Pohjois-Lappi oli pitkään metsästäjien ja keräilytaloudessa eläjien valtakuntaa, jonne maanviljely tuli varsin myöhään. Tämä alue pysyi maantieteellisten esteiden vuoksi pitkään erämaana, jossa väestönkasvu pysyi rajoitettuna. Alueen suuret joet soveltuivat kesäisin veneliikenteeseen, mutta niillä kulkemista rajoittivat vuolaat kosket ja vesiputoukset. Peuralaumojen perässä kulkevat lappalaiset säilyttivät harvaan asutulla alueella elämäntapansa aina 1800 -luvun loppuun ainakin Inarissa. Peuran kesyttämisen jälkeen he vartioivat porolaumojaan silloin kun eivät olleet kalassa tai keräilemässä luonnon antimia. Vähäporoisten omistamien vetoporojen merkitys kasvoi kun talvella reet alkoivat kuljettaa tavaraa jokia ja vanhoja kulkuteitä pitkin.

Porokaravaanien (raito) välityksellä pohjoisen metsä- ja tunturiseudut olivat säännöllisessä yhteydessä vauraampiin eteläisempiin alueisiin ja Jäämeren rannalla olevien markkinapaikkoihin jo 1600-luvulta lähtien. Niinpä paimentolaisporomiehistä tuli vähitellen osa kaukokaupan verkostoa, mikä antoi heille mahdollisuuden täydentää omaan käyttöön tuotettuja tarvikkeita pohjoisen turkiksilla sekä etelästä tai pohjoisesta Jäämeren rannikolta tuoduilla tarvikkeilla. Tuontitavaroiden myötä uudet ajatukset ja käytännöt ulottivat vaikutuksensa koko laajalla alueella asuvan harvalukuisen väestön keskuuteen ja levisivät vähitellen myös syvimmille salomaille. 1600 luvulta lähtien Suomen Lappiin levinnyt paimentolaisuus edellytti kuitenkin jatkuvaa siirtymistä uusille laidunmaille.

Ylä-Lapissa metsälappalaisten harjoittama metsästys, keräily ja kalastus tekivät näistä paimentolaisporonhoitajista marginaalisen yhdistelmän. Vedenjakaja-alueelle asettuneet ihmiset muuttivat luontoa omalla toiminnallaan. He käyttivät kasvavia tietojaan ja taitojaan saadakseen yhä suuremman osan ympäröivästä luonnosta palvelemaan omaa omia tarpeitaan.

Maatalouden kehittyminen 1700-luvulta lähtien toi metsälappalaisten väliseen toimintaan uudenlaista tietoa; jokisuihin ja jokien varsille asettuneet lappalaiset vaihtoivat jatkuvasti kokemuksia, joita he olivat hankkineet maatilataloudesta. Näin tiedot ja taidot kehittyivät. Lappalaisten tapa yhdistää maanviljelyä ja poronhoitoa jatkoi leviämistään erityisesti 1800-luvun aikana. Jo varhain opittiin hyödyntämään myös lypsämisen mahdollisuudet. Paikallisesta väestönkasvusta alkoi näkyä merkkejä siinä vaiheessa kun ihmiset oppivat säilömään ruokaa turvaten siten ympärivuotisen ravinnonsaannin. Tällä oli ennen pitkää mittavat seuraukset. Nyt oli kausittain runsaasti saatavilla olevaa ravintoa, kuten vaeltavien peurojen ja lohien lihaa, joita voitiin kuluttaa vuoden ympäri. Ruuan varastoiminen merkitsi kuitenkin pysyttelemistä yhdessä paikassa suurimman osan vuodesta. Jotta kausittaisesta ruuan ylitarjonnasta saatiin täysi hyöty, ihmiset ryhtyivät parantamaan kala-aittoja ja varastotiloja. Asumuksista tuli paljon tilavampia, kun ihmiset olivat asettuneet asumaan yhteen paikkaan. Inarinjärven rantojen ja ympäristön vanhasta asutuksesta olevat merkit kertovat vakuuttavaa kieltään tällaisesta kehityksestä.

Tavanomaista rehevämpi ja vaihtelevampi ympäristö jokisuissa kannusti muinaisia metsästäjiä asettumaan aloilleen ja he alkoivat soveltaa entistä laajemmin ja aiemmin opittuja tapoja maan ja veden hyödyntämisessä. Kalastaja ja metsälappalaiset lappalaiset olivat jo aikaa sitten tottuneet hyödyntämään monia erilaisempia kasveja eri tarkoituksiin. Mäntyjen juurista punottiin köyttä ja juurten säikeistä valmistettiin verkkoa kalastamista tai ansalankaa riistaeläinten pyyntiä varten. Kun lappalaisten yhteisö asettui yhteen paikkaan, oli edullista että lähellä oli monia hyödyllisiä kasveja ja kalajärviä.

Paikallaan pysyvät lappalaisten muodostamat kyläyhteisöt siis korvasivat ennen pitkää vaeltavat metsästäjä-keräilijäryhmät. Jokaisessa lappalaiskylässä oli tiivis viestiverkosto, joka takasi tapojen jatkuvuuden. Paimentolaisten ja lappalaisten maanviljelijöiden toisistaan poikkeavat elämäntavat alkoivat vakiintua 1800-luvulta alkaen. Kaupankäynti ja vaihdantatalous liittivät ne ennen pitkää toisiinsa. Paimentolaiset erikoistuivat myös suojelemaan porolaumojaan. Toisaalta peltojaan viljelevät lappalaiset kärsivät paimentolaisten tunkeutumisesta reviirilleen.

Kiinteä asutus mahdollisti siis paljon nopeamman väestönkasvun ja kasvavan väestön myötä paikallinen metsästys ja keräily lisääntyivät ja villien eläinten ja kasvien määrä asutuksen välittömässä läheisyydessä väheni. Suurempien jokien suistoihin ja - varsiin asettuneet lappalaiset t huomasivat olevansa sidoksissa yhä työläämpään elämään pelloilla, kun perinteinen metsästys ja keräily kävivät tuottamattomiksi. Kun kiinteän asumuksen ympärillä oleva maa laajeni pelloksi, väheni metsästyksen tuotto niin, että jokaisen perheen ruokavarat riippuivat etupäässä pellon sadosta. Tämä johti siihen, että miesten oli omaksuttava uusi rooli, kuten sadonkorjuun ja maanmuokkauksen hallinta. Tämä paikoilleen asettuminen aiheutti muutoksia ihmisten ja eläinten väliseen suhteeseen. Vähitellen porot ja eläimet vietiin aitauksiin yöksi ja niitä pyrittiin suojelemaan pedoilta. Ihmiset jotka vartioivat poroja ja paimensivat niitä laitumilla, omaksuivat laumojen hierarkiassa johtajauroksen roolin.

Maalle ja merelle syntyneiden kuljetusyhteyksien ansiosta myös syvimpien saloseutujen erilaiset kulttuurit olivat joutuneet kosketuksiin toistensa kanssa jo varsin varhain. Seurauksena oli ihmisten lukumäärän lisääntyminen. Paimentolaiset ja maata viljelevät lappalaiset elivät rinnakkain satoja vuosia ja yhteisöt alkoivat mukautua toisiinsa. Ennen pitkää Kaupan vaikutuksesta molemmat elämänmuodot joutuivat saman katon alle.

Vaikka meret yhdistivät jo varhain saamenmaan suureen maailmaan, paranivat kulkuyhteydet myös maalla. Vuonna 1500 tällä valtavan laajalla alueella asui tuskin kahta tuhatta ihmistä enempää. He puhuivat noin kymmentä eri lapinkieltä. Sosiaalinen järjestäytyminen perustui sukulaisuussuhteisiin. Useimmat hankkivat elantonsa metsästämällä, kalastamalla, keräilemällä tai poroja hoitamalla. Maatalous oli vähäistä ja yhteydet muuhun maailmaan hyvin satunnaisia. Jotkin alueen eteläreunan asukkaista kävivät kauppaa eteläisten naapureiden kanssa. Alueen asukkaat jakoivat kotiseutunsa lukuisten riistaeläinten kanssa. Kauppayhteyksien parantuessa alkoi turkisten kysyntä kasvu lähinnä Keski-Euroopassa, jossa markkinoilla maksettiin hyvää hintaa turkiksista. Meren rannikon kauppa-asemilla turkiksilla vaihdettiin alkoholia, aseita, työkaluja ja jauhoja. Kanssakäyminen muun maailman kanssa lisääntyi huimasti 1800-luvulla.

Jo tällöin voidaan puhua globalisaatiosta. Kaupan globalisoitumisella oli 1800-luvun lopulla vaikutuksia myös alueen kulttuuriin ja luontoon. Kristinusko levisi ja vastaavasti kotoperäiset uskonnot alkoivat hävitä. Myös perinteisesti puhuttujen lapinkielten heikentyminen alkoi tuolloin. Vanhemmat kannustivat lapsiaan opettelemaan kielen, joka hyödyttäisi heitä elämässä eniten: vallanpitäjien ja arvovallan kielen. Niinpä norja, ruotsi ja suomi korvasivat yhä suuremmassa määrin paikallisesti puhuttuja lapinkieliä.