joka usein vaikuttaa suorastaan välinpitämättömyydeltä. Olen kuitenkin varma siitä, että Itkonen tunsi ajan aatteelliset virtaukset, jotka liittyivät "Suur-Suomen" ihannointiin. Tuohon kansallisaatteeseen liittyi ristiriitoja niin saamelaisten kuin heidän sivistäjiensä kannalta.

Saamelaisten valistuneisuuden ja elinolojen kohentaminen oli nuoren tasavallan kunniatehtävä ja siitä suoriutuminen sille kunniaksi, mutta samalla se merkitsi saamelaisten opettamista suomalaisille tavoille ja suomalaisten hyveiden ja arvojen istuttamista ja juurruttamista heihin -ennen kaikkea nousevaan saamelaispolveen. Samalla oli huolehdittava siitä, että saamelaiset eivät vain saisi päähänsä, että he eivät ole suomalaisia ja alkaisivat haaveilla itsehallinnosta ja itsenäisyydestä.

Suhteessaan saamelaisiin Itkonen asettuu tavallisten saamelaisten ja suomalaisen sivistyneistön välimieheksi. Hän pyrki lehden toimittamisessa sovittamaan yhteen tavallisten saamelaisten perinteisen viisauden ja toisaalta suomalaisen sivistyneistön eurooppalaista alkuperää olevat opit. Laajasti ymmärtäen ja ajan olosuhteet huomioon ottaen hänen työssään Sapmelas-lehden toimittamisessa oli kysymys tasavertaisten ihmisoikeuksien perusedellytysten ajamisesta, mikä selvimmin ilmenee lehden yleiskielessä.

En aio kirjoittaa Sapmelas-lehden historiasta tutkimusta, sellaisen laatimiseen minulla ei ole edellytyksiä. Huomattava osa siitä mitä lehdestä tähän mennessä on kirjoitettu, on pohjaltaan toisenlaista tekstiä kuin tämä esitys, joka rajoittuu pääasiassa oman toimintani kuvaukseen.

Lehden toimittajana

Yhtä tärkeinä kuin jotkut arvovaltaiset tekstilähteet olen koettanut ottaa huomioon tavallisten saamelaisten kokemukset, heidän käsityksensä elämästään. Se on ollut näkökulmaan vaikuttava tekijä. Lehden toimittamista varten tekemilläni matkoilla kuljin laajalti saamelaisten asuinalueilla - Norjan puolella, mm. Varanginvuonon rannoilla, Tenojokilaaksossa, Koltta-alueella, Inarinjärven ympäristössä, Vuotsossa ja Lokan altaan ympäristössä. Tätä kirjoittaessani edessäni on Pohjois-Lapin kartta, ja muistot noilta ajoilta palautuvat vahvasti mieleeni.

Olen kysynyt ihmisiltä monia heidän elämäänsä vaikuttavista asioista, elinkeinoista, sodasta, Lapin hävityksestä, evakosta ja jälleenrakennuksesta, suoranaisesti ristikuulustellut heitä. Paljon olen saanut tietoa kerättyä sinä aikana (1969-1978) jolloin toimin Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkimusmestarina. Paljon olen saanut kerättyä myöskin sinä aikana jolloin toimin saamelaisvaltuuskunnassa ja saamelaiskäräjissä saamelaisten valitsemana luottamusmiehenä.

Mieleeni ovat syöpyneet monet edesmenneet tapaamani ihmiset, kuten edesmenneet Erkki ja Tuomo Itkonen, Lassi Sammallahti, Juhani Nuorgam, Erkki Jomppanen, Kaapin Jouni, Menes Antti ja Matti, Karhu Sammeli, Laulu Sammeli, Annin Niiles ja Annin Uula, Andaras Antti ja Hanssi, Nuorgamin Hanssi, Sverlovin Jaakko ja Matti, Näkkäläjärven Iisakki ja Inka, Pyhärven Uula ja Uutelan Uula, Aikion Oula, Iisakki Paadar ja monet muut. Näin, koin ja muistan myös näiden ihmisten elinympäristöt - järvet ja joet, tunturit ja kylät ja erämaat. Hyvää opastusta olen saanut myös Pekka Sammallahdelta, Samuli ja Sulo Aikiolta.

Muistiinpanojeni mukaan olen lehteä tehdessäni haastatellut juttuja varten yli 100 ihmistä. Pelkästään lukijatutkimusta tehdessäni haastattelin kesällä 1994 Enontekiöllä, Inarissa ja Utsjoella yli 200 ihmistä. Euroopan unionin kustantamaan ympäristönumeroon haastateltiin myös kymmeniä ihmisiä ajankohtaisista ympäristökysymyksistä.

Suurin osa niistä ihmisistä joita olen haastatellut, ovat nyt kuolleet. Korvaamatonta olisi ollut haastatella uudelleen Andaras Hanssia ja Matti Sverlovia. Nyt myös tietäisin mistä minun pitäisi haastatella Kaapin Jounia tai Pyhäjärven Uulaa, oman aikansa saamelaisia vaikuttajia. Voisinpa vielä edes kerran istua alas heidän kanssaan.

Keräämästäni aineistosta olen joutunut paljon jättämään pois lähinnä kahdesta syystä; tein lehteä pääasiassa iltapuhteina talkootyönä. Päätyö minulla oli muu kuin lehden toimittaminen. Yksinkertaisesti sanottuna minulla ei ollut aikaa toimittaa kaikkea materiaalia julkaistavaan muotoon.

Muisti on epäluotettava. Yleisenä vaikeutena oli lehteen tulevien tekstien viimeistely. Siinä työssä sain korvaamatonta apua aluksi edesmenneeltä Leif Rantalalta, Kalle Mattilalta ja Juhani Lehtirannalta.

Lehden toimitustyössä olen joutunut oikomaan, tarkistamaan, painottamaan, aina tilaisuuden tullen täydentämään. Selviä väärinkäsityksiä havaitessani olen korjannut ja yleensä koettanut seuloa esiin pääasioita. Hankalinta on ollut kannustavan esimerkin puuttuminen. Sapmelasin tekeminen on sen perustamisesta lähtien ollut pitkälti yhden miehen verstas, ja siinä mielessä yksinäistä puurtamista.

Kokemuksia

Sen ajan kuin toimitin lehteä minut valtasi usein tunne, että toimitan ihmisille lehteä, jota tuskin kukaan lukee, potentiaaliset lukijat ovat hajonneet kaikkialle Suomeen. Onneksi tämä tunne osoittautui kuitenkin vääräksi. Kun olin ollut kaksi vuotta lehden päätoimittajana, alkoi tulla palautetta: mikset tule käymään täällä Vuotsossa tai täällä Inarinjärvellä, tai täällä Tenolla, olisi paljon kerrottavaa meidän asioistamme.

Lehden tekemisessä kohtasin myös ongelmia, jotka liittyivät eri saamelaissukujen välisiin kiistoihin kalastuksesta, poronhoidosta tai muista intresseistä. Oman sukuni vaiheita ei ole tarkoitus korostaa kun kirjoitan lehden toimittamisesta tai toimittamiseen liittyvistä ongelmista. Minulla on vain on ollut heistä eniten ja tarkempia tietoja saatavilla ja siksi olen voinut kirjoittaa heistä ja heidän kokemuksistaan enemmän.

Varmaan monet saamelaiset tulevat pettymään tähän selvitykseen. Monille saamenmaa väikkyy utopiana, menneisyys kultaa muistot, niin on käynyt aina, ja varsinkin niille jotka ovat joutuneet jättämään oman maansa, tai joiden kotiseutu on muuttunut niin paljon, ettei sitä tahdo entiseksi tuntea.

Harva tulee pohtineeksi mikä murskasi sen saamelaisen utopian, jonka tärkeä osa Sapmelas oli. Näin jälkikäteen asiaa tarkastellen keskeinen idea oli sitkeillä ponnistuksilla nostaa kyvykkäiden saamelaisten sivistystasoa, niin että nämä voisivat olla rakentamassa kansalleen parempaa tulevaisuutta yhdessä valtaväestön sen osan kanssa, joka suhtautui saamelaisiin ja näihin pyrkimyksiin suopeasti.

Vastaukseni on, että esteeksi muodostui valtaväestön yleinen suhtautuminen saamelaisiin, joita on pidetty vuosisatojen ajan alempaan rotuun kuuluvina toisen luokan kansalaisina. Niitä saamelaisia, jotka ovat uskaltaneet asettua valtaväestöä vastaan, on pidetty häirikköinä. Yksi tapa eristää liian aktiiviset saamelaiset oli leimata heidät kommunisteiksi. Sellaistakin palautetta sain sekä saamelaisilta että heidän suomalaisilta väärteiltään.