Saamenkielinen väestö kuuluu maailman pohjoisimpiin kansoihin. Se edustaa Pohjois-Fennoskandian vanhinta tunnettua, esihistoriallisilta ajoilta periytyvää väestöä, johon verrattuna kaikki muu alueen väestö on nuorta.

Saamenkielinen väestö kuuluu Skandinavian alkuperäiskansoihin ja muodostaa samalla Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa etnisen vähemmistön; saamenkielistä väestöä elää myös Kuolan niemimaalla Venäjällä. Jo uuden ajan alussa, so. 16. vuosisadalla oli saamenkilielistä väestöä Pohjoismaissa lähes kaikilla niillä alueilla, joissa vielä nykyään on vakinaista saamelaista asutusta. Tämä saamelaisten asuin- ja elinalue ulottuu Idrestä Taalainmaalta Ruotsista aina Engerdaliin etelänorjalaisessa Hedmarkin maakunnassa sekä pohjoiseen ja itään Suomen Utsjoelle, Norjan Varankiin ja Venäjällä Kuolan niemimaalle. Saamelaisia on arviolta kaiken kaikkiaan 60 000-100 000; erään uudemman varovaisemman arvion mukaan heitä on n. 70 000. Tällöin Norjan kohdalla on ilmoitettu saamelaisten lukumääräksi 40 000-45 000, heistä suurin osa on keskittynyt Finnmarkiin, missä elää n. 25 000 saamelaista. Ruotsissa saamelaisia on noin 17 000, Suomessa 7500 ja Venäjällä 2 000.

Käsitettä "saamelainen" käytetään usein ilman tarkempaa määrittelyä. Saamelaislain mukaan (nro, 56, 12 kesäkuuta 1987, norjalainen osapuoli) saamelainen on henkilö, joka mieltää itsensä saamelaiseksi ja lisäksi puhuu saamea äidinkielenään, tai jonka vanhempien/isovanhempien äidinkieli on /oli saame. Norjassa saamen kielellä on ratkaiseva merkitys esimerkiksi silloin, kun selvitetään saamelaista syntyperää tai kun on ratkaistava, kenellä on vaali- ja äänioikeus "Sametingissä" (saamelaisparlamentissa) tai kuka saa itse asettua ehdokkaaksi. Samanlaista menettelyä noudatetaan myös Suomen saamelaisparlamentissa. Suomessa saamelaiseksi katsotaan saamelaiskäräjälain (974/1995) 3 §:n 1 kohdan mukaan henkilö, joka itse pitää itseään saamelaisena ja jolle saamenkieli on äidinkieli tai vähintään yhden hänen vanhempansa tai isovanhempansa äidinkieli. 3 §:n 2 kohdan mukaan saamelaiseksi katsotaan lisäksi tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjaan merkityn henkilön jälkeläinen. 3 §:n 3 kohdan mukaan saamelaiseksi katsotaan myös henkilö, jonka vanhemmista ainakin yksi on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa. Myös 2 ja 3 kohdissa tarkoitettujen henkilöiden tulee pitää itseään saamelaisena.

Norjassa perustettiin ns. saamelaislain nojalla saamelaisten oma neuvoa-antava ja jossain asioissa myös päätösvaltaa omaava 39-jäseninen vaaleilla valittu itsehallintoelin saamelaiskäräjät 1989. Ruotsissa vastaava (31 jäsentä) elin perustettiin 1993 ja Suomessa aloitti vuonna 1996 saamelaiskäräjät (21 jäsentä). Sitä ennen saamelaisten asioista vastasi 20-jäseninen saamelaisvaltuuskunta. Vuodesta 1993 lähtien, jolloin ruotsalaiset muodostivat vastaavanlaisen elimen, kaikissa kolmessa Pohjoismaassa saamelaisilla on parlamentaarinen järjestelmä. 1990-luvun lopulla perustettiin saamelaiskäräjien välinen parlamentaarinen yhteistöelin koordinoimaan saamelaisasioita Pohjoismaissa.

kartta 1. (SONDERAUSTELLUNG DES SCHLESWIG-HOLSTEINS Museums, (Bericht, Outi Tuomi-Nikula) 1991.)

Yllä esitellyllä alueella, joka käsittää osia Norjasta, Ruotsista, Suomesta ja Venäjältä, elää nykyisin n. 1,5 miljoonaa ihmistä. Näistä kuitenkin vain alle 100 000 hengen vähemmistö tunnustautuu kulttuuriltaan ja kieleltään saamelaista alkuperää olevaksi.

Saamelaisten alkuperästä

Saamenkielisen väestön muodostuminen, varhaisvaiheet ja alkuperä ovat suureksi osaksi edelleenkin historian hämärän peitossa. Saamelaisten alkuperästä käydään tänään eri tieteenaloja edustavien tutkijoiden piirissä vilkasta keskustelua, mm. Viik. On esitetty monia toisistaan poikkeavia näkemyksiä saamelaisten alkuperästä. Suuri arvoitus on edelleenkin, mistä on saapunut pohjoiseen joukko ihmisiä, jotka puhuvat Suomen sukukieltä, mutta jonka monet muut tekijät näyttävät osoittavan heidän olevan sukulaisia aivan muille kansoille kuin suomalaisille. Ehkäpä lähivuosina esim. DNA-tutkimus tuo tähän saamelaisten alkuperään liittyvään keskusteluun uutta tietoa.

Tiedetään myös, että saamen kieli kuuluu uralilaiseen kielikuntaan ja suomalais-ugrilaiseen kieliryhmään. Nykyisin oletetaan, että esisaamelaiset ja esisuomalaiset erkaantuivat vähitellen suomalais-saamelaisesta kantakansasta, joka asutti Suomenlahden rannikkoalueita ja sisämaata vielä ainakin 2000 eKr. Uusi väestövirtaus muutti vuosisatojen kuluessa eteläisimmän ja lounaisimman Suomen asujamiston elinkeinoja ja kielioloja. Vähitellen syntyi kulttuuriraja pohjoisempana pyyntielinkeinojen varassa eläneiden esisaamelaisten ja etelämpänä alkeellisia maanviljelystapoja omaksuneiden esisuomalaisten välille. Maanviljelyskulttuurin leviäminen kohti pohjoista merkitsi kulttuurirajan jyrkkememistä ja viimein hyvin kaukaisiksi siirtyneiden suomalaisten ja saamelaisten kieli- ja kulttuurisukulaisten tulemista läheisiksi naapureiksi. Tässä yhteydessä on paljon puhuttu saamelaisten sopeutumisesta. Perimmiltään kysymys on ollut myös elintapojen muuttumisesta toiseksi; vanhan järjestelmän korvautumisesta suomalaisella elämänmuodolla ja siihen liittyvillä oikeuskäsityksillä.

Saamelaisten tuleminen neljän valtion kansalaisiksi ja vakiintuminen nykyisille alueille on kansan monituhatvuotiseen menneisyyteen verrattuna nuorta. Vuoteen 1751 mennessä saamelaiset eivät vielä olleet yksiselitteisesti minkään valtion alaisia. 1820-luvulla saamelaiset tulivat lopullisesti jaetuiksi neljään eri valtioon. Nykyinen saamelaisalue (pohjoissaameksi sápmi) ulottuu kapeana kaarimaisena vyöhykkeenä Norjan Rörosin ja Ruotsin Idren seuduilta Kuolan niemimaan itäpäähän.

Saamelaiskulttuurin erityispiirteistä

Oma suomalais-ugrilainen kieli ja omaperäinen kulttuuri ovat edesauttaneet yhteyksien ja kulttuuri-identiteetin säilymistä eri maiden kansalaisiksi joutuneiden saamelaisten kesken. Merkittävin yhdysside on edelleenkin kielimuodoista laajimmalle levinnyt pohjois- eli tunturisaame. Useimmat saamelaiset ovat kaksikielisiä.

Perinteinen jako meri-, tunturi-, joki- ja metsäsaamelaisiin tulee nykyisin selvimmin esiin kielen ja puvuston paikallisina erityispiirteinä. Elinkeinojakautuma on sen sijaan selvästi lähentynyt pääväestön ammatti- ja elinkeinorakennetta.

Vaikka saamelaiset asuttavatkin tänä päivänä Euroopan äärialuetta, on virheellistä olettaa. että saamelaiskulttuuri olisi elänyt eurooppalaisten kulttuurien ulottamattomissa. Lukuisat yksittäiset saamelaiskulttuurissa säilyneet piirteet kertovat varhaisista ja ajoittain hyvinkin tiiviistä suhteista varsinkin Keski-Euroopan länsiosien ja toisaalta itäeurooppalaisiin kulttuureihin. Monista muista maailman luonnonkansoista saamelaiset eroavatkin juuri siksi, etteivät he ole eläneet vailla kosketuksia "muuhun maailmaan". Saamelaiset ovat jopa säilyttäneet joitakin sellaisia eurooppalaisia kulttuuripiirteitä, jotka ovat jo niiden lähtöalueilta kokonaan kadonneet. Tällaisia yksityiskohtia ovat mm. saamen pukuun kiinteästi kuuluva hopeinen solki eli risku, saamelaispuvun keskiaikaperäinen eurooppalainen malli ja veran käyttäminen pukujen materiaalina.

Saamelaisalueella on tarkasteltava ihmisen sopeutumista ympäröivään ekosysteemiin, jossa maa-alueiden kasvintuotanto on vähäistä ja vain erittäin vähäisessä määrin suoraan hyödynnettävissä. Täällä asuvien saamelaisten kohdalla on kysymys kansasta, joka on täällä kyennyt elämään paikallisten mahdollisuuksien varassa pitkän aikaa ja - mikä merkittävintä - on pystynyt omavaraisena kehittämään napa-alueilla elävien kansojen korkeimman kulttuurin.

Kun puhutaan saamelaiskulttuurista ja sen perinteen tallentamisesta, tällä ei tule tarkoittaa sitä, että kysymyksessä olisi elämänmuodon kuoleva jäänne, joka pitäisi varastoida ja säilyttää muinaisuuden muistomerkkinä, vaan vallitseva ja edelleenkin kehityskelpoinen systeemi. Elävä elämä on osoittanut, että saamelaisten ja lappalaisten kehittämä luonnonkulttuuri sopii pohjoisrajan ja tundran olosuhteisiin paremmin kuin yleiseurooppalainen sivilisaatio, jonka edustajien toimeentulo ilman ulkopuolisten apua on vastaavissa oloissa vähintäänkin epävarmaa.

Kun katsotaan entistä peuranpyyntiaikakautta, niin silloin lappalaiset ja saamelaiset kulkivat peuralaumojen liikkeiden mukaan paikasta toiseen. Peurakantojen hupeneminen väestön lisääntymisen ja siitä seuranneen liikapyynnin vuoksi johti peuran kesyttämiseen poroksi. Poro teki mahdolliseksi harjoittaa karjanhoitoa ilman sisäruokintaa. Poron kesyttämistä voidaankin pitää oivana keksintönä elämän perustan vakiinnuttamisessa.

Porotalouden merkitys erityisesti Ylä-Lapissa on ollut niin ratkaiseva, että saamelaisten elinmahdollisuuksia ja kulttuuria on tarkasteltava hyvin pitkälti porotalouden taustaa vasten. Poro ottaa kaiken tarvitsemansa energian luonnosta, ja se onkin ihmiselle lähes ainoa tie päästä osalliseksi maaekosysteemin tuotosta, ellei oteta huomioon vähäistä nautakarjamäärää, riekonmetsästystä ja marjoja.

Lapinkyläjärjestelmästä

Saamelaisten esivanhemmat, lappalaiset olivat pyyntitalouden varassa eläessään jakaantuneet lapinkyliin, siitoihin. Siidan perhekunnat vaihtoivat asuinpaikkaa pyynnin kohteiden mukaan säännöllistä vuotuiskiertoa noudattaen. Kevät-, kesä- ja syyspaikat olivat perhekohtaisia, talvipaikka taas yhteinen kylä. Siellä hoidettiin yhteiskunnan sosiaaliset, taloudelliset ja oikeudelliset asiat sekä suhteet napurisiitoihin, kaukaisten valtakeskusten verottajiin ja kauppiaisiin.

Kartta 2. Lapinkylät uuden ajan alkupuolella

Lappalaisten/Saamelaisten historiallinen asuinalue, laaja Lapinmaa, sijaitsi kaukana valtakunnan henkisistä ja taloudellisista keskuksista. Yhteiskunnallisessa järjestäytymisessään saamelaiset olivat historian kuluessa kehittäneet kuitenkin aivan vastaavia malleja kuin naapurinsa suomalaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset etelämpänä. Ruotsi-Suomen Lapinmaassa saamelaisen yhteiskuntaelämän perusyksikkö oli lapinkylä, jonka sisällä kylän väestö eli pääosin hajallaan kukin omilla perintö- eli lapinveromaillaan. Vaikka lapinkylät perusajatukseltaan vastasivat eteläisempien seutujen talonpoikaiskyliä, ne eivät kuitenkaan yleensä olleet samanlaisia keskitettyjä asutusrykelmiä. Syykin on selvä: saamelaiset saivat elantonsa lappalaiselinkeinoista eli metsästyksestä, kalastuksesta ja poronhoidosta, jotka vaativat runsaasti tilaa. Tämän seurauksena myös lapinkylät olivat varsin laajoja, pinta-alaltaan jopa nykyisiin kuntiin verrattavia kokonaisuuksia.

Nykyisen Suomen alueelta tavataan 1600- ja 1700-luvulla kokonaan tai osittain seuraavat lapinkylät: Tornion Lapin Utsjoki, Teno, Aviovaara, Rounala, Suonttavaara ja Peltojärvi sekä Kemin Lapin Kittilä, Inari, Sompio, Sodankylä, Kitka, Kemikylä, Maanselkä ja Kuolajärvi. Nykyisen länsirajan viimeisenä etuvartijana pohjoisessa sijaitsi Rounalan kylä, jonka alue levittäytyi nykyisen Kilpisjärven ympäristössä majesteetillisten tunturiselänteiden hallitsemana niin etelään, länteen, pohjoiseen kuin itäänkin. Lapinkylät ovat yleisesti jo varhain tulleet tunnetuksi nimenomaan merkittävinä poronhoitoalueina. 1500-luvun lähteet eivät valota tätä elinkeinoelämän puolta juuri lainkaan, eikä johtopäätöksiä elinkeinon mittakaavoista ole tässä vaiheessa tehtävissä suuntaan tai toiseen.

Väestökasvu lapinkylien alueilla oli 1700-luvun puoliväliin asti äärimmäisen hidasta. Toistuneet tautiepidemiat, nälänhädät ja sodat vähensivät ajoittain rajustikinkin asukkaiden määrää, joka oli kasvanut suotuisina kausina. Vasta 1800-luvulla alkoi myös saamelaisten määrä lisääntyä uudisasutuksen johdosta. Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisten määrä ohitti saamelaisten määrän.

Jokseenkin vallitsevaksi muodostuneen käsityksen mukaan lappalaisten/saamelaisten alkuperäinen elämänmuoto olisi ollut jokseenkin puolinomadinen, koostuen pääsääntöisesti metsästyksestä, kalastuksesta ja pienimuotoisesta poronhoidosta, ja käsittäen ainoastaan lyhyitä sesonkiluontoisia muuttoja asuma-alueen puitteissa. Suurien porolaumojen ylläpitämiseen ja pitkiin muuttoihin liittyvä ns. täysnomadismi eli täyspaimentolaisuus on syntynyt verrattain myöhään, yleisempien näkemysten mukaan vasta 1600-luvulle saavuttaessa. Kehityksen katsotaan saaneen alkunsa eteläisimmissä lapinkylissä Ruotsin puolella, leviten vähitellen pohjoista kohti. Nykyisen Enontekiön alueelle täysnomadismi on tiettävästi saapunut 1600-luvun alussa, ja täyteen mittaansa se kehittyi 1700-luvun aikana, jolloin se saavutti myös Inarin ja Utsjoen alueet.

Poro, pohjoisen puolikesy kotieläin, oli se tekijä, joka pitkälti määräsi kylän asukkaiden elämänrytmiä, tapoja ja jopa sosiaalisten suhteiden perustaa. Suurimpien lapinkylien väestö kokoontui kerran vuodessa talvisydämen aikaan kirkko-, markkina- ja käräjäpaikalleen, jossa ratkottiin väestön keskuudessa vuoden mittaan kertyneitä erimielisyyksiä sekä maiden ja vesien käytössä että muuten. Sekä yksityisiä veromaita että itse lapinkyliä erottivat toisistaan kiinteät rajat, joita merkittiin maastoon sieltä vieläkin löytyvillä rajamerkeillä. Lapinkylälaitos edustaa merkittävää elementtiä koko Pohjoiskalotin mutta ennen kaikkea saamelaisten historiassa. Kylään kuuluvina sen asukkailla oli oikeutensa ja velvollisuutensa ja lappalaisten/saamelaisen kulttuurin erityispiirteet keskittyivät lapinkylään. Nykyiset kiinteistörekisterit eivät lapinkyliä enää tunne, mutta niiden perintö elää ja vaikuttaa voimakkaana lapinkylistä polveutuvan väestön keskuudessa.

Kartta 3. Suomen saamelaisalue

Poliittinen herääminen

Viime vuosikymmeninä saamelaisalue on kytkeytynyt tiiviiksi osaksi kansainvälistä talousjärjestelmää. Muutokset alueen luonnossa ja elinkeinoelämässä ovat olleet huomattavia, jopa rajuja. Teknistyminen, tietoliikenteen kehittyminen, vesistöjen rakentamiset, metsien hakkuut, taajamien kasvu ovat muuttaneet pohjoisen kulttuurikuvaa ja elinkeinorakennetta nopeasti ja voimakkaasti. Saamelaisille "uusi aika" on merkinnyt uhkaa kulttuurin häviämisestä ja jäämisestä länsimaisen yhtenäiskulttuurin jalkoihin. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana saamelaiskulttuurissa on kuitenkin tapahtunut voimakas kansallisen kulttuuriperinteen arvostuksen nousu. Ensimmäistä kertaa saamelaisten historian aikana voidaan puhua saamelaisista taiteista, omakielisestä kaunokirjallisuudesta, teatterista, elokuvasta ja historian kirjoituksesta. Taiteiden ja omista lähtökohdista nousevan saamelaisen tieteellisen tutkimuksen merkitys saamelaisten kansallistunnolle on ollut merkittävä. Valtioiden rajat ylittävä pohjoismainen yhteistoiminta on myös viime vuosina saanut jatkuvasti uusia muotoja.

Viime vuosikymmenten aikana saamelaisten kulttuuri- ja poliittinen toiminta on laajentunut sellaisiin mittoihin, että voidaan puhua saamelaisliikkeestä, jopa yhteispohjoismaisesta saamelaisliikkeestä. Alkujaan saamelaispolitiikka ilmeni paikallisina liikkeinä, jotka johtivat erilaisten paikallisten tai valtakunnallisten järjestöjen perustamiseen. 1950-luvulla alkoi yhteispohjoismainen saamelainen liike, kun saamelaiskonferensseja alettiin pitää säännöllisesti ja Pohjoismaiden saamelaisneuvosto perustettiin.

1970-luvulta lähtien saamelaisliikkeessä on mm. määrätietoisesti vaadittu, että saamenkieli saa virallisen aseman ja että tunnustetaan saamelaisten vanhat oikeudet maahan ja veteen. Kansallisen heräämisen myötä on kasvanut tietoisuus muista samankaltaisissa vaikeuksissa olevista maailman alkuperäisistä kansoista. Saamelaiset ovat liittyneet myös jäseneksi Alkuperäiskansojen maailmanneuvostoon (WCIP).

Parhaillaan käydään vilkasta keskustelua uudesta kulttuuri-itsehallintolaista ja sen sisällöistä. Näiden ohjelmien laadinnassa Pohjoismaiden saamelaisparlamenteilla on keskeinen asema.

Suomen saamelaisista

Suomessa saamelaisia on Suomen saamelaiskäräjien tekemien selvitysten mukaan noin 7 500. Arviot kuitenkin vaihtelevat suuresti, koska eri osapuolten hyväksymiä selvityksiä saamelaisten lukumäärästä ei ole tehty.

Suomen saamelaisista runsaat 4 000 asuu saamelaiskäräjälain 4 §:ssä tarkoitetulla saamelaisten kotiseutualueella, johon kuuluvat Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän kunnan pohjoisosassa sijaitseva Lapin paliskunnan alue. Saamelaisten kotiseutualue on 35 000 km²:n suuruinen. Siihen sisältyy erityinen koltta-alue toisen maailmansodan jälkeen Suomeen muuttaneille kolttasaamelaisille. Saamelaiset muodostavat nykyään kolmasosan saamelaisten kotiseutualueen koko väestöstä. Vielä ennen toista maailmansotaa saamelaisten osuus oli noin puolet alueen koko väestöstä. Suomen saamelaiskäräjien vuonna 1999 tekemän selvityksen mukaan saamelaisten osuus koko kunnan väestöstä on Utsjoella noin 69,9 % (987 henkeä), Enontekiöllä noin 19,3 % (429 henkeä), Inarissa noin 30,1 % (2 243 henkeä) ja Sodankylässä noin 4,2 % (424 henkeä). Saamelaisten kotiseutualueella asuvien saamelaisten elinkeinot, asumistaso ja sosiaaliset olot ovat viime vuosina lähentyneet pääväestön vastaavia oloja.

Saamen kieli

Suomalais-ugrilaisiin kieliin kuuluvia saamelaiskieliä puhutaan Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän alueella, ja ne ovat vähemmistökielinä mainituissa valtioissa. Nykyisin saamenkieliä lasketaan olevan kymmenen. Läntiseen ryhmään niistä kuuluvat etelä-, uumajan-, piitimen-, luulajan- ja pohjoissaamen kielet ja itäiseen ryhmään inarin-, koltan-, kildinin-, turjan- ja akkalansaamen kielet. Sukututkimuksin ja kirkonkirjoin on helposti osoitettavissa, että Suomen alueella on pohjoissaamenkieli käytössä lähinnä niissä perheissä ja suvuissa, joilla on selkeä sukulaisuusyhteys Norjan tai Ruotsin porolappalaisiin 1800-luvun loppupuolella. Muutoin on kaikki väestö Suomessa menettänyt alkuperäisen kielensä tyystin lukuun ottamatta sitä inarinsaamelaisryhmän ripettä, joka kirkkoherra Fellmanin aktiivisten toimien ansiosta oli onnistunut säilyttämään puhuttuna kielenä Inarin saamenkielen.

Saamen kielen ilmoittaminen äidinkieleksi

Saamen kielen käyttämisestä viranomaisissa annetun lain 4 §:n mukaan saamelaisella, jolla on Suomessa kotipaikka, on oikeus ilmoittaa väestökirjoihin äidinkielekseen saame. Nimenomainen säännös katsottiin lakia valmisteltaessa tarpeelliseksi muun muassa siitä syystä, että monet saamenkieliset ilmoittavat äidinkielekseen suomen. Tilastokeskuksen laatiman virallisen tilaston mukaan saamenkielisiä oli vuonna 1999 kaikkiaan 1690 henkeä. Tilasto perustuu väestötietojärjestelmän tietoihin. Väestötietojärjestelmää on pidettävä lähtökohtaisesti luotettavana. Suomessa saamelaisvaltuuskunta ja vuoden 1995 jälkeen saamelaiskäräjät ovat saamelaisparlamenttivaalien yhteydessä tehneet saamelaisten äidinkieltä koskevia selvityksiä.

Saamelaiskäräjien tekemän selvityksen mukaan Suomen saamelaisten kielellinen jakauma vuonna 1999 oli seuraava:

pohjoissaame	1 739
inarinsaame	299
kolttasaame	386
suomi	3 815
ei tietoa	1 263
Yhteensä	7 502

Lisäksi saamenkielisiä on ollut muualla Suomessa seuraavasti:

Muualla Lapissa	125
Oulun läänissä	56
Itä-Suomen läänissä	11
Länsi-Suomen läänissä	35
Etelä-Suomen läänissä	72
Yhteensä	299

Saamenkieltä äidinkielenään puhuvia henkilöitä on niin ollen ollut vuoden 1999 lopussa maassamme kaikkiaan 1 690 henkilöä. Saamelaisia asuu saamelaisten kotiseutualueella kaikkiaan noin 4 000 henkeä (alueen väestön enemmistö on suomenkielisiä) ja muualla Suomessa noin 3 500 henkeä. Lähes kaikki Suomen saamelaiset osaavat myös suomea.

Saamenkielisiä on siis saamelaiskäräjien tekemien selvitysten mukaan enemmän kuin mitä väestötietojärjestelmän perusteella laaditut viralliset tilastot kertovat.

Tilastokeskuksen vuosina 1992-1999 laatimien virallisten tilastojen mukaan saamenkielisten lukumäärä Suomessa on pysynyt suunnilleen samalla tasolla. Toisin sanoen saamenkielisten lukumäärä väestötietojärjestelmässä ei ole juuri lisääntynyt 1.1.1992 jälkeen. Eräänä syynä tähän lienee se, että samoihin aikoihin saamen kielilain voimaantulon kanssa henkikirjoitustietojen lähettäminen ihmisille lopetettiin. Äidinkieltä koskevien tietojen oikeellisuuden tarkistaminen jäi siten täysin yksilön oman aktiivisuuden varaan.

Saamelaisten kielilaki

Vuonna 1992 voimaan tulleen ja vuonna 2003 muutetun saamelaisten kielilain tarkoituksena oli parantaa saamelaisten kielellisiä oikeuksia. Saamelaiskäräjät on hyväksynyt virallisiksi kielikseen kolme Suomessa puhuttua saamenkieltä: inarin-, koltan- ja pohjoissaamen. Tämän toteuttamista on kuitenkin lykätty siihen asti kun valtio myöntää tähän varat. Inarin- ja koltansaame ovat uhanalaisessa asemassa, ja näitten kielten tilanteen korjaaminen edellyttää pikaisia erityistoimenpiteitä ja niihin tulisi suunnata erityisresursseja. Myös pohjoissaame on uhattuna monin paikoin, joissa kielenvaihdos on edennyt pitkälle esim. Vuotso.

Kolttasaamelaisista

Petsamosta toisen maailmansodan lopulla Suomeen siirtynyt kolttaväestö oli saanut pääasiallisen toimeentulonsa paimentolaisina lähinnä porotaloudesta sekä kalastuksesta ja metsästyksestä. Koltat saivat lisäansioita myös uitosta, rahdinkuljetuksesta ja karjataloudesta sekä turistipalveluista. Sodan jälkeen koltat sijoitettiin valtion toimenpitein pääosin Inarin kuntaan Näätämön ja Nellimin alueille sekä Keväjärven alueelle. Kolttien asuttaminen perustui lähinnä luontaistalouteen. Asuttaminen suoritettiin loppuun eräiden kolttien asuttamisesta annetun lain (273/55) sekä porotilalain (590/69) säätämisen yhteydessä vuonna 1969 annetun kolttien maanjärjestelylain (593/69) nojalla. Muutamissa tapauksissa koltat saivat maata myös maanhankintalain (396/45) ja eräiden entisen Petsamon kunnan siirtoväkeen kuuluvien henkilöiden asuttamisesta annetun lain (549/50) nojalla. Kolttien asuttamisesta annetun lain mukaiset tilat olivat noin 3 hehtaarin suuruisia pääasiallisesti asumiseen tarkoitettuja tiloja. Tilat rakennettiin valtion varoin ja luovutettiin vastikkeetta koltille.

Kolttatiloista voitiin vuodesta 1969 alkaen muodostaa kolttien maanjärjestelylain nojalla porotilalain mukaisia porotiloja lisäaluetta tai yhteismetsäosuutta antamalla. Tällöin tila vapautui kolttalainsäädännön mukaisista luovutusrajoituksista. Tila tuli sen sijaan porotilalain mukaisten pysyvien luovutusrajoitusten alaiseksi. Porotilaksi muodostetulle tilalle voitiin myöntää halpakorkoisia valtionlainoja maankäyttölain (353/58) mukaisin ehdoin sekä porotilalain mukaisia avustuksia. Koltille on muodostettu tähän mennessä yhteensä yhdeksän porotilaa.

Porotilalaki on kumottu 1 päivänä maaliskuuta 1990 voimaan tulleella porotalouslailla (161/90). Porotilat siirtyivät samalla porotalouslain mukaisen tuen piiriin. Tiloja koskevat porotilalain 26 §:n mukaiset luovutusrajoitukset jäivät edelleen voimaan.

Karta 4. Kolttasaamelaisten nykyinen asuinalue Suomessa (INGOLD, T. The Skolt Lapps today. Cambridge 1976.)

Kolttien nykyiset elinkeinot

Koltta-alueeseen kuuluu Inarinjärven pohjois- ja itäpuolella oleva osa Inarin kunnasta, jossa koltta-asutusta on eniten Näätämön, Nellimin ja Keväjärven alueilla. Alueella asuvan kolttaväestön määrä on nykyisin noin 550 henkilöä. Alueella asuu kolttien lisäksi muita saamelaisia ja muuta väestöä yhteensä 260 henkilöä.

Koltta-alueella asuville koltille on valtion toimenpitein muodostettu vuoden 1991 loppuun mennessä yhteensä 233 tilaa, joista yhdeksän on porotiloja, 70 kolttien asuttamisesta annetun lain mukaisia, 30 kolttien maanjärjestelylain mukaisia ja 85 kolttalain mukaisia tiloja sekä loput 38 tilaa sodanjälkeisten eri asuttamislakien nojalla muodostettuja tiloja.

Näätämön alueella työttömiä on noin 40 prosenttia työikäisen väestön määrästä. Lähellä Ivalon taajamaa sijaitsevalla Nellimin-Keväjärven alueella työllisyystilanne on jonkin verran parempi. Koltta-alueella asuvista työssä käyvistä koltista on enin osa toisen palveluksessa olevia. Suurimmat työllistäjät ovat Inarin kunta, rajavartiolaitos ja metsähallinto sekä yksityiset palvelut. Valtion toimenpitein on tähän asti tuettu erityisesti porotalouden harjoittamista koltta-alueella. Alueella toimivia paliskuntia on nykyisin neljä: Vätsärin, Näätämön, Paatsjoen ja Ivalon paliskunnat. Kolttien Vätsärin ja Näätämön paliskunnissa omistamien porojen määrä on valtion tukitoimenpitein kohonnut vuoden 1962 noin 600 porosta nykyiseen noin 7500 lukuporoon. Porotaloudesta saa oleellisen osan toimeentulostaan nykyisin noin 30 kolttaa perheineen.

Koltilla on kalastus- ja metsästysoikeus koko Inarin kunnan alueella aivan samoin kuin muillakin kuntalaisilla. Koltat saavat kuitenkin kalastaa korvauksetta koltta-alueella. Koltat harjoittavat kalastusta ja metsästystä lähinnä kotitarpeeksi. Ammattimaisen kalastuksen harjoittajia on kuitenkin muutamia. Luonnontuotteiden, lähinnä hillan, mustikan ja puolukan keruuseen osallistuu 40-50 prosenttia alueen ruokakunnista. Arviolta 80 henkilöä kerää niitä säännöllisesti myös myyntiä varten. Lypsykarjataloutta harjoitetaan vain yhdellä tilalla ja lammastaloutta kahdella tilalla.

Saamelaisten elinkeinoista

Luonnonolojen ja ympäröivän kulttuurin vuoksi saamelaisten henkinen kulttuuri, elinkeinot ja yhteisöelämä ovat saaneet eri puolilla kansan laajaa pohjoista asuma-aluetta erilaisia muotoja. Asumukset, elinkeinot, riistanpyyntitavat, koristelutyylit, käyttöesineiden mallit tai laulutavat vaihtelevat seudulta toiselle. Käsitys yhdentyyppisestä saamelaiskulttuurista on kuitenkin säilynyt yleisessä tietoisuudessa.

Perinteisessä saamelaisyhteisössä erilaisten luonnonvarojen hyödyntämisrytmi leimasi suuressa määrin omavaraistaloutta. Kalenterivuotta lähtökohtana käyttäen voisi todeta, että kalastus leimasi Inarinjärven kalastajasaamelaisten toimintaa tiettyinä kuukausina vuodessa, karja ja maitotalous toisina ja muut elinkeinohaarat muulloin. Ei edes sellainen laajennettu ammattikäsite: tilallinen, maanviljelijä-kalastaja, kalastaja-poromies tai kalastaja pysty oikealla tavalla ulkopuoliselle valaisemaan saamelaisessa luontaistaloudessa elävän saamelaisen ruokakunnan toimintaa. Omakohtaisten havaintojen mukaan Inarinjärven vesistöalueen kanta-asukas oli käytännössä kesä-syyskuussa kalastaja, kun taas hän oli eniten maatilatalouden harjoittaja touko-kesä ja elokuussa. Väliajat hän toimi poromiehenä tai puuhasteli muutoin tilallaan. Vuorovaikutus oman väestön kanssa tapahtui pääasiassa saameksi ja kauppamatkoilla kunnan keskuksissa tai taajamissa suomeksi. Ongelma tuli vain silloin eteen kun tarvittiin työpanoksia samanaikaisesti kalastuksessa, maatilataloudessa tai poronhoidossa. Tällöin töitä jaettiin perinteisesti sen työnjaon pohjalta joka vallitsi miesten ja naisten kesken. Paikoitellen maatilataloudessa kuuluivat tietyt tehtävät saamelaisalueella naisten toimiin, niinkuin ylipäänsä koko maitotaloudesta huolehtiminenkin. Perinteistä saamelaista luontaistaloutta voidaan tarkastella riskien tasoitustapana saamelaisten haja-asutusalueen talouksissa. Jos jokin luonnonvara tai elinkeinohaara antoi vähemmän jonakin vuonna, voitiin alijäämä peittää tukeutuen toiseen luonnonvaraan yhteisen työnjaon pohjalta, vaikkakaan joustovarat eivät olleetkaan suuren suuria. Saamelaiset ovat aina kyenneet ottamaan huomioon huomattaviakin vaihteluja luonnonvarojen tarjonnassa niin pitemmillä kuin lyhyemmillä aikaväleillä säilyttäen silti kielensä ja kulttuurinsa. Kysymys tänä päivänäkin on siis edelleen useampaan kuin yhteen luonnonvaraan turvautumisesta ja oikeasta panostuksesta niihin. Asioiden hoito tapahtuu varsinkin haja-asutusalueella luonnollisesti saameksi ja taajamissa taas suomeksi ja saameksi.

Saamelainen omavaraisuusaste on ollut aina riippuvainen kulloisestakin luonnonvarojen tarjonnasta ja työvoiman saannista, joka vallitsi silloin kun perheet olivat monilapsisia ja useampi perhe asui samassa pihapiirissä. Vielä sodan jälkeisenä kautena hyödynnettiin tärkeimpiä luonnonvaroja saamelaiskylissä yhteisesti ja usein jopa yhteisen työpanoksen kautta. Yhteisesti talteen otettu hyöty jaettiin kyläläisten kesken. Tämän vuoksi väitänkin tällaisen luontaistalouden usein sisältäneen sellaista sosiaalista kanssakäymistä joka tapahtui saamenkielellä. Tällainen saamelainen kyläyhteisö, joka hallitsi yhteistä luonnonvarojen hyödyntämistä saamenkielisten ihmisten kautta oli sellainen lähidemokratian muoto, johon pyritään tällä hetkellä palaamaan erilaisten maaseutuohjelmien avulla.

Elinkeinokohtainen tarkastelu

Suomen saamelaisväestöllä ei ole erityisiä saamelaisuuteen perustuvia lainsäädännöllä tunnustettuja oikeuksia elinkeinoihin, maahan eikä veteen. Poronhoitoa, kalastusta ja metsästystä koskevan lainsäädännön mukaan saamelaisilla on samat oikeudet kuin muilla Suomen kansalaisilla. Erämaalaissa on saamelaiskulttuurin ja luontaiselinkeinojen turvaamista koskevia mainintoja. Luonnonsuojelulain mukaan voidaan myöntää mm. laiduntamista ja metsänkäyttöä koskevia etuuksia paikalliselle väestölle ja paimentolaislappalaisille.

Poronhoitajien elinolosuhteita on parannettu porotilalain ja porotalouden rahoituslain nojalla. Muiden luontaiselinkeinonharjoittajien elinolosuhteita on pyritty parantamaan luontaiselinkeinolain avulla. Kolttien osalta vastaavat järjestelyt on toteutettu kolttalain nojalla. Valtaosa em. lakeihin perustuvien etujen saajista on saamelaisia.

Luontaiselinkeinojen merkitys on edelleenkin saamelaisille suurempi kuin alueen muille asukkaille. Saamelaisen kulttuurin säilymisen kannalta porotaloudella ja kalastuksella on keskeinen merkitys. Myös pienimuotoisella maataloudella on tärkeä merkitys perheiden yhdistelmä- eli moninaistalou-dessa.

Saamelaisväestön elinkeinorakenne on viime vuosikymmenien kuluessa selvästi muuttunut ja lähentynyt pääväestön elinkeinorakennetta. Kolmekymmentä vuotta sitten mm. yli puolet kolmen pohjoisimman kunnan (Enontekiö, Utsjoki ja Inari) saamelaisväestöstä sai elantonsa luontaiselinkeinosta. Saamelaisten keskuudessa luontaiselinkeinojen osuus on jatkuvasti pienentynyt noin 10 %:iin ja kaupan ja palvelusten osuus vastaavasti kasvanut. Varsinkin kuntien suuremmissa taajamissa asuvien saamelaisten elinkeinorakenne muistuttaa nykyään pitkälti pääväestön elinkeinorakennetta. Haja-asutusalueella luontaiselinkeinolla on edelleenkin merkittävä asema.

Poronhoito on vanhimpia nykyaikaan säilyneitä luonnonvarojen käyttömuotoja Pohjoismaiden havumetsä- ja tunturivyöhykkeellä ja on saamelaisille tärkein elinkeino. Nykyisin saamelaisten poronhoito tapahtuu pääasiassa Pohjois-Lapin tunturi- ja metsäraja-alueen karuissa ja niukkatuottoisissa olosuhteissa. Saamelaisten kotiseutualueella muodostaa poronlihantuotanto n. 95 % kaikesta alueen lihantuotannosta, mutta siirryttäessä lähemmäksi poronhoitoalueemme etelärajaa suhde muuttuu päinvastaiseksi.

Perinteisessä saamelaisporonhoidossa porot kuuluivat luontoon, eivät tarhaan

Edellä oleva otsikko liittyy siihen ajankohtaiseen keskusteluun, jota parhaillaan käydään Ylä-Lapissa porolaidunten kulumisesta ja metsienhakkuiden vaikutuksista porojen laiduntamiseen. 1960-luvun alkupuolelle asti saamelaisalueella harjoitettiin poronhoitoa perinteisin menetelmin hiihtäen, porolla ajaen ja koirilla. Koska poromäärätkin tuohon aikaan olivat paljon pienempiä kuin nykyään, laitumet uusiutuivat.

(Kuva kirjasta "The Sami Culture in Finland" siv 81, kuva Marja Vuorelainen)

Perinteiseen poronhoitoon eivät kuuluneet nykyisen käytössä olevat moottorikelkat, mönkijät, maastomoottoripyörät eivätkä lentokoneet. Noista ajoista poromäärät ovat monissa paliskunnissa kaksin- jopa kolminkertaistuneet ja elinkeino on käynyt varsin lyhyessä ajassa rajun muutoksen; vaihdantataloudesta on siirrytty rahatalouteen. Seuraukset tällaisesta tehotalouteen siirtymisestä näkyvät kauttaaltaan Ylä-Lapin luonnossa ja kansallispuistoissa. Monet tutkijat ovat huolissaan loppuun kulutetuista jäkäliköistä ja samalla porotalouden tulevaisuudesta. Hiljattain tehdyt uusintatutkimukset eivät osoita laidunten nopeaa paranemista. Nykyisillä poromäärillä se ei ilmeisestikään ole mahdollista. Talvilaitumina tärkeiden jäkälikköjen vähentymistä on korvattu joko ruokkimalla poroja maastoon tai tarhaan. Runsaasti heinää ja muovisia pyöröpaaleja tehdään viljelyspelloilla ja kaupallisia rehuja käytetään yli 12 milj. kiloa vuodessa. Monissa paliskunnissa porojen ruokintakulut (yht. 5 milj. euroa) nousevat yli puoleen teurastuloista. Myös tekniikka (helikopeterit, mönkijät, autot, moottorikelkat ym.) ja fossiiliset polttoaineet lisäävät kustannuksia. Joten varsinaisesta luomuporosta on yhä vaikeampi puhua. Tässä yhteydessä lienee paikallaan todeta, että metsien hakkuiden rajullakaan vähentämisellä ei poisteta porotalouden nykyisiä ongelmia, joista tärkein on porolaidunten kuluminen. Porolaitumien tilasta on olemassa koko poronhoitoalueen kattavaa tutkimustietoa. 1990-luvun lopulla valmistuneet satelliittikuviin ja maastossa suoritettuihin tarkistuksiin perustuvat tutkimukset paljastavat, että hyväkuntoisia jäkälälaitumia ei ole missään; erityisen surkeassa kunnossa laitumet ovat pohjoisissa tunturipaliskunnissa. Sellaisissa (saamelais) paliskunnissa, joista metsätalous, tekoaltaat, kaivokset ja muu porotalouden kanssa kilpaileva maankäyttö käytännöllisesti katsoen kokonaan puuttuu, laidunkriisistä ei voida ainakaan syyttää ulkopuolisia toimijoita.

Tehoporotalous syntyi, kun 1900-luvun loppupuolen halvan energian aikana ihmistyö pyrittiin korvaamaan polttomoottorilla ja silloin kehitetyllä tekniikalla porojen paimennus ja ruokinta helpottuivat ratkaisevasti. Poromies pystyi koneiden ja loislääkkeiden kehittymisen myötä ottamaan itselleen sekä petojen että loisten porokantoja säätelevät roolit. Tuotoksen maksimoimiseksi porokarjoja kasvatettiin, mistä on ollut seurauksena yhä suurempi riippuvuus ruokinnasta ja lääkinnästä.

Ennen yhteiskunnan kuljetusjärjestelmien kehittymistä vielä 1900-luvun alkupuolella poroja pidettiin lypsy- kanto- ja ajoporoina pihapiirissä. Silloin poroilla tunnettiin tarttuvia tauteja, jotka sittemmin hävisivät porotalouden muuttuessa laajaperäisemmäksi. Tilanne on kuitenkin taas muuttunut porotalouden tehostumisen myötä. Poronomistajalla ei ole varaa, eikä nyky-yhteiskunnassa oikeuttakaan antaa eläintensä nälkiintyä metsässä tai tunturissa, sen kieltää eläinsuojelulakikin. Etenkin tarharuokinta kasvattaa eläintiheyden suureksi ja helpottaa tartuntatautien leviämistä, mikä voi aiheuttaa joinakin vuosina suuria eläintappioita ja eläinlääkintäkuluja.

Porotalouden saattaminen kestävän kehityksen tielle edellyttää poromäärien saattamista laidunten luontaisen uusiutumisen edellyttämälle tasolle. Ellei näin voida tehdä, on nähtävissä, että tulevaisuudessa poron ja poronlihan hyvää imagoa heikentävät varmasti yhä vähemmäksi kuluvat luonnon laitumet, lisääntyvä ruokinta, tarhaus, porojen lääkintä ja tienvarsilla laiduntavat porot.

Summa summarum. Tähän on siis tultu; ruokinta lisää suuresti porotalouden kustannuksia ja naudan tapaan myös tautiriskejä. Ruokinnan myötä on lisääntynyt satoja poroja takavuosina tappanut suu-rokko, silmätulehdukset ym. lähinnä poronhoitoalueen etelä- ja keskiosissa. Lopuksi voisi esittää kysymyksen, kuinka kestävää porotaloutta on se, jos kaupalliset pororehut, osin myös heinät ja jäkälät tuodaan etelästä tai idästä, saamelainen poromies ruokkii niillä talvella jopa 5-6 kuukauden ajan eloporonsa maastoon ja pyrkii sitten syksyllä myymään suoraan asiakkaalle paremmalla hinnalla? Onko sellainen enää saamelaista kulttuuriporotaloutta?

Poronhoidon ja porotalouden järjestelyt saamelaisten kotiseutualueella

Poronhoitoalue käsittää Lapin läänin ja osan Oulun läänin pohjoisosasta. Alue on niin ollen merkittävästi laajempi kuin saamelaisten kotiseutualue. Poronomistajia on saamelaisten kotiseutualueella (Enontekiö, Inari, Utsjoki ja osa Sodankylän kuntaa) noin 1100 henkeä ja he omistavat yhteensä noin 70 000 eloporoa. Muun poronhoitoalueen eloporomäärä on noin 130 000 eloporoa ja porojen omistajien määrä n. 4100 henkeä. Saamelaisten kotiseutualueella on paliskuntia 13 kpl ja muulla poronhoitoalueella 43 kpl eli paliskuntia on yhteensä 56 kpl.

Suomessa poronhoito ei ole Ruotsista ja Norjasta poiketen sidottu saamelaisuuteen, ei edes saamelaisten kotiseutualueella. Poronomistajana voi olla kuka tahansa poronhoitoalueella asuva Suomen kansalainen tai poronomistajien muodostama paliskunta maanomistukseen katsomatta. Saamelaisten kotiseutualueen lukuporoista n. 85 % on saamelaisten omistuksessa, mikä on Suomen koko porokannasta hieman yli kolmanneksen. Koko Suomen porotalouden tuotosta lähes 40 % tulee saamelaisten kotiseutualueelta.

Poronhoito on järjestetty poronhoitolailla paliskuntajärjestelmän puitteissa siten, että paliskunta on velvollinen hoitamaan paliskunnan alueella asuvien poronomistajien porot. Paliskunta on maantieteellisesti yhtenäinen alue, jonka osakkaita ovat paliskunnan alueella asuvat poronomistajat. Osakkaana olevalla poronomistajalla on oikeus saada poronsa hoidetuiksi paliskuntansa alueella. Paliskunnan osakkaat myös päättävät poronhoitolaissa säädetyissä rajoissa siitä, millä tavalla poronhoito paliskunnassa järjestetään. Paliskunnan alueella laiduntavaa poromäärää säännellään poronhoitolain 21 §:n mukaisesti siten. että maa- ja metsätalousministeriö määrää kymmenvuotiskausittain, montako eloporoa (talven yli elävää poroa) kukin paliskunta saa pitää. Maa- ja metsätalousministeriön tulee eloporojen enimmäismäärää määrätessään 21 §:n mukaan kiinnittää huomiota siihen, että talvikautena paliskunnan alueella laidunnettavien porojen määrä ei ylitä paliskunnan talvilaitumien kestävää tuottokykyä. Porotalous luetaan EU:n tukijärjestelmissä maatalouteen, mikä johtuu siitä, että yhteinen maatalouspolitiikka koskee EY:n perustamissopimuksen liitteessä 11 tarkoitettuja tuotteita. Unioniin liittymisen myötä kaikki yhteistä maatalouspolitiikkaa koskevat säännöt tulivat siten koskemaan myös porotaloutta. Teurastustasovaatimukset ja eläinhygienia koskevat myös elintarvikkeeksi pidettäviä poroja. Liittymisen yhteydessä muutettiin myös neuvoston asetuksen (ETY) N:o 827/68 5 artiklaa siten, että siihen lisättiin teksti, jonka mukaan Norja, Ruotsi ja Suomi voivat kuitenkin myöntää tukea porojen ja porotuotteiden tuotantoon ja markkinoille saattamiseen siltä osin, kuin siitä ei aiheudu perinteisten tuotantotasojen kasvua. Uusia tukijärjestelmiä ei saa ottaa Suomessa käyttöön eikä vanhojakaan voi muuttaa ilman EU:n komission suostumusta.

EU:n liittymisasiakirjan pöytäkirja nro 3 on laadittu norjalaisten aloitteesta heidän neuvotellessaan liittymisestä Euroopan Unioniin. Myös ruotsalaisille pöytäkirja 3 oli tärkeä, sillä se mahdollisti poronhoitoelinkeinomonopolin säilyttämisen saamelaisilla, joilla se on ollut yksinoikeutena 1800-luvulta lähtien. Suomessa et kuitenkaan ole eikä ole ollutkaan tällaista yksinoikeutta, vaan poronhoito on ollut aina avoin kaikille poronhoitoalueella asuville. Saamelaisten kotiseutualueella olevista 13 paliskunnasta on vain kaksi sellaisia, joissa kaikki poronomistajat ovat nykyisin saamelaisia. Muita kuin saamelaisia ei siten voida sulkea pois porotalouselinkeinon piiristä eikä estää harjoittamasta poronhoitoa, sillä kyseessä on laillisen elinkeinon harjoittaminen, eikä tämän elinkeinon harjoittaminen ole Suomessa koskaan ollut minkään erityisryhmän yksinoikeutena. Poronhoitoelinkeinon harjoittaminen on Suomen lainsäädännöllä järjestetty siten, että kaikki porotalouden harjoittajat ovat elinkeinon harjoittamisen puolesta mahdollisimman tasavertaisessa asemassa. Kun otetaan huomioon se seikka, että vain kaksi paliskuntaa on tällä hetkellä täysin saamelaisia ja muissa paliskunnissa on sekä saamelaisia että suomalaisia tai pelkästään suomalaisia, ei ole järkevää eikä käytännössä mahdollistakaan järjestää saamelaisten harjoittamaa poronhoitoa ja sen organisaatioita muusta poronhoidosta poikkeavalla tavalla. Koska on täysin mahdotonta, että suomalainen ja saamelainen paliskunta toimisi samalla alueella päällekkäin ja koska suomalaisia poronhoitajia ei voida karkottaa kotiseudultaan muualle saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolelle, tulee poronhoito järjestää sellaisella lainsäädännöllä, joka kohtelee kaikkia porotalouden harjoittajia mahdollisimman tasapuolisesti. Poronhoitolaki täyttää tämän vaatimuksen. On myös huomattava, että suomalaisille on muodostettu porotiloja saamelaisalueelle, missä he ovat vanhastaan asuneet. Tilojen rakentamista on tuettu valtion varoista aivan samoin perustein kuin saamelaisille perustettuja porotiloja.

Porotalouden ja luontaiselinkeinojen rahoitusta sääntelee porotalouden ja luontaiselinkeinojen rahoituslaki (45/2000), jolla on korvattu aiemmin voimassa olleet porotalouslaki (161/1990) ja luontaiselinkeinolaki (610/1984). Rahoitus myönnetään paliskunnille avustuksina ja porotalouden harjoittajille osin avustuksina ja pääosin halpakorkoisina valtionlainoina. Petovahinkokorvaukset maksetaan metsästyslain (615/1993) 87 §:n nojalla ja eläinkohtainen tuki poroista maa- ja puutarhatalouden kansallisista tuista annetun lain (1059/1994) nojalla.

Valtion varoista porotaloudelle maksettava rahoitustuki jakaantui poronhoitovuonna 2000 siten, että saamelaisten kotiseutualueelle on jaettu valtion varoja avustuksina ja petovahinkokorvauksina yhteensä 16,5 milj. mk ja muulle poronhoitoalueelle yhteensä vajaat 16,5 milj. mk. Petokorvaukset maksetaan metsästyslain (615/1993) 87 §:n ja eläinkohtainen tuki maa- ja puutarhatalouden kansallisista tuista annetun lain (1559/2001) nojalla.

Saamelaisalueelle myönnetyn tuen määrä on nelinkertainen eteläiselle poronhoitoalueelle maksettavaan tukeen verrattuna. Kyseistä tukea saavat niin saamelaiset kuin saamelaisalueella asuvat muut suomalaiset porotalouden harjoittajat yhtäläisin perustein. Vuonna 2004 porotalouden investointiavustuksia myönnettiin noin 1,3 miljoonaa euroa ja eläinkohtaista tukea noin 3 miljoonaa euroa.

Poronhoitolaki ja rahoituslaki kohtelevat kaikkia porotalouden harjoittajia yhdenvertaisesti riippumatta siitä, mihin etniseen tai kieliryhmään porotalouden harjoittaja kuuluu. Poronhoitoa saadaan poronhoitoalueella harjoittaa maan omistus- ja hallintaoikeudesta riippumatta poronhoitolaissa säädetyin rajoituksin. Rajoitukset koskevat mm. suojametsäalueella laiduntamista, taimikoiden ja viljelysten aitaamisvelvollisuutta ja velvollisuutta korvata porojen taimikoille, viljelyksille, puutarhoille ja pihoille aiheuttamat vahingot. Lisäksi laiduntamisessa on otettava huomioon suojelualueita koskevat määräykset. Poronhoito ei siten voi tapahtua säännöksistä piittaamatta harjoittivatpa sitä sitten saamelaiset tai muut suomalaiset.

Maatalous

Maatalouden ja sen ohessa metsätalouden harjoittamisen edellytykset saamelaisten kotiseutualueella ovat heikommat kuin etelämpänä Lapissa. Tämä seikka ilmenee verrattaessa maatalouden lihantuotantoa poronlihantuotantoon poronhoitoalueen eri ilmastovyöhykkeillä.

Saamelaisalueen kuten koko Lapin maatalous on 1960 -luvulta lähtien kokenut suuria muutoksia. Omavaraisesta ja pienimuotoisesta maataloudesta on tullut teknologiasta, tuontienergiasta, väkirehusta ja väkilannoitteista riippuvainen pääomia sitova elinkeino. Tästä syystä syrjäseutujen maatalous olisi ilman valtiovallan tukea kannattamatonta. Saamelaisalueen maatalous on keskittynyt nurmirehun tuottamiseen sekä pienimuotoiseen maito- ja lihakarjan pitoon. Perunaa viljellään vain kotitarpeiksi. Valtaosa maatalouden tuloista koostuu maidon tuotannosta ja EU-tuista.

Suomen saamelaisten kannalta tärkein maatalousalue on Tenon varrella Utsjoen kunnassa. Enontekiön ja Inarin kuntien maatalousyrittäjistä on saamelaisia vain muutamia perheitä. Vaikka taloudellisesti katsottuna saamelaisten harjoittama maatalous edustaakin koko maan maatalouden kannalta häviävän pientä osaa, on maataloudella yhdessä muiden luontaiselinkeinojen kanssa alueellisesti katsottuna suuri merkitys hajallaan sijaitsevien kylien asutuksen säilymisen kannalta. Esim. Tenojoen laaksossa maatalous siihen liittyvine elinkeinoineen sitoo väestöä laakson muodostamalle haja-asutusalueelle.

Kalastus

Kalastus on poronhoidon lisäksi tärkeimpiä saamelaiselinkeinoja ja toimeentulon lähteenä se on metsästystä selvästikin tärkeämpi. Ammattimainen kalastus on keskittynyt Inarijärven, Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden alueelle.

Kotitarvekalastuksen kannalta tärkeimmät ovat em. vesistöjen lisäksi Tenojoki, Näätämöjoki, sekä tunturijärvet. Matkailukalastusvesinä merkittävimpiä ovat Tenojoki ja Inarijärvi, joita paikalliset saamelaiset voivat hyödyntää kotitarvekalastuksen lisäksi matkailukalastajille myytyinä palveluina, joita ovat mm. majoitus, veneenvuokra ja soutupalvelut.

Laajempi artikkeli saamelaisalueen kalastuksesta

Metsästys

Metsästyksen taloudellinen merkitys on tällä hetkellä melko pieni. Sitä harjoitetaan pääasiassa jonkin muun elinkeinon ohella ns. liitännäiselinkeinona tai vapaa-ajan harrastuksena. Saalis käytetään pääosin omassa taloudessa, paitsi riekko, joka on saamelaisalueen tärkein kaupallinen riistaeläin. Rahalliselta arvoltaan riekonpyynti merkitsee saamelaisalueelle n. 250 000 euron bruttotuloa vuodessa. Myös ns. lupametsästyksen taloudellinen merkitys on kasvamassa ja on paikallisille matkailualan yrittäjille huomattava.

Metsästyslain mukaan Lapin läänin kunnissa paikallisilla asukkailla on oikeus metsästää kotikunnassaan olevilla valtionmailla. Tämä oikeus on maksuton ja koskee niin saamelaisia kuin muitakin kunnassa asuvia. Luonnontuotteiden keräilyllä on tärkeä merkitys saamelaisille lisätulojen antajana ja myös heidän ruokataloudessaan.

Muut elinkeinot

Saamelaiskäsityön alueella on muodostunut viime vuosien aikana päätoimisten käsityön tekijöiden ammattikunta. Entistä suurempi osa saamelaiskäsityön tuotteista menee kaupan ja matkailun tarpeisiin.

Metsä- ja puutaloudella on merkitystä Inarissa, Vuotson alueella ja jonkin verran myös Enontekiöllä. Inarissa metsätalous ja siihen liittyvä jatkojalostus - sahaus ja rakennustoiminta - muodostavat kunnan elinkeinoelämässä tärkeän osuuden.

Muut elinkeinot kuten palvelukset, rakennustoiminta ja teollisuus antavat monelle saamelaiselle vakituisen toimeentulon. Näitä ei yksinomaisina toimeentulon lähteinä voi lukea saamelaiselinkeinoiksi, mutta sivu- ja lisäelinkeinoina ne tukevat monia saamelaistalouksia.

Onko matkailu uhka vaiko mahdollisuus?

Matkailun ja kaupan merkitys palveluelinkeinona on kasvanut 1960-luvulta lähtien tiestön paranemisen ja matkailun lisääntymisen myötä. Myös rajakauppa on kasvanut ja muodostunut merkittäväksi elinkeinoksi saamelaisalueen kunnissa.

Turismi on osaltaan tuonut mukanaan modernisoitumisprosessin, joka on vaikuttanut muu muassa perinnetiedon katoamiseen perinteisten esineiden valmistuksesta. Poronhoitoon ovat vaikuttaneet samat muutosvoimat. Uudet välineet kuten moottorikelkat ovat muuttaneet perinteistä poronhoitoa mutta ne eivät kuitenkaan ole vähentäneet poronhoidon merkitystä saamelaisille sekä tärkeänä elinkeinona että kulttuurisen identiteetin symbolina.

Matkailu on toisaalta lisännyt saamelaisten perinteisten tuotteiden kysyntää ja luonut tätä kautta työpaikkoja. Mutta samalla turismi on muuttanut itse saamelaisuutta. Etninen identiteetti muuttuu turismin myötä ainakin osittain kaupalliseksi tuotteeksi. Turismi voi toisaalta pilata paikallisen kulttuurin, mutta ilman turismia paikallinen kulttuuri voi kokonaan kuolla. Toiseksi, jos turistien määrä kohoaa liian suureksi, paikallisen kulttuurin etninen vetovoima, jolle turismi perustuu, heikentyy. Turismi itse on siis turismin pahin uhka.

Matkailu on tuonut saamelaisalueelle moderneja palveluita ja välineitä sekä uusia tapoja valmistaa esimerkiksi perinteisiä kädentaitoja. Kysymyksen ratkaiseminen siitä, onko matkailulla saamelaista kulttuuria elvyttävä (revitalizing) vai heikentävä vaikutus on aloitettava kysymällä: mitä me tarkoitamme kulttuurin elvyttämisellä? Kalastadin ja Viken mukaan sitä mikä kulttuurista on jo kadonnut tuskin matkailun avulla saadaan herätettyä henkiin. Mutta jos matkailun avulla pyritään vahvistamaan kulttuuria säilyttäviä elementtejä, voi turismi osoittautua myös saamelaisen kulttuurin hyödyksi. Poliittisina ja yhteiskunnallisina haasteina onkin, kuinka löytää tasapaino kulttuurin säilymisen ja matkailun kehittämisen, perinteiden elpymisen ja modernisaation, erilaisten paikallisten ja globaalinen intressien välille.

Rakennemuutoksista

Saamelaisalueen pahimpina väestökatoaikoina 1950- ja 1960-luvulla saamelaisten perinteisten ammattien harjoittajien lapset käytyään koulunsa muuttivat pois kotiseudulta, vanhempien jäädessä jatkamaan perinteisissä ammateissaan. Viime aikojen kehityksessä on nähtävissä se, että pojat jäävät paikkakunnalle kun taas tytöt muuttavat pois käytyään peruskoulun. Saamelaiskulttuurin elinvoiman kannalta onkin avainkysymys se, miten tällainen kehitys voitaisiin pysäyttää. 1960-luvulla yhteiskuntakehityksessä hallitsevana piirteenä oli keskittäminen, erikoistuminen ja suurimittakaavaisuus (esim. Saariselkä). Tällainen kehitys kouraisi myös saamelaisväestöä siten, että työllistämismahdollisuudet vähenivät oleellisesti, josta seurasi syrjäisten saamelaiskylien väestön vähentymistä samaan aikaan taajamien kasvaessa. Porotila-, koltta- ja luontaiselinkeinotilalaeilla ja aluepoliittisten toimenpiteiden avulla on koetettu sittemmin oikaista markkinavoimien aiheuttamia kehitysvinoutumia, mikä on edesauttanut myös saamenkielen säilymistä.

Saamelaisalueen kehitykselle tärkeä asenteiden muutos lähti saamelaiskomitean (1973) työn jälkeen. Kuntien ja valtion ajamat keskittämispyrkimykset ovat laantuneet ja nyt ymmärretään yhä enenevässä määrin toimintojen hajaantumisen mielekkyys. Pienimuotoisuuden edut ymmärretään saamelaisalueen ekosysteemiin paremmin sopiviksi. Erikoistumista toki painotetaan edelleen samalla joustavuutta korostamalla. Kilpailukykyisen pienimuotoisen teknologian kehittämisen tärkeys ymmärretään myös, koska se luo uusia työpaikkoja saamelaisalueelle. Saamelaiskulttuuri-itsehallintolaki antaa meille tässäkin mielessä erinomaiset mahdollisuudet toteuttaa luonnonvarojen kestävään käyttöön pohjautuvia uusia ideoita, mutta sitä ennen saamelaiskäräjälaissa oleva saamelaisen määritelmä on muutettava kieliperusteiseksi.

Muutoksia elämäntavassa

Perinteinen metsästykseen ja kalastukseen perustunut lappalainen/saamelainen elämänmuoto oli vuosisatojen ajan sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa. Sukupolvet välittivät seuraajilleen tietoa siitä, kuinka selvitä arktisen luonnon ankarissa olosuhteissa. Luonnosta saatiin niin ravinto kuin vaatetuskin, ja saamelaistalouksien nykyistä pienemmät vaatimukset mahtuivat hyvin luonnon mahdollisuuksien asettamiin rajoihin.

1700-luvulta lähtien porojen hoito oli monille saamelaisheimoille elinehto peuran ja muun riistan metsästyksen ja kalastuksen ohella, sillä se takasi perusturvan epävarmassa pyyntikulttuurissa. Saamelaisasutus keskittyikin sangen tarkoin alueille, joilla olivat kestävimmät ekosysteemit, ja siten parhaimmat edellytykset luontaistaloudelle. Poroja hoitavat yhteisöt elivät toisistaan erillään, joten nykyisten kaltaiset ylilaidunnusongelmat olivat varsin paikallisia. Porokanta pysyi tasapainossa ravinnon saatavuuden suhteen, sillä taudit ja pedot karsivat ylimääräiset ja liian heikot yksilöt pois. Peurakantojen huvettua liiallisen pyynnin seurauksena alkoi suurporonhoito 1600-luvulta lähtien levittäytyä kohti pohjoista ja vallata laitumia. Kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen saamelainen elämänmuoto joutui kokonaisvaltaisen muutoksen kouriin maatalouden tavoin. Lapista kehittyi vähitellen metsä- ja porotalouden sekä turismin varassa elävä alue. Poronhoidon 1960-luvulla alkanut teknistyminen sekä poromäärien 1970-luvulla alkanut voimakas kasvu tekivät perinteisestä poronhoidosta moottorikelkkojen, mönkijöiden, porojen loislääkityksen ja lisäruokinnan avulla hoidettavaa porotaloutta, johon kohdistui entistä suurempia taloudellisia odotuksia.

Merkittävä muutoksen vauhdittaja oli myös vuonna 1974 säädetty porotilalaki, jonka turvin poronhoitoalueelle rakennettiin satoja nykyaikaisin mukavuuksin varustettuja omakotitaloja. Alkeellisissa oloissa eläneille poronhoitajasaamelaisille muutos asumisen tasossa ja elämäntavassa oli erityisen suuri. Saamelaiset siirtyivätkin varsin nopeassa tempossa luontaistaloudesta markkinavoimien säätelemään rahatalouteen. Luonnon ehdoilla tapahtuvasta saamelaisten omavaraistaloudesta on kehittynyt yhä enemmän nykyaikaista teknologiaa, yritystoimintoja ja tukimuotoja hyödyntävä elinkeino.

Luonnonlaidunten vähenemisen vuoksi monissa saamelaispaliskunnissakin joudutaan tuomaan poroille yhä enenevässä määrin lisärehua alueen ulkopuolelta. 1990-luvun lopulla valmistuneet satelliittikuviin ja maastossa suoritettuihin tarkistuksiin perustuvat tutkimukset paljastavat, että hyväkuntoisia jäkälälaitumia ei ole missään; erityisen surkeassa kunnossa laitumet ovat pohjoisissa tunturipaliskunnissa. Tässä yhteydessä lienee paikallaan todeta, että jäkälälaitumien huonon kunnon vuoksi metsien hakkuiden rajullakaan vähentämisellä ei poisteta porolaidunten kulumisesta johtuvia ongelmia. Mikäli luonnon monimuotoisuus Ylä-Lapissa halutaan säilyttää, on porojen laiduntehoa nykyistään huomattavasti vähennettävä.

Saamelaisalueen poronhoidon todellisena ongelmana ei olekaan metsätalouden harjoittaminen, vaan se että poroja ja poronomistajia on yksinkertaisesti liikaa. Porojen määrä on kasvanut 1970-luvun alusta 2,5-kertaiseksi. Saamelaisten kotiseutualueella saamelaisia poromiehiä on tällä hetkellä 1000, joista 60% omistaa alle 50 poroa. Näin yhä harvempi poronomistaja saa karjastaan pääasiallisen toimeentulon.

Tulevaisuudessa tuleekin panostaa porokannan rakenteen muuttamiseen. Arktinen luonto ei kestä nykyistä kulutusta. Ellei porotaloutta saada kestävälle tolalle, poron ja poronlihan hyvää imagoa voi tulevaisuudessa heikentää yhä vähemmäksi kuluvat luonnon laitumet, lisääntyvä ruokinta, tarhaus, porojen lääkintä ja tienvarsilla laiduntavat porot.

Porotalous on merkittävä, mutta ei suinkaan ainoa saamelaiskulttuurille leimallinen piirre. Modernit asumis- ja liikkumistavat ja muut keksinnöt ovat helpottaneet monin tavoin saamelaisten elämää, eikä entiseen elämäntapaan liittyviä traditioita ole enää ollut vuosiin pakko omaksua ja noudattaa. Elinkeinorakenteen jatkuva muuttuminen ja yleensäkin elin- ja koulutusmahdollisuuksien monipuolistuminen näkyvät myös aivan syrjäisimmissäkin saamelaiskylissä, eivätkä saamelaiset enää poikkea elinkeinoissaan paljoakaan muusta väestöstä.

Suomen saamelaisten kotiseutualueella asuu tätä nykyä vain 4000 saamelaiseksi katsottavaa ihmistä; loput 3500 ovat hajaantuneet Lapin ja muun Suomen suurimpiin kaupunkeihin ja taajamiin. Monet saamelaiset pelkäävätkin perinteisen kulttuurin heikkenevän. Esimerkiksi toisessa kieli- ja kulttuuriympäristössä kasvaessaan lapset vieraantuvat vähitellen kokonaan saamenkielestä ja -kulttuurista. Saamelaisia huolestuttaakin omien nuorten vieraantuminen ja hajaantuminen pohjoismaiden valtayhteiskuntiin enemmän kuin metsien hakkuut tai matkailijoiden tuomat nykyaikaiset vaikutteet.

Tulevaisuuden näkymistä

Aikoinaan, ei niin kovin kauan aikaa sitten, erämaissa asuvien saamelaisten poromiesten ja kalastajien elämää määrittäviä tosiseikkoja oli, ettei saamelaisten yli 35 000 km2 laajuisella alueella ollut maanteitä, ei siten busseja, ei autoja eikä polkupyöriä. Alueen saamelaiset menivät joka paikkaan kesällä jalkaisin ja soutaen ja talvella porolla ajaen. Kun saamelaiset rakensivat aikoinaan talon, tarpeet aina lattialaudoista kattoihin oli kuljetettava kesäisin veneellä ja talvella porolla tai hevosella. Havumetsäalueella rakennuslaudat ja hirret saatettiin sahata ja veistää paikan päällä. Jos käveleminen, soutaminen ja hiihtäminen on ollut saamelaisten kohtalo, on se ollut myös heidän onnensa. Sodan jälkeen Lemmenjoelta löytynyt kulta käynnisti kultaryntäyksen, jonka seurauksena alue tuli kautta Suomen tunnetuksi. Samoin Tenojoen vesistöön nouseva Atlantin lohi on tehnyt alueesta tunnetun kautta Suomen. Niinpä tänä päivänä saapuu tuhansia ihmisiä eri puolilta Suomea retkeilemään ja kalastamaan saamelaisalueen korkeimpien tunturihuippujen lomaan. Alueen saamelaiset ovat taitavia liikemiehiä ja heidän roolinsa matkailussa lienee tärkeämpi kuin monen muun alkuperäiskansan. He palvelevat venemiehinä, tarjoavat majoituspalveluja ja opastavat ryhmiä. Valtaosa alueen matkailuyrityksistä on saamelaisten omistuksessa. Elinkeinorakenteen muuttumisen vuoksi monet saamelaiset saavat toimeentulonsa nykyaikaisten elinkeinojen yhdistelmistä. Saamelaiset joutuvat hankkimaan asiakkaita itselleen palvelualttiudellaan. Läpi elämän kestävä mukautuminen jatkuvasti muuttuviin olosuhteisiin on helpottanut saamelaisten sopeutumista. Vaikka turismi merkitseekin yhä useammalle saamelaisille toimeentulonlähdettä, silti huomattava osa saamelaisten kotiseutualueen 3800 saamelaisesta ei ole edelleenkään mukana matkailuelinkeinossa.

Suomalaisten ja länsimaalaisten turistien virta on tuonut suurimpiin turistikeskuksiin joitakin nykyelämän mukavuuksia. Turismi on tehnyt joistakin poronomistajista hyvin toimeentulevia. Noin 60 % saamelaisista poronomistajista omistaa alle 50 poroa ja heidän poroista saatavat bruttotulonsa ovat keskimäärin 3000 euroa vuodessa. Matkailussa toimivat saamelaiset poronomistajat ja muut saamelaiset ansaitsevat keskimäärin huomattavasti tätä enemmän. Monet saamelaiset järjestävät itse aktiivisesti ohjelmapalveluja ja johtavat niitä. Eräs koulukaverini on yksi kansansa menestystarinoista. Ennen ryhtymistään matkailuyrittäjäksi hän hoiti muutamaa poroa ja kalasteli asuntonsa lähivesiä. Työt olivat raskaita eikä niillä tehty rahaa, hän sanoo. Mutta sitten hän sai porotilan, mikä muutti hänen perheensä elämän ratkaisevasti. Väsymättömästä, terävästä ja nopeasti asioita oppivasta koulukaveristani tulikin matkailuyrittäjä, jonka asiakaskunta tulee kaikkialta maailmalta. Matkailutoiminnan taattua melko vankan tulopohjan on koulukaverini kyennyt kehittämään porotilansa yhteyteen ympäri vuoden toimivan ohjelmapalvelukokonaisuuden, jossa saamelaisuudella on keskeinen asema.

Edellä oleva osoittaa, että viimeaikainen kehitys näyttää olleen saamelaisille suotuisa, mutta silti taivaanrannalla häilyy joitakin uhkatekijöitä. Silloin kun tavallinen saamelainen ansaitsi vielä elantonsa paimentamalla poroja ja kalastelemalla, oli helppo sulkea korvat ulkomaailman tapahtumilta. Nyt yhä lukuisamman saamelaisen talous on kytköksissä matkailuun ja kaukaisillakin asioilla on suuri merkitys. Matkailun maailmanlaajuinen väheneminen syyskuun 11 päivän terrori-iskun jälkeen näkyi myös saamelaisalueen syys- ja talvimatkailussa 2001/2002.

Huolta herättää myös, että parempia elinmahdollisuuksia etsivät saamelaiset jättävät oman kulttuurinsa. Myös saamelaisten menestyksen mahdollistamat nykyaikaiset mukavuudet herättävät ristiriitaisia tunteita. Tapasin huhtikuussa 2005 Menesjärvellä asuvan Iisakki Paadarin, (80 vuotta) joka pitkän elämänsä aikana on nähnyt perinteisen saamelaiselämän täydellisen murroksen. Iisakki nauttii tänään useimmille nuoruudessaan eläneille saamelaisille tuiki tuntemattomista mukavuuksista. 80-vuotias Iisakki istui pehmeällä sohvalla kiillotetun puupöydän äärellä, olan takana loistava lukulamppu valaisee lukemista ja kuuma levy pitää kahvin ja veden lämpimänä. Iisakki ilmaisee silti vakavan huolensa modernien tapojen hiipimisestä saamelaisten perinteisiin. Kun täkäläiset ihmiset olivat ennen poromiehiä, kalastajia, maanviljelijöitä, elämä oli hyvää. Nyt suuri osa saamelaisista työskentelee matkailussa ja palveluammateissa, joilla taas menee paremmin tai huonommin ulkopuolisen maailman tapahtumien vaikutuksesta. Ennen toista maailmansotaa täkäläisillä ihmisillä ei ollut puhelimia, eikä niiden puuttuminen ollut mikään ongelma. Nyt meillä on puhelimet ja kännykät ja olemme oppineet tarvitsemaan niitä.

No olisiko sitten parempi olla ilman nykyaikaisia tietoliikenneyhteyksiä? Yksiselitteistä vastausta ei tähän varmaankaan ole. Sen sijaan on palautettava mieliin, että saamelaiset ovat aina käyttäneet ulkopuolisia vaikutteita edukseen. Se, että saamelaiset elivät tiettömyyden johdosta erossa muusta Lapissa, auttoi säilyttämään kulttuuriaan. Saamelaiset ovat maantieteellisesti syrjäisistä asuinsijoistaan huolimatta aina suhtautuneet avomielisesti ulkopuolelta tuleviin ajatuksiin - ehkä siksi, että monet heistä itsekin ovat ulkopuolisia. Ensimmäisten porosaamelaisten uskotaan tulleen Inariin vanhojen Inarin lapinsukujen alueille jo 1700-luvun puolivälissä. He asettuivat asumaan tuntureille ja jokilaaksoihin tai järvien rannoille.

Suomen saamelaisalueen syrjäkylät olivat pitkään suurelta osin Jäämeren rannalla ja etelämpänä asuvien ihmisten ulottumattomissa, joten näissä haja-asutuksessa eläville kehittyi varsin omintakeinen kulttuuri. Saamelaisen vielä nykyisinkin elävä kielensä on kasvanut ikivanhan lapinkyläjärjestelmän juurista. Kaikkialla näkyvät vanhat kulttuurimuistomerkit painottavat ajatusta maaemon tärkeydestä saamelaisten vakaana elämän perustana. Näin heidän yhteiskunnalliset rakenteensa kehittyivät selvästi vähemmän jäykiksi kuin kirkon ja valtion toimesta tuotu uskonnollinen järjestelmä. Vanhan perinteen mukaisesti jotkin tärkeistä luonnonmuistomerkeistä olivat jumalten asuinsijoja ja niitä tuli kunnioittaa.

Saamelaisten selviytyminen perustuukin muutamaan tapahtumaan. Suomalaiset uudisasukkaat toivat perunan ja saamelaiset huomasivat, että niistä saattaisi tulla Inarin ja Utsjoen jokilaaksojen ilmastossa menestyvä perusviljelykasvi. Kemiallisten loislääkkeiden käyttöönotto paransi porojen selviytymistä. Alueelle saapuvat suomalaiset ja ulkomaiset turistit muodostivat pohjan matkailulle, joka tänään tuottaa enemmän vaurautta kuin maatalous tai kaupankäynti.

Saamelaiset alkoivat perustaa 1800-luvulla tiloja ja heistä tuli omavaraisia lähes kaikkien asioiden suhteen. 1800-luvulla osa saamelaisia muutti parempien elinmahdollisuuksien toivossa Jäämeren rannikolle. Toisen maailmansodan jälkeen monet saamelaiset hakeutuivat Neuvostoliiton puolella sijaitseville voimalaitosten rakennustyömaille. Yhteenvetona voidaan todeta, että yhä useampi saamelainen muuttaa pois kotiseudultaan. Vahva usko pohjoismaisten suurimpien kaupunkien koulutusmahdollisuuksiin on synnyttänyt nuorten saamelaisten muuttoliikkeen. Saamelaisten kotiseutualueella asuu tätä nykyä vain 4000 saamelaiskesi katsottavaa ihmistä; loput 3500 ovat hajaantuneet muualle Lappiin ja Suomeen suurimpiin taajamiin ja kaupunkeihin. Monet saamelaiset pelkäävätkin nykypäivän murroksen heikentävän perinteistä kulttuuria. Toisessa kieli- ja kulttuuriympäristössä asumisella on huonoja puolia, lapset vieraantuvat vähitellen kokonaan saamenkielestä kun saamenkieliset leikkitoverit puuttuvat. Monia saamelaisia huolestuttaakin matkailijoiden tuomien nykyaikaisten vaikutteiden asemasta enemmänkin omien nuorten vieraantuminen ja hajaantuminen valtayhteiskuntiin. Monet tieteelliset tutkimukset osoittavat, että alkuperäiskansat eivät ole huolissaan turistien suoranaisesta roolista kulttuurinsa muutoksesta. Saamelaiset ovat tuoneet erämaihinsa kaikki länsimaiset keksinnöt.

KIRJALLISUUS:

AIKIO, S. and AIKIO-PUOSKARI, U. ja HELANDER, J The Sámi Culture in Finland. Helsinki 1994.

ASP, E. Lappalaiset ja lappalaisuus. Turun yliopisto julkaisuja. Sarja - Series C osa - Tom. 2. Turku 1965.

ENBUSKE, M. Asutuksen ja maankäytön historia keskisessä Lapissa ja Enontekiöllä 1900-luvun alkuun. Julkaisu 2006:6. Oikeusministeriö.

HELANDER, J. Suomen saamelaisväestö ja heidän elinkeinonsa. Dieđut nro 2. Sámi Instituhtta. Kautokeino 1991.

HETTA-KALSTAD, J. K. ja VIKEN, A. "Sámi Tourism - Traditional Knowledge challenged by Modernity". Diedut 1996: SI, Guovdageaidnu.

HILTUNEN, M. Maailma maailmojen välissä. Etontekiön asukkaat, elinkeinot ja maanhallinta 1550-1808. Julkaisu 2006:5.

INGOLD, T. The Skolt Lapps today. Cambridge 1976.

HOLSTI. P. Suonikylän koltat vuosina 1939-1957. Suomen historian julkaisuja 14. Jyväskylän yliopisto - Historian laitos. Jyväskylä 1990.

ITKONEN, T.I. Suomen lappalaiset vuoteen 1945 Osat I ja II. Porvoo - Helsinki - Juva 1984

JOONA, J. Poronhoito-oikeus maankäyttöoikeutena. Lakimiesliiton kustannus Rovaniemi 1993.

JOONA, J. Entisiin Tornion ja Kemin Lapinmaihin kuuluneiden alueiden maa- ja vesioikeuksista. Juridica Lapponica 32. Rovaniemi 2006.

KALLIO, P. Ihminen Lapin ekosysteemin osana. Kalevalaseuran vuosikirja. Vaasa 1971.

KIRCHOF, B. Die Lappen Wirtschafts- und Lebensweise am Rande der Ökumene im Wald. Frankfurt am Main. Bern. New York. Nancy 1984.

KOLTTIEN ELINKEINOJEN JA KULTTUURIN EDISTÄMISTOIMIKUNNAN MIETINTÖ. Ehdotus kolttalaiksi ja koltta-asetukseksi. Komiteanmietintö 1992:41. Helsinki 1992.

KOMITEAMIETINTÖ 1985:6. Saamelaiskulttuuritoimikunnan mietintö. Helsinki 1985.

KORPIJAAKKO, K. Saamelaisten oikeusasemasta Ruotsi-Suomessa. Oikeushistoriallinen tutkimus Länsi-Pohjan Lapin maankäyttöoloista ja -oikeuksista ennen 1700-luvun puoliväliä. Lapin korkeakoulun oikeustieteellisiä julkaisuja. Sarja A, 3, Lakimiesliiton kustannus, Helsinki, 1989.

KUMPULA, J., COLPAERT; A. KUMPULA, T. ja NIEMINEN, M. Suomen poronhoitoalueen talvilaidunvarat (In Finnish, English abstract: The winter pasture recources of the Finnish reindeer management area). Kala- ja Riistaraportteja nro 93, Riistan ja kalantutkimus, Kaamanen 1997, 42 sivua, 11 liitettä ja 34 karttaa.

KUMPULA, J., COLPAERT, A. ja NIEMINEN, M. Suomen poronhoitoalueen kesälaidunvarat (In Finnish, English abstract: The summer pasture recourses of the Finnish reindeer management area). Kala- ja riistaraportteja nro 152. Riistan ja kalantutkimus, Kaamanen 1999, 54 sivua.

KUMPULA, J. Productivity of the semi-domesticated reindeer (Rangifer t. tarandus L.) stock and carrying capacity of pastures in Finland during 1960-90's (Väitöskirja). Acta Universitatis Ouluensis, A Scientiae Rerum Naturalium 375. Oulun yliopisto, Oulu 2001.

LAAKSO, A. ja SIPPOLA A-L. Riekonpyytäjät. Arktisen keskuksen tiedotteita 39. Arktinen keskus, Lapin yliopisto. Rovaniemi 2003

LAPINLIITTO. Lapin matkailutilastollinen vuosikirja 2004. Rovaniemi.

LINKOLA, M. (toim.) Entinen Kemijoki, Weilin & Göös, Helsinki 1967

LINKOLA, M. Saamelaisen paimentolaisporonhoidon yleispiirteet. Ibid. pp. 167-187. (The different phases in nomadic reindeer husbandry practiced by the Sami.)

LAPIN SIVISTYSSEURA r.y. BÁLGGIS Polku. Jyväskylä 1984.

LÄHTEENMÄKI, M. Kalotin kansaa. Rajankäynnit ja vuorovaikutus Pohjoiskalotilla 1808-1889. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki 2004.

MASSA, I. Ihminen Lapin luonto. Suomen Antropologisen seuran toimituksia 12. Helsinki, 1983.

MUTENIA, A. ja TUUNAINEN, P.: Virkistyskalastusselvitys metsähallinnon Perä-Pohjolan piirikunnassa vuonna 1979. RKTL:n monistettuja julkaisuja nro 27. Helsinki 1984

MÜLLER-WILLE, L. ja AIKIO. O. Die Auswirkungen der Mechanisierung der Rentierwirtschaft in der lappischen. Gemeinde Utsjoki (Finnisch-Lappland), Terra 1971.

NICKUL, K. Saamelaiset kansana ja kansalaisina. Helsinki 1970.

NIEMI; M. Riekonmetsästys elinkeinona ja virkistysmuotona Ylä-Lapissa metsästyskausina 1989-1990 ja 1991-1992. Maatilahallitus. Helsinki 1992.

NIEMINEN, M. Porot kuuluu luontoon, ei tarhaan. Lapin Kansa 4.1.2001. Rovaniemi.

NIEMINEN; M. ja KEMPPAINEN, J. Poronhoito Suomen saamelaisalueella. Poromies nro 1/2001. Rovaniemi.

OKSANEN, A. Endectocide treatment of the reindeer. Rangifer Special Issue No 11, 1999. Tromssa.

PELTO, P,.J. Individualism in skolt lappa society. Kansatieteellinen arkisto 16. Helsinki 1962.

PELTO, P.J. ja MÜLLER-WILLE, L. Snowmobiles: technological revolution in the Arctic. In: Bernard, R.H. u. Pelto, P.J. (Hrsg): Technology and social change. New York, London 1972.

PIIROLA, J. The Inari region of finnish Lapland. Societas Geographica Fenniae. Fennia 111. Helsinki 1972.

SAAMELAISASIAIN KOMITEA. Saamelaisasiain komitean mietintö (Proceedings of the Committee on Lappish Affairs). Helsinki 1952

SAAMELAISKOMITEA. Saamelaiskomitean mietinnöt vuosilta 1952 ja 1973. Helsinki.

Saamelaisten kotiseutualueen kuntien (Enontekiö, Inari, Utsjoki ja Sodankylä) kunnalliskertomukset vuosilta 2000-2002.

SAAMELAISTEN KULTTUURI-ITSEHALLINTO. Saamelaistyöryhmän mietintö. Helsinki 1994.

SARJAMO, H.: Enontekiön vesien kalastus ja kalakannat. RKTL:n monistettuja julkaisuja nro 27. Helsinki 1984.

SAAMELAISTOIMIKUNNAN MIETINTÖ. Saamelaistoiminkunna mietintö. Komiteanmietintö 2001:14. Helsinki 2001.

SAMMALLAHTI, P. Saamelaiset ja saamenkieli. Lappi 4 - saamelaisten ja suomalaisten maa. Karsito. Hämeenlinna, 1985.

SIPPONEN, M.: Sevettijärven kolttien kalastusolot vuonna 1974. RKTL:n monistettuja julkaisuja nro 27. Helsinki 1984.

SIURUAINEN, E. The population in the Saami area of Finnish Lapland. Oulu 1976.

SOLLBAKK, A. Avjovari-Karasjoga historja I, 1553-1900. Karasjohka 2000.

SONDERAUSTELLUNG DES SCHLESWIG-HOLSTEINS Museums, (Bericht, Outi Tuomi-Nikula) 1991.

SVERLOFF, M. Suonjelin saamelaisten perintö. Vammala 2003.

TANNER, V. Ihmismaantieellisiä tutkimuksia Petsamon seudulta. Toimittanut Paulo Susiluoto. Ranskasta kääntänyt Pirjo Hyvärinen. SKS, Heslinki 2000.

TEGENGREN; H. En utdöd lappkultur i Kemi Lappammrk. Acta Academiae Aboensis, Humaninora XIX. Åbo, 1952-1953.

TUUNAINEN, P., NYLANDER, E. KITTI, J. ja VALKEAPÄÄ, L.: Kalastus Inarissa, Utsjoella ja Enontekiöllä. RKTL:n monistettuja julkaisuja nro 27. Helsinki 1984.

VAHTOLA, J., ENBUSKE, M., HILTUNEN, M., NAHKIAISOJA, T. ja JOONA, J. Yhteenveto ja tiivistelmä Lapinmaan maaoikeudet -tutkimuksesta. Julkaisu 2006:8. Oikeusministeriö 2006.

VIHERVUORI, P. Maahan, veteen ja luonnonvaroihin sekä perinteisiin elinkeinoihin kohdistuvat oikeudet saamelaisten kotiseutualueella. Oikeusministeriön yleisen osaston julkaisu 3/1999. Helsinki 1999

VIIK, K. Suomalaisten juuret. Jyväskylä 2004.

WIRILANDER. J. Lausunto maanomistusoloista ja niiden kehityksestä saamelaisten kotiseutualueella. Oikeusministeriö. Helsinki 2001.

Takaisin