Lapin alkuperäiskansakysymys

Sisältö


Johdanto
1. Saamelaisalueen historiaa
2. Elämästä eilen ja tänään
2.1. Heimoasteelta länsimaiseen elämäntapaan
2.2. Koulutuksen merkitys muutoksessa
3. Saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon alkutaival
4. Saamelaiskäräjien vaatimukset
4.1. Itsehallinnon vahvistaminen
4.2. Positiivinen syrjintä
4.3. Yksinoikeus elinkeinoihin
4.4. Maaoikeudet
5. ILO-sopimuksen sisältö
6. Lopuksi
Materiaalia aiheesta

Johdanto


Viime aikoina on julkisuudessa paljon keskusteltu Lapin alkuperäisväestöihin liittyvistä kysymyksistä. Keskeinen kysymys on se ovatko saamelaismääritelmän nojalla lappalaisista muodostettu etninen saamelaisväestö Lapin ainoa alkuperäisväestö vai onko myös kolonisaatiossa Lapin kielensä menettänyt lappalaisväestö alkuperäisväestöä. Tämä kysymys on jokaisella säikeellään kiinni eilisessä. Tässä kirjoituksessa käsittelen lyhyesti Saamalaisalueen historiaa ja tämän hetkisten kiistojen taustoja. Termien saamelainen ja lappalainen taustoja on käsitelty tarkemmin kirjoituksissa Termit lappalainen ja saamelainen sekä Saamelaismääritelmä ei vastaa historiallista tosiasiaa alkuperäiskansasta.

Suomessa saamelaiset ovat saavuttaneet kulttuuri-itsehallinnon. Kehitys on ollut samanlainen Ruotsissa ja Norjassa, joissa toimii saamelaisten itsehallintoeliminä vaaleilla valitut saamelaiskäräjät aivan kuten Suomessakin. Sen lisäksi pohjoimaisella tasolla saamelaisasioita käsitellään puolella pohjoimaisella tasolla toimii Pohjoismaiden saamelaisneuvostossa. Tässä kirjoituksessa käyn läpi Saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon alkutaipaleen.

Saamelaisten itsehalintoelimenä toimiva Saamelaiskäräjät on vaatinut ILOn alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen No 169 ratifioimista samalla vaatien saamelaisille oikeuksia elinkeinoihin, maihin ja vesiin. Pohjoismaista vain Norja on ratifioinut ILO-sopimuksen. Norjassa sopimuksen perusteella ei ole muutettu maihin ja vesiin liittyvistä oikeuksista päättämistä siten kuin mitä Suomessa saamelaiskäräjät on vaatinut (Norjan mallista: Näkökulmia ILO-sopimuksen ratifiointiin). ILO-sopimuksen keskeisin sisältö ja Saamelaiskäräjien vaatimukset käydään lyhyesti läpi tässä tekstissä.

1. Saamelaisalueen historiaa


Saamelaisten kotiseutualueen historia liittyy Lapin yhteiseen historiaan, Ruotsin vuosisatoja ja Venäjän yli sata vuotta kestäneeseen valtaan. Juuri yhteinen siirtomaakokemus, syvällisine vaikutuksineen on antanut Lapille kulttuuriyhtenäisyyden tunteen, identiteetin, jonka perustana ovat mm. mean kieli, pohjoisempana Inarin, pohjois- ja koltansaamenkielet ja monimuotoinen lappalainen mentaliteetti.

Ruotsin vallan aikana Lappi ja lappalaiset, Kuusamosta Utsjoelle, alistettiin kuningaskunnan hallintaan. Lapin rikkauksia alettiin käyttää häikäilemättömästi emämaan hyväksi. Maanomistus ja jyrkät yhteiskunnalliset erot korostuivat alistuksen myötä Lapissa. Henkisestä valtauksesta vastasi kirkko, joka vakiinnutti, paitsi hengellisen ja henkisen, myös maallisen mahtiasemansa.

Ruotsin vallan aikana tapahtunut Lapin alistaminen merkitsi maan valtaamiseen perustuvan kulttuurin tunkeutumista Lapin erämaihin. Ruotsin kulttuurimalleista, kirkon kristillisyydestä ja Ruotsin ja Suomen kielistä tuli hallitsevia kaikkialla Lapissa. Korkealle kehittyneet lappalaiskulttuurit sen sijaan kokivat yhteentörmäyksessä katastrofaalisen iskun ja taantuman. Koko Ruotsin ja Venäjän vallan ajan ja vielä Suomen itsenäistymisen jälkeen noudatettiin vanhaa kulttuurin hallintoa.

Ruotsin vallan ajalta on todennettavissa tuhatvuotinen lappalaisten asemaa ja oikeuksia koskeva asutus- ja oikeushistoria. Kveenien maa ei ollut osa Ruotsia, mutta se toimi sen suojeluksessa. Ruotsin kuningas ei koskaan suoraan riistänyt lappalaisten oikeuksia, vaikka asutushistoria kertoo niiden kaventuneen ja vaikka kuningas rikkoikin tekemiään sopimuksia lappalaisten kanssa.

Olennaista on ymmärtää, ettei Suomen itsenäistyminen, joka tapahtui 1918, merkinnyt Suomen valtion kehityksessä kovinkaan jyrkkää käännettä. Poliittinen itsenäistyminen ei murtanut Ruotsin ja Venäjän vallan aikana taottujen taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden kahleita. Itsenäistymisen yhteydessä uuden hallitusmuodon voimaanpanolakiin kirjattiin myös, ettei itsenäistyminen vähennä kenenkään todettuja tai todennettavia oikeuksia. Tämä sitoo vieläkin valtiota. Lapin väestön valtaosan, sen syvien rivien elämää itsenäistyminen ei sanottavasti muuttanut.

Teollistuminen, liikenteen kehitys ja kauppa kytkivät Lapin yhä tiukemmin Suomen ja Euroopan talouteen lähinnä raaka-aineita tuottavaksi puolisiirtomaaksi. Tänään saamelaisten kotiseutualueen talouselämälle tyypillistä on keskittyminen kapea-alaisesti muutamien raaka-aineiden ja elintarvikkeiden tuotantoon. Taloudellinen alikehitys on eräs alueen ongelmista. Saamelaisalue on muuttotappioaluetta, jonne nuoret eivät halua jäädä heikkojen työnsaantimahdollisuuksien takia.

Muita kirjoituksia saamelaisten ja lappalaisten historiasta:
Reunahuomioita Lapin asutuksen pääpiirteistä
Lappalaiset, saamelaiset ja historiantutkimus


2. Elämästä eilen ja tänään


Tämän päivän alkuperäisväestöön kuuluvat saamelaiset ja lappalaiset, niin nuoret kuin vanhatkin ovat omaksuneet pääväestön kulttuurin. Mielikuva paksuissa poronnahkavaateissa hiihtävistä poroja koirien kanssa paimentavista poromiehistä, metsästäjistä tai kalastajista, jota kirjallisuus ja elokuva on meille runsain mitoin välittänyt, ei vastaa enää todellisuutta. Kirjallisuudessa kuvattujen saamelaisten ja lappalaisten elämäntapa on lähes kokonaan kadonnut.

Muutokset näkyvät tänään kaikkialla Ylä-Lapissa. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa poromiehen, joka valmistautuu nukkumaan keskuslämmityksellä varustetussa uudenaikaisessa talossaan panemalla porokoiransa ulos yöksi ja laittamalla kello soimaan varhain aamulla. Tällainen saamelainen poromies on osoitus kulttuurivallankumouksesta, joka on pyyhkäissyt saamelaisten kotiseutualueen yli yhden ihmisiän aikana.

2.1. Heimoasteelta länsimaiseen elämäntapaan


Entisaikoina saamelainen metsästäjä söi ollessaan nälkäinen, nukkui ollessaan väsynyt, eli fyysisten tarpeiden mukaan. Ankarissa olosuhteissa elämä oli hyvin yksinkertaista.

Jatkuva eläminen luonnossa porojen kanssa antoi mahdollisuuden nähdä epätavallisia kohtaamisia alinomaa uhkaavien petojen kanssa. Ihmisten oli pakko olla kiinnostuneita ympäristönsä ilmiöistä, kuten hanhien ja kurkien ja tulosta, ei tunneista ja minuuteista. Heistä oli kummallista se, että alueelle tilalliseksi asettuneet uudisasukkaat katsoivat kelloa saadakseen tietää oliko heillä nälkä ja nousivat vuoteestaan aamulla herätyskellon soidessa riippumatta siitä tunsivatko he itsensä virkeäksi vai ei.

Kuljeskelevat lappalaiset kalastivat joilla ja järvillä, metsästivät peuroja haudoilla ja jousille, virittivät ansoja ketuille ja majaville, saukoille, näädille ja muille turkiseläimille. Saadakseen petojen torjumiseksi välttämättömiä ruutiaseita käyttöönsä poromiesten ja metsästäjien oli tarjottava kauppiaalle lihaa, taljoja ja turkiksia. Näin porosaamelaiset ja lappalaiset metsästäjät vaihtoivat lyhyen ajan sisällä peuranpyynnin porojen paimennukseen.

Voidakseen menestyksekkäästi harjoittaa paimennukseen perustuvaa poronhoitoa ja kuljettamaan perheensä sekä välttämättömät tavaransa tarvittiin kesyjä ajoporoja. Koiria käytettiin porotokkien koossa pitämiseksi.

Suomen alueella harjoitettu poronhoito on syntynyt pääsääntöisesti talonpoikien (uudisasukkaiden) keskuudessa Lapin eteläisemmällä alueella ja levinnyt sieltä kohti pohjoista aina saamelaisten nykyiselle kotiseutualueelle asti. Sääntelyn piiriin porotalouselinkeino tuli 1800 -luvun lopulla. Aluksi porojen laiduntamisoikeus oli vain valtion alueilla, mutta se ulotettiin myöhemmin myös yksityisten omistamille metsämaille.

Suurin osa nykyisistä porosaamelaisista periytyy väestöstä, joka on muuttanut Suomeen vasta vuoden 1852 jälkeen parempien laidunmaiden toivossa. Heillä ei ole esim. Inarin historialliseen lapinkylän alueeseen vanhastaan minkäänlaisia omistus- tai edes nautintaoikeuksia.

Nykyisin entisten nomadien, metsästäjien ja kalastajien jälkeläiset samalla lailla kuin enemmistöväestökin; suuri osa heistä asuu valtion rahoittamissa keskus- ja sähkölämmitteisissä taloissa. He seuraavat televisioista samoja viihdeohjelmia kuin valtaväestökin.

Perinteisten kulkuneuvojen tilalle ovat tulleet moottorikelkat, mönkijät ja autot. Poronhoidon merkitys on vähentynyt ja poronhoito on kokenut modernisaation. Yhtäjaksoinen oleskelu porojen luona on vähentynyt ja yhä harvemmin poromies yöpyy erämaassa avotaivaan alla porojensa luona.

Etelän ihmiset ja pohjoisessa asuvat suomalaiset, jotka valittavat vanhan elämänmuodon ja vanhojen tapojen katoamista arktisessa pohjolassa, unohtavat helposti erään tekijän; alkuperäisväestöön kuuluvatkin ovat ihmisiä siinä missä muutkin. He eivät sen paremmin kuin helsinkiläisetkään halua asua ulkona talvella kodan ahtaissa tiloissa ja kärsiä kylmyyttä ja nälkää.

Viimeisen 50-vuoden kuluessa muutokset ovat johtaneet siihen, että Suomen n. 10 000 saamelaisesta 6 500 asuu muualla kuin saamelaisten kotiseutualueeksi määritellyllä alueella; kaupungeissa ja taajamissa. He hankkivat toimeentulonsa nykyaikaisilla ammateilla kuten pääväestökin. Kts. kirjoitus Saamelaisalueen globalisoitumisesta.

2.2. Koulutuksen merkitys muutoksessa


Tänään ymmärretään laajasti, että alkuperäisväestölle on annettava tilaisuus harjoittaa myös nykyaikaisia elinkeinoja. Siinä on hyvänä apuvälineenä toiminut koulutus.

Suomessa 1920-luvulla säädetty oppivelvollisuus alkoi toteutua Lapissa muutaman vuosikymmenen viiveellä. Koulupakko merkitsi, että alkuperäisväestöön kuuluvat lapset joutuivat elämään pois kotoaan vanhempien luota yhdeksän kuukautta vuodessa, asumaan tämän ajan asuntolassa. He tottuivat saamaan kaksi tukevaa ateriaa, aamu ja iltapalan päivässä ja nukkumaan vuoteessa lakanoiden välissä.

Ensimmäisen koulutalven erämaiden keskeltä saapuneet oppilaat elivät kuin sumussa. He eivät ummikkoina osanneet ennakoida mikä heitä odotti. Heillä ei ollut käsitystä asioista ja niiden mittasuhteista, historian kulusta kuten ei mistään muustakaan. Koulussa heille annettiin ymmärtää, että lukemaan oppinen suomeksi on välttämätöntä. Mutta lukemaan opittuaan heidän oli vaikea löytää kirjoja, joista olisivat tunnistaneet itsensä. Kaikista kirjoista näki, että ne oli kirjoitettu muita kuin heitä varten.

Kolmen kuukauden pituisen kesäloman ajan koululaiset viettivät vanhempiensa luona. Palatessaan kouluvuoden päättymisen jälkeen vanhempiensa luon he puhuivat suomea, vain harvoin saamea. Seurauksena oli etteivät he nähneet vanhempiensa elämässä enää nähty mitään sellaista, josta olisi pidetty. Tiettömien kulkuyhteyksien takana asuvat vanhemmat, jotka koulupakon alkuvuosina eivät osanneet suomea, olivat pettyneitä; he eivät voineet keskustella omien rakkaittensa kanssa. Lapsista oli tullut heille vieraita.

Oli syntynyt todellinen sukupolvien välinen kuilu, johon oli paljon vaikeampi löytää ratkaisua kuin normaalin lasten ja vanhempien ikäeroon, koska siihen liittyi nyt kielimuuri. Se kuitenkin ajanoloon vanhempien suomenkielen taidon lisääntyessä madaltui. Sukupolvia erotti myös täysin vieras elämäntapa. Suomalainen elämäntapa oli kaikella tapaa ristiriidassa entisen kanssa. Lapset eivät koulun päättymisen jälkeen osanneet metsästää, kalastaa ja hoitaa poroja eivät nähneet mitään syytä opetellakaan.

Ajat ovat edellä kuvatusta kovasti muuttuneet. Alkuperäisväestöön kuuluvilla lapsilla on nykyisin parempi mahdollisuus päästä osalliseksi enemmistöväestön maailmasta menettämättä kokonaan yhteyttä omaan maailmaansa. Kummalliseksi paradoksiksi jää silti se tosiasia, että saamelaislasten koulutus on edesauttanut heidän sopeutumistaan suomalaiseen yhteiskuntaan.

3. Saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon alkutaival


Valtioiden ja valtakuntien rajojen muodostuminen on vaikuttanut keskeisesti lappalaisten historiaan. Lappalaisryhmät, joilla oli erilainen kulttuuri ja jotka olivat aina eläneet toisistaan erillään, liitettiin samoihin valtiohin ja kansallisuuksiin.

Ajan myötä valtioiden sisällä olevien eri etnisten ryhmien välille on syntynyt kilpailua ja kiistoja. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa kiista siitä, onko saamelaismääritelmän nojalla lappalaisista muodostettu etninen saamelaisväestö Lapin ainoa alkuperäisväestö vai onko alkuperäisväestöä myös kolonisaatiossa lapinkielensä menettänyt lappalaisväestö.

Toisen maailmansodan jälkeen heräsi Lapin Sivistysseuran piirissä ajatus saamenkielen ja kulttuurin turvaamisesta. Valtiovallalle esitetyissä perusteluissa korostettiin saamenkielisen väestön omaa erillistä historiaa. Myöhemmin, 1970-luvulla, ryhdyttiin ajamaan saamelaisten itsehallintoa. Esitykset johtivat monien eri vaiheiden kautta jonkinlaiseen kulttuuriautonomiaan eli saamelaisten kulttuuri-itsehallintoon ja nykeisin voimassaolevaan lakiin Saamelaiskäräjistä.

Saamelaiskäräjälain myötä rajoitettiin saamelaisuus koskemaan varsin pientä joukkoa Lapin alkuperäisväestöstä. Saamelaisrekisteriin pyrkivät saamelaisten verisukulaiset - lappalaiset - pyrittiin osoittamaan suomalaisiksi, vaikka heillä on yhteinen sukuhistoria ja kulttuuri jo ainakin 1500-luvulta lähtien.

Todettakoon, että käsitteenä saamelainen on ylipäänsä vasta toisen maailmansodan jälkeen tullut käyttöön ja vakiintunut. Sitä ennen on puhuttu lappalaisista.

Saamelaiskäräjälaissa saamelaisuuden pääperusteena on kieli; saamelainen on henkilö, joka pitää itseään saamelaisena edellyttäen hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan taikka isovanhemman vanhemmista on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään. Valitettavasti tähän epäonnistuneeseen saamelaismääritelmään ei ole minkäänlaisia periaatetarkistuksia edes suunnitteilla. Kts. myös kirjoitukset Oikeudellisen saamelaismääritelmän kehityksestä, Termit lappalainen ja saamelainen, Saamelaismääritelmä ei vastaa historiallista tosiasiaa alkuperäiskansasta ja Kuinka saamen kansa keksittiin?

Saamelaiskäräjien pitkän aikavälin tavoitteena on ollut saamelaisten oikeuksien palauttaminen kaikissa pohjoismaissa yhtenäisten kriteerien pohjalta. Saamelaiskäräjien kehittämässä maanomistusmallissa saamelaisalueen maiden käytöstä olisi päättänyt saamelaiskäräjen yhteydessä toimiva maankäyttöneuvosto. Entisten lapinkylien maat olisi näin kollektivisoitu. Saamelaispoliitikot tulkitsivat lapinkylien asukkaiden luopuneen oikeuksistaan vaihtaessaan saamen kielen suomeksi.

Pohjoismaisista saamelaisten kulttuuri-itsehallintomallien kehityksistä voidaan havaita motiiveja Saamelaiskäräjien toiminnalle ja tavoitteille. Ne ovat vahvasti taloudellisia. Saamelaiset ovat halunneet taustastaan riippumatta hankkia itselleen poronhoito- ja luonnonvaraoikeuksia.

Suomessa Saamelaiskäräjien tavoitteena on ollut siirtää maahan ja elinkeinoihin liittyviä oikeuksia alkuperäisiltä lappalaisilta saamelaisrekisteriin kuuluville. Keppihevosena tässä hankkeessa on ollut YK:n alkuperäiskansoja koskeva ns. ILO-sopimus (ILO-sopimus No. 169). Kts. Analyysi saamelaiskäräjien maaoikeuspolitiikasta, Ongelmat Saamelaiskäräjien maaoikeusmallissa ja Tilanne ILO-sopimuksen ratifioinnissa.

Käyn seuraavaksi läpi Saamelaiskäräjien keskeiset vaatimukset ja ILO-sopimuksen sisällön.

4. Saamelaiskäräjien vaatimukset

4.1. Itsehallinnon vahvistaminen


Saamelaisten itsehallinnon vahvistamista ei voida perustella kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteella. Tämä 1960-luvulla määritelty periaate tarkoittaa siirtomaiden ja muiden ulkopuolisen vallan alla olevien alueiden oikeutta suvereniteettiin. Saamelaisaluetta ei voi pitää tällaisena alueena.

4.2. Positiivinen syrjintä


Saamelaiskäräjien edustajien puheissa viljellään periaatetta, että YK:n ihmisoikeussopimukset ja alkuperäiskansajulistukset antavat saamelaisten itsehallintovaatimuksille oikeutetun syyn vaatia valtiolta erityiskohtelua. Samoin saamelaiskäräjien syrjimät lappalaiset vetoavat samaan periaatteeseen syyttäessään saamelaisia syrjinnästä.

Vaatimus saamelaisiin kohdistuvan positiivisen syrjinnän harjoittamisesta muun väestön kustannuksella on hyvin ongelmallinen. Miten voidaan harjoittaa positiivista syrjintää, jos valtio ei ole tunnustanut vielä jo tutkimuksella osoitettuja lappalaisten oikeuksia?

4.3. Yksinoikeus elinkeinoihin


Saamelaiskäräjät katsoo saamelaiskulttuuriin kuuluviksi elihkeinoiksi poronhoidon, kalastuksen ja metsästyksen. Näiden elinkeinojen on katsottu kuuluvan myös kolttasaamelaisten kulttuuriin.

Kiistassa mukana olevat poronhoitajat ovat vedonneet ikiaikaiseen saamelaiseen etnisyyteen tai ikivanhoihin oikeuksiin käyttää omaa ja toisten omistamaa maata. Toisaalta samaan aikaan saamelaisiakin vanhemmat lappalaiset perustavat maanomistusvaateensa vanhoihin tuomioistuinten päätöksiin. Huomattakoon myös, että poronhoito ei ole oikeushistoriallisesti alussa ollut toisen maan käyttöön liittyvää tai perustuvaa, se on myöhempi ilmiö.

Jos Saamelaiskäräjät saisi läpi vaatimuksensa, olisivat lappalaiselinkeinoja harjoittavat saamelaiset vapautetut kaikista elinkeinojaan koskevista rajoittavista säännöksistä. Rajoitukset koskisivat muita kuin saamelaisia. Kts. Ongelmat Saamelaiskäräjien maaoikeusmallissa.

Saamelaiskäräjien politiikka sisältää ajatuksen vaihtoehtojen suhteuttamisesta toisiinsa: saavutettavien hyötyjen tulee olla suurempia kuin niiden aiheuttamien haittojen. Poronhoidon turvaamiseksi saamelaiset ovat vaatineet mm. metsänhakkuiden rajoittamista. Saamelaisalueella metsä on muillekin kuin saamelaisille tärkeä luonnonvara, koska puun hyödyntäminen täydentää poronhoidosta, kalastuksesta ja matkailusta saatavia tuloja. Hyötyjen ja haittojen vertailu on siten kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.

Metsien käytön ja metsätalouden koko kuvaa ei vielä tunneta: kyse on enemmästä kuin vähemmistöasemasta tai oikeuksista. Juuri on ehdotettu koko metsätalouden ja -hoidon uudelleen arviointia. Hyvä alku sille voisi olla metsänhoidon hallinnon ajaminen alas kunnolla. Sitä kuitenkaan edes saamelaisten poliittinen ei johto halua.

4.4. Vaatimus maaoikeuksista


Suomen oikeusjärjestyksen mukaan saamelaiset ja ketka tahansa muut voivat saattaa maanomistusta koskevat kiistat tuomioistuimen ratkaistavaksi. Äskettäin tapahtuneet tuomioistuinratkaisut osoittavat, että vain asiakirjoihin perustuvilla näytöillä on Suomen oikeusjärjestyksessä edelleen keskeinen merkitys. Niillä, jotka asiasta eniten ääntä pitävät, ei ole osoittaa oikeushistoriallisia dokumentteja vaatimustensa tueksi. Kts. kirjoitus Lappalaisten menestystarina on vihdoinkin totta.

Viimeisimpien tutkimustietojen mukaan perustelut saamelaiskäräjien vaatimusten osalta näyttävät heikoilta: maakirjat ja muut maan omistusta ja nautintaa koskevat dokumentit ovat puutteellisia. Vaatimuksia esitettäessä puutteet on pyritty korvaamaan mielikuvilla perinteisestä poronhoidosta.

5. ILO-sopimuksen sisältö


ILO-sopimus No. 169 on kansainvälinen sopimus, jonka tavoitteena on alkuperäis- (engl. indigenous) ja heimokansojen oikeuksien parantaminen ja niiden syrjinnän poistaminen.

ILO-yleissopimuksessa (Artikla 1) sanotaan, että sopimus koskee heimokansoja (engl. tribal peoples), jotka ovat säilyttäneet kokonaan tai osittain omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa. Ottamatta tarkemmin kantaa ILO-sopimuksen määritelmään heimokansoista voidaan ainakin todeta, että Lapissa ei ole ainakaan heimoasteella elävää väestöä. Toisekseen sopimus koskee kansoja, jotka ovat asuttaneet aluettaan ennen kuin se on kolonialisaation tai valtaamisen myötä siirtynyt sitä hallitsevalle valtiolle.

Saamelaiskäräjät pitää saamelaisia alueen ainoana alkuperäiskansana. Myös saamelaisrekisterin ulkopuolelle jätetyt lappalaiset kokevat olevansa alkuperäiskansaa ja heillä on myös ollut osoittaa oikeudellisesti pätevää asiakirjanäyttöä tästä. Kts. kirjoitus Lapin etnisistä suhteista.

ILO-sopimuksen määritelmän mukaan alkuperäiskansan ei välttämättä tarvitse olla valtion virallisesti tunnustama kansa ollakseen ILO-yleissopimuksen subjekti. Kansan tulee kuitenkin täyttää Artiklan 1 kriteerit itseidentifikaatiosta ja polveutumisesta.

Mikäli kansa täyttää ILO-yleissopimuksen Art. 1 kriteerit, heillä on suora mahdollisuus kirjelmöidä ILO:n asiantuntijakomitealle valtion riittämättömistä toimista tätä kansaa kohtaan. ILO (Kansainvälinen työjärjestö) tulee vaatimaan valtiolta selvitystä asian suhteen.

Lähtökohtaisesti kansainväliset ihmisoikeuselimet toivovat, että valtiot pyrkisivät sisäisesti ensin selvittämään ongelmansa säästäen näin heidän työtaakkaansa. Suomessa tämä prosessi on kuitenkin otettava huomioon, mikäli ratifiointia suunnitellaan siten, että sopimus koskisi vain henkilöitä, jotka on merkitty Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Tässä tapauksessa ILOa tulee informoida asioiden laadusta. Ongelma on, että vaikka vaaliluettelo jostain syystä avattaisiin "kaikelle kansalle", kaikki eivät sinne siltikään halua tulla merkityiksi.

ILO-yleissopimus ei edellytä, että henkilön tulisi olla merkitty etnisin perustein mihinkään luetteloon, rekisteriin tms. Jos näin tapahtuu, se tapahtuu vapaaehtoisuuden pohjalta. Ei voida olettaa, että kaikki alkuperäiskansaan kuuluvat henkilöt olisi luetteloitu. Tästä on olemassa hyviä lausuntoja ja kritiikkiä Suomelle Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevalta komitealta (CERD).

ILO-sopimus ei edellytä, että Suomessa toimisi jokin taho joka päättäisi siitä kuka on saamelainen ja kuka ei. Saamelaiskäräjät on pyrkinyt toimimaan tässä roolissa.

Suomessa valtion on varmistettava, että myös ne henkilöt, jotka eivät ole Saamelaiskäräjien vaaliluettelossa, mutta jotka täyttävät ILO-yleissopimuksen Art. 1 kriteerit, saavat sopimuksen suojan niin maaoikeus- kuin kielellisissä, kulttuurisissa, terveydenhuollollisissa jne. asioissa.

Kulttuurisilla ja poliittisilla instituutioilla ei ILO-sopimuksen yhteydessä tarkoiteta esim. nykyajassa muodostettuja saamelaiskäräjiä, vaan niitä vanhoja kulttuurisia erityispiirteitä, jotka esim. saamelaisilla ja heidän verisukulaisilla lappalaisilla liittyvät perinteisten elinkeinojen, metsästyksen, kalastuksen ja poronhoidon harjoittamiseen, sekä sitä kirjoittamatonta ja kirjoitettua sääntömaailmaa, joka näihin liittyy.

ILO-yleissopimuksessa ei ole mainintaa siitä, että alkuperäiskansaan kuuluvien tulisi osata omaa kieltänsä. Se on toki yksi tärkeä kulttuurinen elementti, eikä sen vahvistamista tule väheksyä, erityisesti niiden osalta, jotka ovat sen valtion toimenpiteiden seurauksena joutuneet menettämään.

Kielellä ei ole ollut eikä voi olla merkitystä alkuperäisyyden arvioinnissa. Kansainvälisen sääntelyn mukaisesti alkuperäisyyden keskeisin kriteeri on itseidentifikaatio, ei mikään muu. Näin ollen suomessa lappalaiset voivat aivan yhtä hyvin muodostaa alkuperäiskansan siinä missä saamelaisetkin.

Muita kirjoituksia ILO-sopimuksesta:
Näkökulmia ILO-sopimuksen ratifiointiin
ILOn alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen ratifiointi
ILO-sopimuksen käänteistä Suomessa

6. Lopuksi


Saamelaisalue on ollut ja on pohjoismaisen historian vaiheikas näyttämö, uudisraivauksen keskus, kulttuurien kohtaamispaikka, suurporonhoidon laidunalue, sosiaalisten ja etnisten ristiriitojen täyttämä alue, mutta lisäksi se on paikka, jossa yksilöiden ja ryhmien fantasiat heräävät eloon ja ilmenevät kirjallisuudessa ja taiteessa paremmin kuin missään muualla.

On tärkeää huomata, että saamelaisilla ja lappalaisilla on pitkä yhteinen historia. Etnisillä saamelaisilla ja lappalaisilla on vuosisatojen ajalta vakiintuneet verkostoituneet yhteistyömuodot mitä moninaisemmissa arkisissa ja muissa yhteyksissä. Ne on turvattava kaikkea alkuperäisväestöä koskevissa lakihankkeissa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden pohjalta.

Saamelaisille ja saamelaisiksi itseidentifioituneille lappalaisten jälkeläisille (jotka täyttävät alkuperäiskansasta ILO- sopimuksen 169 artiklan 1. kohdan kriteerit) on tärkeintä panostaminen saamen kielen käyttöön ja vahvistamiseen. Saamelaisten elinkeinot ovat suuresti samankaltaisia kuin valtaväestöllä eikä niistä ole yksin ainesta kulttuurin ylläpitämiselle tilanteessa, jossa kasvava määrä saamelaisista asuu muualla Suomessa kuin saamelaisalueella.

Saamelaisten maanhallintaa koskevien hankkeiden valmistelussa ja käsittelyssä ei ole tähän mennessä sovitettu yhteen erilaisia näkemyksiä yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisesta vallan, hyötyjen ja haittojen jakamisesta. Varsinainen kiistely on koskenut varsin pienelle ryhmälle kaavailtuja etuoikeuksia. Näin saamelaisten vaatimuksilla on laajempaakin periaatteellista merkitystä, jolla on yhteys Suomen perustuslain turvaamaan omaisuuden suojaan. Saamelaiskäräjät on ollut haluton keskustelemaan muun väestön, lappalaisten ja saamelaisten välisistä suhteista ja em. ryhmien perustuslain turvaamista oikeuksista.

Ihmisten perusoikeuksista ei voida käydä kauppaa. Kyse oikeudesta maahan ja elinkeinoihin on enemmän perusoikeuskysymys kuin lainkaan kansainvälisoikeudellinen ihmisoikeuskysymys. Juuri tämän väärän olettaman käytöstä johtuu, ettei asiaan ole saatu ratkaisua.