Porojen ylilaidunnus on tällä hetkellä vakava ongelmia, jonka eteen ei ole tehty mitään. Poromiehet eivät ole hyväksyneet ehdotuksia ylimpien porolukujen tarkistamiseksi. Niinpä jäljet tällaisesta piittaamattomuudesta näkyvät Ylä-Lapin luonnossa.

Yleisesti voisi todeta, että saamelaiskulttuurin kielteistä vaikutusta luontoon on pitkällä aikavälillä vaikea osoittaa. Vasta 1900-luvun puolella tapahtuneen teknistaloudellisen kehityksen myötä jäljet luonnossa näkyvät monin eri tavoin ja sanoisinkin tämän päivän saamelaisyhteisöjen käyttävän elollista ja elotonta luontoa kaikkein tehokkaimmalla mahdollisella tavalla toimeentulonsa turvaamiseen. Luonnon hyväksikäytön laajuus on Suomen saamelaisalueella saanut sellaiset mittasuhteet, että voisi puhua jopa kestävän kehityksen unohtamisesta. Tällä seikalla on mielestäni kielteinen merkitys saamelaiskulttuurin elinvoiman säilymisen kannalta. Ja saamelaisen ekosysteemin ylenmääräinen rasittaminen saattaa ennen pitkää heikentää saamelaisen yhteisön eloonjäämisen edellytyksiä.

Aikaisemmin eläneiden saamelaissukupolvien elämänmuoto on moni eri tavoin ollut lujasti luontoon sidottu. Saamelaisten omat luonnon käyttöjärjestelmät turvasivat vuosituhansien ajan eri saamelaisryhmien toimeentulon. Niinpä tänä päivänä maailman väestön lisääntyessä tulisi ottaa vakavammankin tarkastelun kohteeksi saamelaisten aikaisempi ja myös myöhäisempi käsitys ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta.

Maailmanlaajuiset ympäristöongelmat kuten maaperän ja vesistöjen happamoituminen, ilmakehän muuttuminen ja ylipäätänsä ekosysteemien monimuotoisuuden väheneminen ovat niitä tekijöitä jotka pakottavat tekemään saamenmaassakin ihmisten ja luontosuhteen uudelleen arviointia. On tietenkin niin, että tilanteet muuttuvat jatkuvasti ja luontokin muuttuu vaikuttipa siihen ihminen tai ei. Näin ollen saamelaisyhteisön aikoinaan oikeat periaatteet voivat muuttuvissa olosuhteissa osoittautua käyttökelvottomimmiksi. Ja juuri tässä murroskohdassa mielestäni korostuu poikkitieteellisen tutkimustyön merkitys uusien mallien rakentelemiseksi umpikujasta pois selviämiseksi.

Alkuperäiskansojen ajattelun eräs kantavampia ajatuksia on, että ihmistä ja yhteisöä ei voi erottaa luonnosta, vaan ihmiset ovat osa sitä luontoa, joka tarjoaa heille olemassaolon edellytykset. Teollisuusmaiden käsityksessä puolestaan korostuu tekninen tehokkuus suhteessa luontoon. Suhteessa ympäristöön tämä tarkoittaa ennen kaikkea välineellisten resurssinäkökohtien painottamista mikä merkitsee toisaalla sosiaalisen ja ekologisen ympäristön laiminlyöntiä.

Syntyviin ongelmiin etsitään pääsääntöisesti vain teknisiä ratkaisuja. Tutkimuksen rooli on tällöin painottunut hyvin kapeille osa-alueille. Hyvin usein muodostuukin sellainen käsitys, että ikään kuin tuotannon kohottaminen olisi lääke kaikkiin ekologisiin, sosiaalisiin, taloudellisiin kuin poliittisiinkin seurauksiin. Ongelmallisinta tässä ajatuksenjuoksussa on se, että hyvin helposti mielletään luonnon olevan ihmisen ulkopuolella olevaksi maailmaksi, jota hallitsevat lait saadaan ainoastaan tehokkaan ja osaavan tutkimuksen avulla selvitetyiksi ja sen jälkeen voidaan noita lakeja hyväksikäyttäen alistaa luonto teollistuneiden maiden ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Monien alkuperäiskansojen käsityksen mukaan tämän ajattelun eräät lähtökohdat ovat virheellisiä.

Ihmistä ja yhteisöä ei voi erottaa luonnosta, vaan ne ovat sitä luontoa, joka tarjoaa heille olemassaolon edellytykset. Lisäksi luonnontieteen rajallisuuteen yksin hahmottaa kuvaa todellisuudesta vaikuttaa se, etteivät kaikki ilmiöt tai asiat ole mitattavissa pelkästään matemaattisen käsitteen muodostuksen avulla. Tarvitaan esim. antropologeja ja kulttuuritutkijoita selvittämään millaisia strategioita saamelaiset käyttävät säilyttääkseen kulttuurinsa muuttuvissa olosuhteissa elinvoimaisina.

Teollisuusmaiden ihmisten elämäntapa ja -tuotanto nykyisessä laajuudessa aiheuttavat suuria riskejä ja uhkia. Monet uhkista ovat sellaisia ettemme niitä voi omin aistein havaita, kuten radioaktiivinen säteily tai kaukaa kulkeutuvat ilmansaasteet, jotka kulkevat kaikkialle yli valtioiden rajojen ja koskettavat lähes kaikkia ihmisiä. Monet niiden vaikutuksista ilmenevät hitaasti ja kestävät pitkälle tulevaisuuteen. Ympäristöongelmien merkityksen kannalta olennaista onkin millaisia seurauksia niistä on ihmisille ja miten ne tiedostetaan. Tiedostaessaan ympäristöongelmat ihmiset joutuvat varmastikin pohtimaan sitä miten saatu tieto sopii yhteen heidän omaksumiensa arvojen ja elämäntavan kanssa. Tällainen tiedostaminen saattaa mielestäni johtaa elämäntapojen ja asenteiden syvällisempäänkin muuttumiseen ja siten alkuperäiskansojen elämäntavan parempaan ymmärtämiseen, jota poikkitieteellisen tutkimuksen avulla voidaan entisestään parantaa ja syventää.

Greenpeace ja saamelaiset

Ympäristöjärjestö Greenpeace on lähtenyt näyttävästi suojelemaan "saamelaisten elämäntapaa" ylläpitäviä vanhoja metsiä. Tähän väliin totean kuitenkin, että ilmaston muutosta ei voida pysäyttää Greenpeacen vaatimalla tavalla, koska suurin osa saamelaisalueen biodiversiteetin köyhtymisestä on saamelaisten itsensä aikaansaamaa. Tällä tarkoitan vuosikymmeniä jatkunutta porojen ylilaidunnusta, jonka jäljet kertovat karulla tavalla sen, missä missä on todellinen ongelma. Ylilaidunnuksen seurauksena kasvipeite ylä-Lapissa on niin paljon vähentynyt, ettei se kykene enää sitomaan hiiltä.

Jos kasvipeite ylilaidunnetuilla alueilla halutaan palauttaa silloin on puututtava ylisuuriin poromääriin ja alettava vähentämään niitä niin paljon että laidunten kantokyky palautuu. Pelkkä vanhojen metsien suojelu ei siihen riitä.

Mikäli biodiversiteetin toimintakyky halutaan palauttaa tarvitaan syvälle käyviä muutoksia: saamelaisten elintapoja on muutettava ja mitä pitempään odotetaan, sitä suurempia uhrauksia on tehtävä. Pääsyy ympäristön köyhtymistä koskeviin ongelmiin on nykyinen elämäntapa. Saamelaiset asuvat yhä suuremmissa taloissa ja ajavat uudenaikaisilla autoilla, mönkijöillä, moottorikelkoilla ja maastomoottoripyörillä. Suurista nykyaikaisista taloista on vaikea luopua, samoin kuin muusta kerskakulutuksesta, helposta ja halvasta matkailusta, jatkuvasta lihansyönnistä ja kertakäyttöisistä tuotteista. Ilman niitäkin voi elää.

En ole kuullut, että kukaan saamelainen haluaa siirtyä vanhakantaiseen kotaelämään, vaikka koko ajan vaaditaan heimokansoja koskevan ILOn sopimuksen ratifiointia. Harvoin todellisuus ja utopioiden tavoittelu ovat näin kaukana toisistaan.

Edelliset sukupolvet tekivät omat uhrauksensa sota-aikana. Nyt ei kysymyksessä ole sota, mutta tilanne vaatii, että asioista puhutaan suoraan ja rehellisesti. Nykyinen porojen ylilaidunnus lisää hiilidioksidin ja muiden kasvihuonekaasujen vapautumista ilmakehään, koska maaperä ja kasvillisuus ovat tärkeitä hiilinieluja. Tämän kehityksen pysäyttämiseen kaikista tärkein toimenpide on poromäärien vähentämien. Mikäli porolaitumia hoidetaan hyvin, toimivat ne tehokkaasti hiilinieluina. Hiilinielujen teho on kuitenkin rajallinen ja olosuhteiden muuttuessa kasvihuonekaasut saatavat karata takaisin ilmakehään. Kysymys on siis uudenlaisesta asenteista ympäristön kantokykyyn ja sen ylläpitämiseen.

Edellä oleva osoittaa, että tulevaisuutta on vaikea rakentaa repivän kiistan keskellä. Kiistaa pahentaa vielä hallituksen muotoon kirjoitettu esitys saamelaiskäräjälain muuttamisesta, joka tulee heikentämään erityisesti inarinsaamelaisten mahdollisuuksia puolustaa omia historiallisia oikeuksiaan. Greenpeacen politiikan sitoutuneiden saamelaisten on vaikea tajuta riippuvuutensa muusta maailmasta ja ymmärtää vallitseva realiteetit. Ilmastonmuutoksen torjuminen asettaa porojen kesä- ja talvilaidunalueille uusia vaatimuksia. Hiiltä pitäisi aktiivisesti sitoa ja varastoida kasvillisuuteen ja maaperään. Harva tuntuu muistavan sitä, että kasvit käyttävät ilman hiilidioksidia kasvaessaan ja tuottaessaan ravintoa muun elollisen luonnon tarpeisiin. Kun eliöt hengittävät, kasvavat, kuolevat ja aikanaan hajoavat, hiiltä vapautuu takaisin ilmakehään ja maaperään.

Vanhojen metsien suojelusta ääntä pitäville voin sanoa, että elämän kiertokulku on riippuvainen hiilen kierrosta, jonka tasapainoa vuosikymmeniä jatkunut porojen ylilaidunnus horjuttaa. Porojen ylilaidunnus vapauttaa hiiltä elävistä tai maatuneista kasveista ja maaperän eloperäisestä aineksesta. Järkevällä maankäytöllä voidaan toisaalta myös vähentää ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta kasvattamalla metsää ja muuta hiiltä sitovaa kasvillisuutta. Sillä tavalla vältetään aavikoitumista.