Kansalliset myytit ja Saamenmaan todellisuus

Johdanto

Saamelaisalueen kaukainen sijainti, luonto ja asukkaiden kulttuuri on luonut alueelle erityisen sijan muualla asuvien ja sinne matkanneiden ajatusmaailmassa. Alue on kautta vuosisatojen toiminut Ultima Thulena, Satu-Ruijan maana jne, jonka luontoon ja asukkaisiin etelän asukkaat ovat heijastaneet omia voimakkaita tunteitaan. Saamelaiset ovat tässä ajattelussa toimineet ns. jalon villin roolissa. Jalo villi on stereotyyppinen, alun perin kirjallisuudessa esiintynyt alkuperäiskansaan kuuluva hahmo, jota rappeutunut eurooppalainen sivistys ei ole ehtinyt turmella. Wikipedian mukaan jalolle villille on ominaista että hän elää harmoniassa luonnon kanssa, on uskollinen ja epäitsekäs, viaton, kykenemätön valehteluun, ruumiillisesti terve, moraalisesti rohkea, luontaisesti älykäs ja että hän omaa itse opittua viisautta.

Kyse ei siis ole alkuperäiskansojen jäsenten todellisista ominaisuuksista eikä näiden kansanluonteesta ja kulttuurista, vaan ainakin omasta mielestään edistyneemmän kulttuurin edustajien sisäisen kulttuurituskan heijastamisesta ulkopuolisiin, "toisiin", tässä tapauksessa saamelaisiin. Tämä henkinen mekanismi jatkuu edelleen, ilman että sen pauloissa olevat sen itse tiedostavat. Niinpä muualla asuva väestö reagoi saamelaisiin liittyviin kysymyksiin pääasiallisesti tunnepohjaisesti, vailla tietoa saamelaisten ja saamelaisalueen todellisuudesta. Yleensä nämä ihmiset haluavat saamelaisille pelkkää hyvää. Tiedon puute ei estä heitä tuomasta esille mielipiteitään siitä, miten saamelaisiin liittyvät asiat tulee ratkaista. Valitettavasti tämä koskee myös useimpia kansanedustajia ja hyvinkin korkeita virkamiehiä.

Vakavien poliittisten päätösten tekemiselle edellä kuvattu tunnepohja on heikko ja huonoihin päätöksiin johtava perusta. Saamelaisten asemaa koskevan päätöksenteon pohjaksi ei tule kelvata tunteisiin vetoavat mielikuvat jaloista villeistä, vaan tieto. Saamelaisten aseman kannalta ajankohtaisia asioita ovat esimerkiksi ILOn alkuperäiskansasopimuksen ja Pohjoismaisen saamelaissopimuksen ratifiointi sekä saamelaiskäräjälain uudistamishanke, jonka keskeisimpiä kysymyksiä on saamelaismääritelmä ja kysymys saamelaisten itsehallinnosta.

Saamelaiset ovat tunnetusti olleet myös tutkijoiden mielenkiinnon kohteena, joten tietoa päätöksenteon pohjaksi on tarjolla. Viime vuosina saamelaiset ottaneet tilanteen haltuunsa sen kautta, että heidän joukostaan on noussut omia tutkijoita. Tähän sinänsä myönteiseen kehitykseen sisältyy riski siitä että saamelaistutkimus - tarkoittaen nyt saamelaisten tutkijoiden suorittamaa tutkimustyötä - erkanee osana laajempaa alkuperäiskansatutkimusta tieteellisen tutkimuksen yleisistä standardeista. Syntyy näkemys, jonka mukaan ainoastaan alkuperäiskansayhteisöön kuuluva voi oikealla tavalla hankkia ja ymmärtää yhteisöä koskevaa tietoa.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on esittää katsaus saamelaispolitiikan asetelmiin, keskeisiin kiistakysymyksiin sekä siihen minkälaisia myyttejä näihin asioihin liittyy.

Saamenmaa

Saamelaisalueella pohjoismaissa asuu noin 50 000-70 000 saamelaista, mutta sen pinta-ala vastaa koko Suomen pinta-alaa. Muuta väestöä alueella lasketaan olevan yli miljoona. Saamelaiset ovat siis saamelaisaluetta kokonaisuutena tarkastellen vähemmistö. Suomessa saamelaiset muodostavat niukan enemmistön kunnan asukkaista vain Utsjoella. Tästä huolimatta saamelaisalueen tulevaisuuskysymyksiä tarkastellaan usein ikään kuin alueella ei muuta väestöä olisikaan. Tässä nousee aina hetkeksi pintaan yleensä sen alla visusti pidetty ja kiistetty saamelaisliikkeen etnonationalistien maksimiohjelma, jonka lopullinen tavoite on Suomen, Ruotsin ja Norjan saamelaisalueet kattava yhtenäinen Sapmi, Saamenmaa, joka kuuluu kokonaan ja yksinomaan sen kansalle, saamelaisille.

Saamenmaa on koko historiansa ajan ollut muualla asuvien taloudellisen mielenkiinnon kohteena. Tämän syynä on ensiksikin ollut alueen väestön hankkimien turkisnahkojen ja muiden luonnontuotteiden verottaminen, johon sittemmin on liittynyt eri valtakuntien pyrkimykset saada verotuksen tuotto itselleen. Saamelaiselle kulttuurille heidän asuinalueensa sijainti neljän valtion alueella on merkinnyt pääasiassa eriasteisia ongelmia. Myöhemmin alueelta on löytynyt muitakin rikkauksia, ja sen sotilaspoliittinen merkitys on kasvanut.

Saamelaisryhmät

Niin Norjassa, Ruotsissa kuin Suomessa saamelaiset koostuvat historialtaan, kulttuuriltaan ja intresseiltään eroavista alaryhmistä. Suomen vanhin saamelainen alaryhmä on metsä- ja kalastajalappalaiset, joista tunnetuin ja muodollisestikin tunnustettu - joskin saamelaisena vähemmistönä syrjitty - on inarinsaamelaiset. Näiden lisäksi metsälappalaisiin voidaan lukea ainakin Sallan ja Savukosken suunnalla asuvia henkilöitä, perheitä ja sukuja, joiden elämänmuoto edustaa vanhaa metsälappalaista kulttuuria nykyajan oloihin muuntautuneena.

Suomessa suurin saamelainen alaryhmä on pohjoissaamelaiset. Osa heistä periytyy Ruotsin pohjoisimpien osien saamelaisista, osan esivanhemmat tulivat Ruotsin valtakunnan (eli "Ruotsi-Suomen") alamaiseksi kun Utsjoki liitettiin valtakuntaan 1750-luvulla, mutta osa muutti Suomeen vasta vuoden 1852 jälkeen, pääosin vuoden 1864 jälkeen. Suomen alueen nuorin saamelainen alaryhmä on kolttasaamelaiset, joista tuli tasavallan kansalaisia Petsamon liittämisen myötä vuonna 1920, ja jotka valitsivat Suomeen siirtymisen jatkosodan päättyessä. Koltat asutettiin tällöin oman valintansa mukaan Sevettijärven ja Nellimin alueille.

Saamelaisten kulttuuri-itsehallinto

Etenkin 1970-luvulta lähtien saamelaisten historia on näyttäytynyt valtioiden viranomaisille, päättäjille ja tiedotusvälineiden kautta suurelle yleisölle eriasteisina konflikteina. Erilaiset kiistat loputtomilta tuntuvine vaiheineen ovat täyttäneet lehtien sivut alkaen ns. Altan tapahtumista 1970-lopulla. Osin näiden konfliktien seurauksena saamelaisilla on nyt Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa itsehallinto-oikeus, joita toteuttavia elimiä kutsutaan saamelaiskäräjiksi. Syntyajankohdaltaan, rakenteeltaan ja toiminnaltaan nämä poikkeavat jossain määrin toisistaan, mutta pääpiirteet ovat karkeasti ottaen samat.

Äänioikeus saamelaiskäräjävaaleihin edellyttää, että äänestäjä on merkitty saamelaiskäräjävaalien vaaliluetteloon. Kaikissa kolmessa maassa äänioikeus on ensisijaisesti tai pelkästään kieliperusteinen. Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta että henkilön olisi itse hallittava saamenkieli, riittää että hänen vanhempansa tai esivanhempansa on puhunut ensimmäisenä kielenään saamea. Kerran saatu äänioikeus, tai se, että sen olisi voinut saada, on ominaisuus joka periytyy aina seuraaville sukupolville. Saamelaiskäräjävaalien vaaliluettelo toimii tosiasiallisesti "saamelaisrekisterinä" - siihen kirjattua henkilöä pidetään saamelaisena, heillä ymmärretään olevan virallinen saamelaisasema eli saamelaisstatus. Heitä on kutsuttu myös etnisiksi saamelaisiksi.

Henkilöitä, jolla on saamelainen sukutausta ja mahdollisesti myös elämäntapa, mutta jotka eivät ole hakeutuneet ääniluetteloon, tai joita ei ole hakemuksestaan huolimatta siihen hyväksytty, sanotaan Kanadasta lainatun käsitteen mukaan statuksettomiksi saamelaisiksi. Rekisterissä olevat saamelaiset suhtautuvat käsitteeseen "statuksettomat" varsin aggressiivisesti, koska heidän mielestään ei ole olemassa saamelaisia rekisterin ulkopuolella, paitsi omista syistään ulkopuolelle jättäytyneet.

Saamelaispolitiikan asetelmat

Suomen saamelaispolitiikan ongelmat selittyvät pitkälti asetelmalla, jossa - yksinkertaistaen - pohjoissaamelaiset pitävät saamelaiskäräjillä tukevasti hallussaan enemmistöä, saaden sivustatukea kolttasaamelaisilta. Kolttien saamelaispoliittinen tuki pohjoissaamelaisille voidaan haluttaessa selittää sillä, että molemmat ryhmät käyttävät maa- ja vesialueita, jotka historiallisesti ovat olleet inarinsaamelaisten sukualueita. Inarinsaamelaiset eivät ole vaatineet maitaan takaisin pohjois- ja kolttasaamelaisilta, mutta heille on luonnollisesti katkeraa, että myöhäistulokkaat ovat alkaneet esiintymään heidän maittensa isäntinä ja alkuperäiskansana, syrjäyttäen inarinsaamelaisia tästä asemasta.

Inarinsaamelaiset jäävät asetelmassa siinä määrin pahasti alakynteen että sen ilmentymät saamelaiskäräjillä täyttävät kansanryhmään ja sen jäseniin kohdistetun syrjinnän tunnusmerkit. Poiketen koltista, joilla on oma kyläkokouksensa, Inarinsaamelaisilla ei ole omaa itsehallintoelintä. Tähän on myötävaikuttanut että inarinsaamelaiset on sisäisesti hajanainen alkuperäiskansasirpale, jonka jäsenistä osa on taipuvaisempi harjoittamaan yhteistyöpolitiikkaa enemmistöasemassa olevan pohjoissaamelaisen ryhmän kanssa, johon he samaistuvat vahvemmin kuin syrjittyyn inarinsaamelaiseen vähemmistöön.

Sallan ja Savukosken suunnan metsäsaamelaiset on jätetty kokonaan virallisen saamelaisuuden ja saamelaiskäräjien ulkopuolelle. Saamelaiskäräjien kiistämisestä huolimatta statuksettomiksi jätetyt saamelaiset muodostavat todellisen ja mittavan epäkohdan. KHO hylkäsi vuonna 1999 yli 1000 lappalaista jota hakivat saamelaisstatusta. KHO on sittemmin jossain määrin muuttanut tulkintojaan, saamelaiskäräjien lähes raivoisien protestien saattelemana.

Ongelma jatkuu kuitenkin edelleen. Pohjoissaamelaiset pitävät kolttasaamelaisten tukemina hallussaan enemmistöä niin saamelaiskäräjillä kuin sen vaalilautakunnassa, eivätkä kelpuuta saamelaiseksi itselleen epämieluista väkeä, jonka nämä saamelaisuuden portinvartijat pelkäävät uhkaavan heidän saamelaispoliittista valtaansa.

Kiista saamelaisuudesta

Yhtenä kiistelyn aiheena on kysymys siitä onko lappalainen sama kuin saamelainen. Useimmat ovat yhtä mieltä ainakin niin pitkälle että termit eivät ole toistensa synonyymejä. Saamelaiskäräjiä lähellä olevien tutkijoiden uusimpien linjausten mukaan saamelainen tarkoittaa samaa kuin saamenkieltä puhuva, saamelaiseen sukuyhteisöön kuuluva yksilö. Saamenkielen ei siis kuitenkaan tarvitse olla omakohtaista, riittää että edes yksi esivanhempi on sitä puhunut 1-3 sukupolvea sitten.

Inarinsaamelaisten kohdalla kieliperuste on sikäli erityisen ongelmallinen, että tämä ryhmä on pääasiassa valtion harjoittaman suomalaistamispolitiikan seurauksena menettänyt oman saamenkielensä aikaisemmin kuin pohjoissaamelaiset ja kolttasaamelaiset. Inarinsaamelaisten kohdalla olisi mahdollista huomioida nykymuotoiseen saamelaislakiin sisältyvä ns. lappalaisperuste, jonka mukaan henkilö on saamelainen myös sillä perusteella että joku hänen isovanhemmistaan on merkitty johonkin vanhaan viranomaisluetteloon lappalaiseksi. Tätä perustetta saamelaiskäräjät eivät kuitenkaan hyväksy. Se vaatii sen poistamista laista, ja on ollut haluton soveltamaan sitä.

Saamelaiskäräjien tulkinnan mukaan saamelainen tarkoittaa myös samaa kuin alkuperäiskansaan kuuluvaa henkilö, kun taas lappalainen tarkoittaa henkilöä jonka esivanhemmat ovat harjoittaneet lappalaiselinkeinoja. Henkilön tai hänen esivanhempiensa kielellä ei ole merkitystä, ja käräjäsuuntautuneiden tutkijoiden käsityksen mukaan korkeintaan jotkut harvat lappalaiset ovat olleet saamelaisia. Sen enempää saamelais- kuin lappalaistermi ei virallisesti kerro sitä, tarkoitetaanko sillä alueella ikimuistoisista ajoista asunutta väestöä.

Käräjämyönteiset tutkijat painottavat, että termillä alkuperäiskansa ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko väestöryhmä alueen todellisia, historiallisia alkuperäisasukkaita vai ei. Lappalaisiksi tänä päivänä itseään nimittävät taas vetoavat siihen, että he edustavat väestöä joka on asunut alueella katkeamattomasti ja polveutuu alueen alkuväestöstä. Tähän käräjätutkijat vastaavat selittämällä että alkuväestöstä tai alkuperäisväestöstä puhuvat eivät ymmärrä koko homman jujua, alkuperäiskansa on jotain aivan muuta. Sitä paitsi, selitetään epäilijöille, onhan alkuperäiskansa asunut alueella tuhansia vuosia, johan sen kuulee nimikkeestä "alkuperäiskansa". Näin täysin riippumatta siitä milloin heidän esivanhempansa ovat alueelle muuttaneet. Joka huomattaa, että Suomen saamelaisalueen pohjoissaamelaisesta väestöstä huomattava osa asettui nykyiselle Suomen alueelle vasta vuoden 1852 jälkeen, ja pääosin vuoden 1864 jälkeen, leimataan "saamelaisvastaiseksi".

Tällä historian mutkien oikaisuilla tavoitteena on ollut rakentaa Suomen Lapin todellisen alkuperäiskansan eli lappalaisten esi-isien maille sinne myöhemmin muuttaneille saamelaisille uusi kansallinen koti. Ulospäin on annettu tosiasioiden vastainen kuva, että saamelaisten toimet hyödyttäisivät myös alueella jo vanhastaan asuvia lappalaisia - jopa niitäkin, jotka eivät kuulu 'saamelaisrekisteriin'.

Lappalaisuus poliittisena liikkeenä

Edellä mainitun lappalaisperusteen mukainen väestö - lappalaiset - ei ole ollut valmis hyväksymään saamelaisten itselleen ajamaa maan "takaisinsaantia", sillä se tähtää heidän historiallisten alueidensa siirtämiseen saamelaisille lappalaisia syrjivän termikikkailun avulla. Kyseessä on yritys vaihtaa muualta tullut väestö todellisenalkuperäisväestön tilalle. Lappalaiset katsovat, että tällainen politiikka johtaa ainoastaan heidän oikeudellisen asemansa heikentymiseen. Tämä on ollut ainakin Suomen puolella syynä konfliktiin etnisten saamelaisten ja lappalaisten välillä.

Kun etniset saamelaiset huomasivat törmänneensä heitäkin vanhemman väestön - lappalaisten - vastarintaan, saamelaiset ryhtyivät oikeuttaakseen vaatimuksensa väittämään, että saamelaiset ovat alueen oma alkuperäiskansa, jota taas lappalaiset eivät muka olisi. Tällaista saamelaista kansaa Suomessa mikään historian kirjoitus ei ollut aikaisemmin tuntenut. Nyt pantiin saamelaismieliset tutkijat asialle ja niinpä osasta lappalaisista tehtiin poliittisella saamelaismääritelmällä saamen kansaan kuuluvia saamelaisia, kun taas loppuosaa lappalaisista ei hyväksytty saamelaisiksi.

Käyttäen erottimena kielen menettämisen ajankohtaa lappalaiset jaettiin keinotekoisesti voittajiin ja häviäjiin, vaikka kysymys on lähes 100 %:sti samasta väestöstä. Tämän politiikan vuoksi konflikti jatkuu. Väestön jakaminen keinotekoisesti eri ryhmiin on heijastunut niin saamelaisessa historiantutkimuksessa kuin poliitikkojen puheissa samoin kuin käräjien virallisissa kannanotoissa.

Saamelaisaktivistien vaaliman myytin mukaan saamenmaa on suomalaisten kolonalisoima. Tämän myytin rinnalla elää kuitenkin statuksettomien saamelaisten näkökulma, joka on monin tavoin edellisen peilikuva. Siinä konnan roolissa ovat etniset saamelaiset, jotka tulivat Inarin alueelle kuin länsimaiset kolonialistit konsanaan, tarkoituksenaan anastaa inarinsaamelaisilta heidän alueensa ja oikeutensa niihin. Tämän näkemyksen mukaan konfliktin syynä on saamelaisliikkeen aggressiivisuus ja kolonialistiset pyrkimykset. Yhteenotto ei lopu ennen kuin inarinsaamelaisten kokemat vääryydet on korjattu. Merkit eivät lupaa, että niin tapahtuisi.

Tutkimus ja kansalliset myytit

2000-luvun alusta Suomessa on käyty poikkeuksellisen vilkasta keskustelua Lapin asutushistoriasta ja saamelaisidentiteetistä. Saamelaiskäräjien lähellä olevat historioitsijat ja kulttuurin tutkijat ovat asettaneet edellisten sukupolvien historiankirjoittajien käsitykset kyseenalaisiksi antaen ymmärtää näiden toimineen nimenomaan suomalaiskansallisen myytin rakentajina ja saamelaisten pakkosulauttajina.

Toisaalta taas saamelaiskäräjien tukemia historioitsijoita on syytetty saamelaismyytin tukemisesta ja jopa historian tietoisesta vääristelystä. Kiista on kosketellut erityisesti saamenkansaan syntyyn kuuluvia arkoja kysymyksiä, kuten saamelaismäärittelyä ja saamelaisten tavoitteita lappalaisten historiallisten alueiden omistukseen ja hallintaan saamiseen.

Nämä aiheet ovat monille tabuja, joista ei saisi puhua. Jos toisinajattelijat edes tulevat liian lähelle aihepiiriä, siitä nostetaan varoitushuudot. Virallisesta liturgiasta poikkeavia napautetaan leimakirveellä saamelaisvastaisiksi ja heille väläytetään nettipoliisin ja muun esivallan miekkaa: taidatkin levittää vihapuheita. Lähes jokainen tutkimus saamenmaan ja saamelaisten historiasta tulkitaan saamelaispoliittiseksi kannanotoksi. Tutkimuksen tulokset tai tekijät, jotka eivät miellytä saamelaispoliitikkoja, leimataan saamelaisperäisten tutkijoiden toimesta epätieteellisiksi ja "saamelaisvastaisiksi".

Kriittisen keskustelun alkamiselle on useita läheisiä syitä. Ensiksikin Lapin asuttamiseen liittyvät asiakirjat ovat erilaisten arkistojen kautta tulleet 1970-luvun puolivälistä alkaen julkisiksi, mikä on antanut tutkijoille mahdollisuuden historian uudelleen arviointiin. Toiseksi kasvava ajallinen etäisyys tapahtumiin ja niissä vaikuttaneisiin poliitikoihin vaikuttaa siihen, että menneisyyttä voidaan arvioida neutraalimmin. Hyvänä esimerkkinä on selvitysmies Juhani Wirilanderin lausunto ja Oulun yliopiston tutkijaryhmän tulokset.

Saamelaiskäräjien kannalta ongelma on se, että uusimmat tutkimukset romuttavat myytin saamelaisten kollektiivisista oikeuksista maihin ja vesiin. Niinpä näiden tutkimusten ei ole sallittu vaikuttaa Saamelaiskäräjien tai valtion politiikkaa ohjaavasti, vaan ne on syrjäytetty Saamelaiskäräjien tulkinnoilla sillä perustelulla, että "tutkijoiden keskuudessa asiasta vallitsee erilaisia näkemyksiä", "tutkimus on kiistanalainen" jne. Osaksi näin saavutetut "torjuntavoitot" ovat seurausta siitä, että omiin kansallisiin myytteihin myötämielisesti suhtautuva saamelainen historiantutkimus on panostanut vahvasti mustamaalaamaan Wirilanderin lausunnon johtopäätöksiä ja Oulun yliopiston tutkijaryhmän tutkimustuloksia. Ehkä tästä syistä käräjiin kallellaan olevien tutkijoiden omat tutkimustulokset saamelaisten asutushistoriasta ovat toistaiseksi olleet odotettua vähäisempiä.

Mitä tutkimukset kertovat maaoikeuksista ja alkuperäisyydestä?

Suomessa on monissa eri tutkimuksissa selvitetty Lapin asutus- ja oikeushistoriaa. Tutkimustulosten mukaan lappalaiset ovat kiistattomasti kohdealueiden alkuperäiskansa. Tästä on vakuuttavana dokumenttina T.I. Itkosen kaksiosainen teos "Suomen Lappalaiset vuoteen 1945". Myös uusin maaoikeustutkimus tukee tätä päätelmää.

Nykytutkimuksen valossa tämän hetkinen saamelaisen alkuperäiskansan määrittely Suomessa perustuu enemmänkin etniseen saamelaismääritelmään ja taloudellisiin tekijöihin kuin itseidentifikaatioon ja yhtäjaksoiseen polveutumiseen ja asumiseen. Hieman yleistäen ilmaistuna saamelainen muuttui lappalaiseksi, jos hän ryhtyi kasvattamaan nautakarjaa ja perusti tilan, ja muuttui saamelaiseksi, mikäli hän rupesi ryhtyi pitämään poroja.

Lapin alkuperäisten asukkaiden, lappalaisten muinoin asuttamien lapinkylien kattama alue on nykyistä saamelaisaluetta suurempi. Alueen laajuus ja sen asukkaat on selvitetty mm. useissa oikeusministeriön tilaamissa tutkimuksissa ja myöhemmin muun muassa Matti Enbusken Oulun Yliopistossa hyväksytyssä väistökirjassa (2008). Nämä tutkimukset osoittavat lappalaisten asuttaneen alueen, olleen perinteisten elinkeinojen harjoittajina alkuperäisiä, turvanneen aina oikeutensa kruunun tai valtion kulloinkin vaatimalla tavalla, eläneen kautta aikojen luonnon asettamilla ehdoilla ja edelleen niiden nykymuotoja hyödyntäen sekä nauttineen alueella kaikkia niitä oikeuksia, jotka ovat olleet tarpeen elämänmuodon ja elannon kannalta.

Lappalaiset ovat Suomessa alkuperäiskansaa. Historia tuntee vain vanhan Lapin asukkaiden nimityksen lappalainen. Vasta 1900-luvun puolivälin jälkeen on vähitellen yleistynyt nimitys saamelainen, jota nykyisin käytetään, vaikka sen merkityssisältö on toinen kuin alkuperäisen lappalaisen. Siten saamelaisen käsite yksin ei oikeuta mihinkään omistukseen eikä alkuperäisyyteen. Lappalaisten jälkeläiset Suomen alkuperäiskansasta polveutuvina on nyt ja vastaisuudessa hyväksyttävä mukaan kaikkiin Suomessa valmisteltaviin alkuperäiskansaa koskevien lakien ja säädösten valmistelutyöhön täysivaltaisina alkuperäiskansan edustajina. Valtion on selkeyden vuoksi tunnustettava tutkimustieto, lappalaisten osoittamat oikeuksiaan ja alkuperäänsä määrittävät asiakirjat ja siten lappalaisten alkuperäisyys.

ILO-sopimuksen ratifiointi

Eräs Saamelaiskäräjien valtaryhmien keskeinen tavoite on ollut ILO-169 alkuperäiskansasopimuksen ratifiointi, koska sen on uskottu vahvistavan näiden ryhmien maaoikeuksia. ILO-sopimus ei kuitenkaan muodosta perustetta jolla oikeusistuin voisi siirtää maan kollektiivisen tai yksityisen omistusoikeuden kaikille saamelaisille kollektiivisesti tai yksittäiselle saamelaiselle yksityisesti, vaan kaikkien omistus- ja hallintaoikeusvaatimusten perusteluilla on kyettävä näyttämään, että kyse on hakijalla vanhastaan olemassa olevan oikeuden vahvistamisesta. ILO-sopimuksesta johdatellun alkuperäiskansaoikeuden piirissä korostetaan, että on huomioitava muukin näyttö kuin asiakirjanäyttö. Tämä näkökohta ei kuitenkaan tarkoita, että asiakirjanäyttö ei olisi sallittu tai että se kumoutuisi automaattisesti, vai pitäisikö sanoa taianomaisesti, heti kun kilpailevan vaatimuksen esittäisi alkuperäiskansaan kuuluva hakija.

Maa- ja vesioikeuksia ei voida "palauttaa" kenelle tahansa poliittisluonteisten, ideologisten, myyttisten tai yleisten perusteiden perusteella, vaan ainoastaan oikeudellisesti kestävillä perusteilla maakaaren tarkoittamalle oikealle omistajalle. Hankaliksi mutta myös oikeudellisesti vähintäänkin mielenkiintoisiksi maihin ja vesiin liittyvien omistus-, hallinta- ja käyttöoikeuksien luovutusketjujen selvittämisen tekee sekin, että kunkin siirron laillisuutta punnitessa sen kohdalla on noudatettava sen ajankohtana voimassa ollutta lakia. Muinoin sorrettujen osapuolten ja etenkin muinaisen alkuperäiskansan kohdalla on samalla punnittava oikeudenmukaisuutta ja päättelyketjun lopputuloksia myös nykyajan oikeuden ja oikeustunnon valossa. Näiden näkökulmien yhdistäminen ei tulisi olemaan helppoa. Mahdollisesti tehtyjen selvien laittomuuksien taannehtiva oikaiseminen voi tietyissä rajoissa olla mahdollista, mutta nykyajan opeilla, näkemyksillä ja lainkohdilla ei auta mennä rajattomasti, jos lainkaan, peukaloimaan menneen ajan epäoikeudenmukaisuuksia vain siksi että ne tuntuvat pahoilta.

Hyväksyntä Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon

Saamelaiskäräjät on ponnekkaasti ja jopa rajusti vaatinut, että KHO:lta pitäisi poistaa oikeus puuttua saamelaiskäräjien päätöksiin siitä kenet hyväksytään saamelaiseksi. Oletettavasti saamelaiskäräjät pitää kiinni tästä linjastaan vaatien jälleen tämän valitustien sulkemista saamelaiskäräjälain uudistamisen myötä. Vaatimustaan saamelaiskäräjät perustelee sillä, että kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden mukaan yksin alkuperäiskansalle itselleen kuuluu oikeus päättää millä perusteilla ja menettelyillä joku katsotaan sen jäseneksi, ja oikeus tehdä nämä päätökset.

Perustelu ja sen mukana vaatimus on kuitenkin kestämätön. Saamelaiskäräjät ja sen vaalilautakunta tai hallitus eivät edusta perinteistä elintä eikä saamelaista tapaa, jolle kuuluisi oikeus päättää ketkä kuuluvat yhteisöön. Mainitut elimet edustavat kaikki ei-perinteisiä, uudenaikaisia elimiä, joilla ei ole mitään edeltäjää, esikuvaa tai sijaa saamelaisessa perinteessä. Vielä vähemmän kansainvälinen alkuperäiskansaoikeus oikeuttaa jonkin alkuperäiskansaryhmän tai ryhmien koalition päättämään, kuka kuuluu kolmanteen ryhmään. Eli Suomen pohjoissaamelaisille, tai pohjoissaamelaisten ja kolttasaamelaisten koalitiolle, sellaisina kuin ne toimivat saamelaiskäräjien ja sen hallituksen ja vaalilautakunnan muodossa, ei ole kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden mukaan valtaa päättää ketkä kuuluvat inarinsaamelaisiin.

Asia ei muutu sillä, että osa yhteistyöhakuisista inarinsaamelaisista osallistuu tai antaa hyväksyntänsä tälle menettelylle. Samantyyppinen kysymyksenasettelu koskee inarinsaamelaisten lisäksi myös täysin statuksettomiksi jätettyä saamelaisryhmiä, joiden jäsenistä suuri osa on sukulaisia käräjien vaaliluetteloon merkittujen kanssa. Näiden kohdalla järjestäytymisaste on historiallisista syistä kuitenkin vielä heikommalla tolalla kuin inarinsaamelaisten kohdalla.

Lopuksi

Kaikki saamelaisasioiden parissa toimivat ihmiset joutuvat kohtaamaan saamelaisia koskevien myyttien asettaman haasteen, erityisesti ottaessaan kantaa saamelaisten ja lappalaisten väkiseen konfliktiin. Se minkä tulkinnan historian eri vaiheista hyväksyy, sijoittaa henkilön samalla johonkin poliittiseen leiriin yhä uudelleen, tahtoen tai tahtomattaan. Tässä ideologisoitujen tulkintojen kiistassa niitä toitottavien kellokkaiden ja äänitorvien synnyttämä pauhu peittää alleen heikommat äänet, kuten ne, jotka haluavat tuoda esille että rauhanomainen yhteiselo ja vuorovaikutus väestöryhmien välillä on sujunut hyvin, ja voisi sujua jatkossakin, jos etnonationalistiset kiihottajat eivät olisi puhaltamassa pienintäkin kipinää roihuksi.

Tutkijoiden, poliittisten päättäjien ja heille valmistelutyötä tekevien virkamiehien tulisi tiedostaa kansallisten myyttien rooli saamelaispolitiikassa ja saamelaisia koskevassa historiankirjoituksessa. Toivon erityisesti, että kansanedustajat muistavat että saamelaisasioihin liittyvissä ristipaineissa heitä ei sido muu kuin perustuslaki ja totuus. Totuuden kohdalla heidän ei auta tyytyä saamelaiskäräjien tyrkyttämään etnonationalistiseen propagandaan eikä omiin romanttisiin mielikuviinsa kaukaisen Pohjolan jaloista villeistä.

Saamelaiskäräjälain uudistusta valmistelevan työryhmän toimeksiantajan vastuulla on huolehtia siitä, että valmistelu ei tällä kertaa tapahdu salaisena kabinettityönä, ja ennen kaikkea varmistaa, että valmisteluun osallistuvat vihdoinkin kaikki Suomessa olevat saamelaisryhmät, ketään syrjimättä. Saamelaiskäräjien harjoittaman syrjintäpolitiikan vuoksi siltä puuttuu legitiimi mandaatti edustaa inarinsaamelaisia ja statuksettomia saamelaisia. Näille täytyy siksi järjestää mahdollisuus valita tai muuten asettaa omat edustajansa.

On tarpeen varoittaa etukäteen, että saamelaiskäräjien syrjintäkäytännöistä poiketen valtion ei tule kelpuuttaa "inarinsaamelaisten edustajaksi" toiseen saamelaisryhmään kuuluvaa henkilöä, jonka inarinsaamelaisuus rajoittuu siihen, että "hän tuntee hyvin inarinsaamelaisten asiat" tai että yksi hänen esivanhempansa on ollut inarinsaamelainen. Yhtä huonosti edustajaksi pätee sellainen inarinsaamelainen, jonka pohjoissaamelais-koltta-koalitio on valinnut vain siksi, että tämä on niin yhteistyökykyinen. Aito inarinsaamelaisten edustaja löytyy helpoiten nimenomaan saamelaiskäräjien johdon hallituksen muodostamisen yhteydessä yhteistyökyvyttömiksi leimaamien joukosta. Ei tarvitse kuin katsoa, kuka inarinsaamelainen sai viimeisimmissä käräjävaaleissa eniten ääniä. Sen vaikeampaa se ei ole.