Viimeisen 70-vuoden kuluessa on kirjoitettu erinomaisen valaisevia tieteellisiä kirjoituksia Lapin asutukseen liittyvistä piirteistä. Jääkauden jälkeen Lapissa elämä alkaessa vähitellen elpyä, todennäköisesti muutamat noista ihmisten varhaisista esivanhemmista rupesivat keskinäisen turvallisuuden vuoksi ryhmittymään kaksittain tai kolmittain. Niin oli tehty ensimmäinen liitto; nämä lappalaisten/saamelaisten yhdistymät menestyivät, missä erillään elävät yksilöt joutuivat tappiolle. Lappalaisten liittymiskyky osoittautui yhdeksi sopeutumisen alkuvoimaksi. Tällaiset yhdistymät jäivät eloon vain luonnollisen valinnan avulla. Vähitellen nuo yhteisöt kävivät suuremmiksi; kehitys kulki perheestä heimoihin ja heimoista saamelaisiksi, lappalaisiksi ja koltaksi. Vähitellen huomattiin, että mitä paremmin yhdistyttiin, sitä paremmin onnistuttiin kaikessa. Tämä menettely toistui lukemattomia kertoja määrättömien aikojen kuluessa. Joka askeleella lappalaiseen rotuun kuuluva heimo edistyi ja joka askeleella alettiin yhä selvemmin tajuta todellinen syy tähän. Sukulaisuus käsitti suhteen vanhempien ja heidän lastensa välillä sekä lasten keskinäiset suhteet ja suhteet etäisempien sukulaisten kanssa. Kaikki on täytynyt olosuhteiden vuoksi kehittyä tai sitten jopa vähäiset kontaktit muiden yhteisöjen kanssa ovat muuttaneet niitä.

Arkeologisten löytöjen perusteella voidaan sanoa, että Pohjois-Lapissa ihminen on jättänyt jälkiä perhe- ja sosiaalisesta elämästään rakennettujen asuinpaikkojensa jäänteisiin. Heti jääkauden jälkeen lappalainen ei vain kerännyt juuria, lehtiä, marjoja, vaan metsästi pieniä ja suuria nisäkkäitä. Tämä tapahtui ympäristössä, missä ilmaston muutokset pakottivat eläimiä siirtymään pitkiä matkoja, kun kasvisto kukoisti tai kuihtui jään etenemisen ja vetäytymisen rytmiä noudattaen. Näiden vaihteluiden välillä saattoi olla joskus pitkiäkin ajanjaksoja, ja esimerkiksi viime jääkausi, joka loppui vain 10 000 vuotta sitten kesti noin miljoona vuotta. Tosin sen sisällä oli neljä lämpimämpää ajanjaksoa. Joka tapauksessa voidaan pitää selvänä, että monet pienet ihmisryhmät eivät selvinneet näistä ilmaston muutoksista, vaan menehtyivät. Kuitenkin lappalaiset todennäköisesti sopeutuivat niihin, oppivat tulen käytön ja kehittivät taidot - oletettavasti yhteistyötaidot pyydystää ja tappaa suurikokoisia nisäkkäitä, joista riitti ruokaa monille. Arkeologisten kaivausten perusteella näyttää siltä, että ensimmäiset lappalaismetsästäjät toimivat yhteistyössä ja ajoivat eläimet sellaisille alueille, missä eläimet saattoivat kuolla vammoihinsa tai varhaisen lappalaisen primitiivisten aseiden aiheuttamiin haavoihin.

Ilmaston lämpeneminen muutti täydellisesti riistan liikkumis- ja muuttokäyttäytymisen. Riistaa oli siihen mennessä löydetty avomeren äärellä olleilta alueilta, joilta se pystyi lähtemään muualle. Tämä vapautti eläimet vaeltamaan ja syömään laajoilla alueilla. Lappalaisten metsästäjien piti löytää uudet keinot tappaa nopeasti liikkuvat kohteensa kauempaa. Yksinkertainen jousi, kuten sen alkumuotoa kutsutaan, oli pala yhtenäistä puuta. Jousi yksinkertaisessa muodossaan muutti lappalaisten ja eläinten maailman välisen suhteen lappalaisten eduksi. Lappalaisen ei enää tarvinnut päästä käden ulottuville tappaakseen eläimen eikä panna loppuvaiheessa fyysisesti vastakkain omaa ja eläimen henkeä. Tästä lähtien saatettiin tappaa etäältä.

Luonnontuotteiden keräily, metsästys ja kalastus ovat kuuluneet lappalaisten toimintoihin siitä lähtien kun he ryhtyivät mannerjään vetäytyessä harjoittamaan Suomen niemellä metsästystä, keräilyä ja kalastajan vaativaa ammattia. Ensimmäiset lappalaiset Suomen niemellä asuivat metsän suojissa ja metsästä ja vesistä he saivat ravintonsa. Puu antoi heille lämpöä ja karkotti villieläimet. Puusta he valmistivat tarve-esineensä ja asumuksensa. Lappalainen metsästäjä-keräilijäyhteisö sai siten elinympäristöstä ruokaa, vaatetuksen, lääkkeitä ja suojaa itselleen. Näillä alkukantaisilla lappalaisyhteisöillä ei kuitenkaan ollut tekniikkaa hyödyntää metsää siten, että olisi kaadettu puita hirsitalojen rakentamista varten. Joten metsä sai kehittyä vielä omalla painollaan vuosituhansien ajan vapaasti omien elinehtojensa mukaisesti.

Lappalaiselle oli sen sijaan oli tärkeä tuntea luonnossa elävien eläinten käyttäytyminen, niiden kulkutiet, syötävät kasvit ja marjat, kalojen ja tuulen liikkeet. Lappalaiset oppivat sovittamaan nämä tekijät yhdeksi kokonaisuudeksi, jota kutsuisin selviytymisstrategiaksi. Sen avulla turvattiin ympärivuotinen toimeentulo. Lappalaisen metsästäjä-keräilijän-kalastajan leipä hankittiin siten ennen maatalouden omaksumista varsin pieninä palasina laajoilta alueilta eränautintaa hyväksi käyttämällä.

Inarin alue on siitä mielenkiintoinen alue, jossa ilmaston lämpeneminen viimeisen jääkauden jälkeen suosi uuden ja vakiintuneemman elämäntavan omaksumista. Arkeologisten löytöjen perusteella on viitteitä siitä, että lappalaiset korjasivat villiä heinää. Samoin löytyy viitteitä siihen suuntaan, että he olisivat kesyttäneet eläimiä, joista heidän toimeentulonsa oli riippuvainen. Paimentolaisuus ja maanviljelys tarkoittavat kahta erilaista suhdetta ympäristöön ja lappalaiset horjuivat näiden kahden välillä jo 1400-luvulla. Metsästäjälappalaisilla oli omat nautinta-alueensa Inarissa, paimentolaisilla laidunmaansa, mutta maanviljelijöillä oli oma maansa. Kun lappalainen sijoitti odotuksensa ja vuotuiset ponnistelunsa, paimentamisen, istuttamisen ja sadonkorjuun tiettyyn paikkaan ja sai siitä vuotuisen tuotoksen, hän omaksui nopeasti ajatuksen oikeuksista ja omistuksista. Omistajan ote taas johti vihaan tungettelijoita kohtaan. Paimentolaisuus ja maanviljelys eivät Inarissa joutuneet niin suuressa määrin törmäyksiin kuin olisi saattanut odottaa. Se johtui taas siitä, että molemmat ryhmät tarvitsivat toisiaan.

Jään vetäytymisen aikana lappalainen käytti kivityökaluja. Samaan aikaan hän kuitenkin opetteli tuskien ja erehdysten kautta tekniikan raivata ja muokata maata. Lappalainen ei tietenkään loikannut suoraan jääkauden elämänmuodostaan tehomaanviljelyyn. Tutkijat ovat sitä mieltä, että ensin kesytettiin villi tunturipeura poroksi. Miltei kaikkialla pysyi väentiheys vuosikymmenestä, vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen varsin matalana. Lappalaiset metsästäjä-keräilijät tarvitsivat tietyn vuotuiskokonaisuuden henkeä kohti. Määräajoin he hylkäsivät alueen ja ottivat haluunsa uusia alueita. Väestön lisääntyessä myös riidat alueista lisääntyivät.

Muotkatunturien alueella sijaitseva Peltojärvi oli varhaisempana aikana Inarin kalastajalappalaisten vuotuiskokonaisuudessa tärkeä luonnonvara. Järven eteläpään itärannalla (kuvassa vastakkainen ranta) näkyy Kuuvan kotakenttä.

Kaikesta päätellen lappalaiset eivät tyytyneet elämään pelkästään yhdentyyppisissä yhteisöissä, vaan he keksivät uusia ajattelu ja toimintatapoja, joilla voitiin vaikuttaa itseensä ja ympäröivään luontoon. Tämän vuoksi, tuhansien vuosien kuluessa erilaisten sattumien kasautuessa lappalainen metsästäjä-keräilijä, - kalastaja kulttuurin merkitys pääasiallisena elämänmuotona Etelä-Lapista alkoi 1400-luvulta lähtien vähetä, koska lisääntyvään maanviljelyyn perustuva kehitys mahdollisti väestönkasvun. Tämän johdosta voidaan sanoa, että lappalaiskulttuurin varhaisissa kehitysvaiheissa vallitsi kaksi teknistaloudellista järjestelmää, joiden vaikutus ympäristöön oli erilainen. Lappalaisille vanhaa elämänmuotoa jatkava luonnonvarainen ympäristö oli edelleen ystävällinen, vieraanvarainen ja hyvätahtoinen maailma, joka tarjosi heille elannon ja jossa he tunsivat olevansa turvassa. Etelästä pohjoiseen käsin pyyntikulttuurin alueille levittäytyville viljelijöille villi koskematon luonto oli puolestaan vastus, joka piti raivata ja kasketa, jotta viljely oli mahdollista. Nykyisen Lapin läänin eteläosan tämä kehitys saavutti 1400-luvun lopulla.

Niinpä Lapinläänin eteläosasta 1500-luvulta lähtien alkanut kahden elämänmuodon kohtaaminen jatkui kiinteässä vuorovaikutuksessa aina 1800-luvun loppuun asti, jolloin se oli saavuttanut jo Pohjoisimman Lapin, Utsjoen. Kehitys tänä aikana ei kuitenkaan ollut niin mustavalkoinen kuin eräät tutkijat ovat antaneet ymmärtää. Seuraus kahden elämänmuodon kohtaamisesta oli että luontoa hyödynnettiin entistä monipuolisemmin. Myös elinkeinojen erikoistumista alkoi tänä aikana tapahtua kuten villipeurakantojen vähetessä siirtymistä poronhoitoon. Jäljet tällaisesta lappalaisten vanhasta, vastaavanlaisesta rinnakkaiselosta ja monipuoliseen luonnon hyödyntämiseen perustavasta toimeentulosta ovat edelleenkin nähtävissä Ylä-Lapissa. Osalle lappalaisia on pitkien aikojen kuluessa muotoutunut elämäntapa edelleenkin päivittäisen toimeentulon lähde. Monet lappalaiset harjoittavat tilan pidon lisäksi metsästystä, keräilyä ja kalastusta ja he sovittavat toimeentulon varmistavat toiminnot vuodenaikojen mukaan. Edellä olevalla tahdon osoittaa, että keräily, metsästäminen ovat siis kuuluneet lappalaisten toimeentuloon koko historian ajan hyvin erilaisissa taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa, mitä ei voi selittää pelkästään oikeushistoriallisten faktojen pohjalta.

Edellä olevia kehityskulkuja tarkastelemalla nousee mielenkiintoisia kysymyksenasetteluja esiin kuten, mikä selittää näiden vanhojen lappalaiselinkeinojen taloudellisen, sosioekonomisen ja juridisen aseman nyky-yhteiskunnassa?

Mikä on ollut lappalaisoikeuksien kehityskulku ja mitkä ovat niihin ja niiden muuttumiseen vaikuttaneet tekijät? Mikä on ollut turkistuotteiden kysynnän merkitys eri aikoina niihin? Tiedämme, että kysymys ei ole pelkästään taloudellisten realiteettien muodostamasta toiminnasta, joten tarvitaan asioita ja ilmiöitä selittämään kulttuuritutkijoita, arkeologeja, sosiologeja, historioitsijoita ja antropologeja. He saattavat tuoda lisävaloa lappalaisten luontosuhteeseen, uudisasutuksen leviämiseen, taajamien syntyyn ja kulttuurin ja elinkeinojen muutokseen. Tiivistäen vastaus voisi löytyä väestön kasvun suhteesta tarjolla olleiden luonnonvarojen niukkuuteen. Ja vielä kysymys; miksi yrittää palata väen väkisin vanhanaikaiseen pyyntikulttuuriin kun uudenaikaisempiakin vaihtoehtoja on tarjolla?

Edellä kuvattu lyhyt kehityskatsaus osoittaa, että suurimman osan myös nykyhetken perustana olevasta menneisyydestä lappalainen on elänyt pyyntikulttuureissa, elatuksensa perässä kierrellen. Koko maanviljelykulttuuri on iältään pyyntikulttuuriin verrattuna perin lyhyt. Siksi lapinkielen, uskomusten, maailmankatsomusten ja monien käyttäytymistapojen perustoja on etsittävä tuolta esihistorian pitkistä vuosituhansista, lukemattoman monista sukupolvista, joiden perintöä nykyiset ihmiset jatkavat.

Maan ottaminen viljelykseen tapahtui eri puolilla sijaitsevissa lapinkylissä eri tavoin ja erilaisten vaiheiden kautta. Ennen paikoilleen asettumista lappalaiset ovat olleet jonkinlaisia paimentolaisia ja jo paimentolaisasteella syntyi jonkinlaisia yhteisöjä eli perheiden yhteenliittymiä, heimoja sekä useamman heimon kokonaisuuksia. Tämä yhteisö on ollut paikoilleen asettumisen ja maanviljelyksen alkamisen edellytys ja sen pohjalle rakentui erilaisia omistusmuotoja riippuen erilaisista ulkoisista tekijöistä kuten ilmastosta, maantieteellisistä seikoista ja sisäisistä tekijöistä niistä kokemuksista, jotka olivat pitkän ajan kuluessa muokanneet lappalaista yhteisöä. Alkuperäisessä vanhassa lappalaisessa systeemissä yhteisö oli ainoa omistaja, yksityisillä suvuilla ja perheillä oli omistukseen rinnastettava nautintaoikeus tiettyyn osaan kylän aluetta. Maanomistus oli niin keskeinen elementti, että se sääteli jopa avioliitot. Tämä merkitsi sitä, että lapinkylät muodostivat ennen pitkää sukualueita, joihin ulkopuolisilla ei ollut asiaa. Yhteisö kokoontui myös päättämään omista asioistaan.

Takaisin