Saamelaisten elinkeinojen kehittymisestä
Saamelaisten elinkeinojen kehittymisestä tarkastellaan seuraavassa käytettävissä olevien lähteiden perusteella. Saamelaisalueen kuntien elinkeinorakenne on ollut pitkään perustuotantovoittoinen. Vuodesta 1970 lähtien on ollut käynnissä voimakas elinkeinorakenteen muutos.
Seuraavassa esitetään saamelaisväestön elinkeinorakenteessa tapahtuneita muutoksia:
| Elinkeino | 1948 (a) | 1962 (b) | 1970 (c) | 1984 (d) | 1997 (r) | Inari | Utsjoki | Enontekiö |
| Maatalous ym. | 67.4 | 66.1 | 52.8 | 33.4 | 13.6 | 9.3 | 11.7 | |
| Kaivostoiminta | 0.1 | |||||||
| Teollisuus | 2 | 4.7 | 3.8 | 5.9 | 4.6 | 5.5 | 10.2 | |
| Sähkö- ym. Huolto | 0.4 | |||||||
| Rakennustoiminta | 8.9 | 12.2 | 5.5 | |||||
| Kauppa ym. | 1.3 | 8.7 | 11.8 | 17.8 | 15.6 | |||
| Liikenne | 4.7 | 5.7 | 6.5 | 16.0 | 2.9 | |||
| Rahoitustoiminta | 0.4 | 2.3 | ||||||
| Ansiotyöt | 28.5 | |||||||
| Palvelut | 0.8 | 5.4 | 11.8 | 25.8 | 37.3 | 42.8 | 68.7 | |
| Muu | 10.6 | 10.7 | ||||||
| Itsenäiset ammatittomat | 6.1 | |||||||
| Tuntematon | 2.4 | 7.5 | 4.3 | 16.0 | 9.4 |
b= Nickul 1968
c= vuoden 1973 saamelaiskomitea
d= Helander 1991
e= kunnalliskertomukset
Tietoja kolttasaamelaisten toimeentulorakenne on esitetty alla olevassa taulukossa.
| Pääasiallinen toimeentulo | 1973 (a) | 1992 (b) |
| Poronhoito | 25 | 8,4 |
| Kalatalous ja keräilytalous | 12,4 | |
| Maatalous | 1,1 | |
| Teollisuus ja rakennustyö | 4 | 14,6 |
| Metsätyö | 10 | 7,7 |
| Käsityö | 1,5 | |
| Palvelut | 2 | 54,4 |
| Sekatyö | 18 | |
| Muu työ | 3 | |
| Eläke | 38 |
b= vuoden 1992 kolttien elinkeinojen ja kulttuurin edistämistoimikunnan mietintö
Vuoden 1996 alussa Sevettijärven ja Näätämön asutusalueiden asukkaista vajaat 6 % sai toimeentulonsa enää poronhoidosta, kalastuksesta ja keräilytaloudesta. Työttömiä oli 23,6 % ja eläkeläisiä 21,4 % eli yhteensä 45 %:ia.
Eri tulolähteiden vertailussa huomataan, että vuonna 1948 saamelaisten suuri osuus ansiotyössä olevista oli poikkeuksellisen suuri jälleenrakentamisen johdosta.
Elinkeinoja kuvaavia tilastoja tarkasteltaessa havaitaan myös, että alkutuotannon alaan kuuluvat elinkeinot ovat muodostaneet saamelaisväestön pääelinkeinon. Saamelaiskomiteoiden (1948 ja 1973) keräämien tietojen mukaan saamelaisväestöstä valtaosa sai vuosina 1948 ja 1970 toimeentulonsa näistä elinkeinoista. Alueellisesti maatalous rajoittuu lähes yksinomaan Inarin ja Utsjoen kuntien luoteisosiin Tenojoen varteen. Aikion ym. (1985) mukaan saamelaisväestöstä vuonna 1973 vain 10 % sai pääasiallisen toimeentulosan poronhoidosta. Poronhoidosta pääasiallisen toimeentulonsa saavien osuus on edelleenkin vähentynyt.
Luontaiselinkeinojen pienestä tuottavuudesta ja pysyvien työpaikkojen puutteesta johtuen saamelaisväestön toimeentulo pohjautuu yhä enenevässä määrin tilapäisiin palkkatöihin ja yhteiskunnan tulonsiirtoihin. Yhä suurempi osuus saamelaisista saa toimeentulonsa tänä päivänä myös yhteiskunnan tulonsiirroista kuten työttömyyskorvauksista ja eläkkeistä, esim. Utsjoella saa n. 31 %, Inarissa vaihtelut eri kylien välillä ovat 37-45%, Vuotson alueella n. 35 %.
Voidaankin todeta yllä olevien tilastojen perusteella ja muutoinkin, että elinkeinorakenteen muutos on viime vuosikymmenien aikana saavuttanut myös saamelaisalueen kunnat. Elinkeinorakenne on muuttunut erityisesti Utsjoen ja Inarin kunnissa peruselinkeinoista palvelu ja muihin nykyaikaisiin elinkeinoihin. Niinpä koko saamelaisten kotiseutualuetta tarkasteltuna huomataan, että palvelujen yms. vastaavien elinkeinojen osuus on suurempi kuin perustuotantoon kuuluvien alojen yhteensä. Kun saamelaiset vielä vuonna 1984 muuta väestöä runsaammin saivat toimeentulonsa alkutuotannosta, on tämän jälkeen heidän elinkeinorakenteensa lähentynyt Lapin lääni keskimääräisiä lukuja. Esim. Utsjoella saamelaisväestöllä 1984 alkutuotannon osuus oli 24.1 % niin vuonna 1997 se oli laskenut alle 10 prosentin. Samanlainen muutos näyttää tapahtuneen Inarissakin.
Enontekiöllä ja Vuotsossa Helanderin (1991) mukaan saamelaiset osallistuvat alueen muuhun työikäiseen väestöön verrattuna edelleenkin suuremmassa määrin alkutuotantoon kuuluviin elinkeinoihin. Sen sijaan Inarissa ja Utsjoella alkutuotantoon kuuluvien alojen osuus on vähentynyt huomattavasti ja saamelaisten elinkeinorakenne on lähestulkoon sama kuin muun väestön.
Saamelaisväestön elinkeinorakennetta tarkasteltaessa aluetta ei voi jakaa enää selviin saamelaisia koskeviin vyöhykkeisiin. Alueella asuu saamelaisten lisäksi muuta väestöä, joka harjoittaa saamelaisten kanssa joko yhdessä tai erikseen samoja elinkeinoja (Tuunainen 1984, Kemppainen 1995 ja Hannula 2000). Myös saamelaisten harjoittama poronhoito ja on muuttunut 1960-luvulta lähtien teknistymisen, maanteiden rakentamisen ja asutusrakenteen muuttumisen myötä. Selvän aluejaon muodostamista vaikeutta myös se, että useimmat alueella asuvista saamelaisista ja muusta väestöstä harjoittavat vuoden aikana monia muitakin elinkeinoja kuin alkutuotantoon kuuluvia elinkeinoja. Nykyään porohoitajilla poronhoidon ohella on vuoden kuluessa ansiotuloja ja työttömyyskorvauksia, joiden varsinkin viimekasimainittujen osuus on kasvanut voimakkaasti viimeisten vuosien aikana. Myös palvelujen osuus on voimakkaasti kasvanut.
Saamelaisalueen kuntien taajamissa saamelaiset hankkivat toimeentulonsa samoista elinkeinoista kuin muutkin asukkaat. Sen sijaan taajamien ulkopuolella sijaitsevien talouksien toimeentulo perustuu ehkä hiukan suuremmassa määrin poronhoitoon ja muihin luontaiselinkeinoihin, mutta sielläkin yhteiskunnan tulonsiirroilla elävien osuus näyttää olevan lähes kaikissa kylissä yli 30 %. Lisäksi kalastuksella on edelleenkin jonkinlainen merkitys Inarinjärven ympäristössä. Vuotson ja sen ympäristön saamelaisten tulonmuodostuksessa metsätöiden merkitys on suurempi kuin muualla.
Yhteenvetona voidaan todeta, että saamelaisten keskuudessa luontaiselinkeinojen osuus on kunnasta riippuen pienentynyt yli neljänneksellä tai jopa yli puolella, kun taas kaupan ja palveluelinkeinojen osuus on kaksin-, jopa kolminkertaistunut. Voimakkaimmat muutokset ovat olleet Utsjoella ja Inarissa ja pienimmät Enontekiöllä ja Vuotson alueella.