Viime talvena tarkastettiin Joensuun yliopistossa Kaisa Raition väitöskirja ''You can´t please everyone.'' -conflict management practices, frames and institutions in finnish state forests. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja N:o 86. 271 s. Väitöskirjan aihe liittyy mm. Ylä-Lapin metsä- ja porotalouden ristiriitoihin. Väitöskirjaa lukiessa teksteistä nousee lähes samoja argumentteja joita löytyy vaikkapa Greenpeacen sivuilta.

Raitio vetää tutkimuksessaan varsin rohkeita johtopäätöksiä ja tekee arvioita, joista en ole kaikilta osin yhtä mieltä hänen kanssaan. Työssä annetaan se kuva, että porotaloudella on mahdollisuus olla kestävä metsänkäyttömuoto, mutta tutkijan suosituksin tuskin siihen päästään, koska paliskuntien ylimpiä sallittuja porolukuja tulisi varsin radikaalisti laskea. Kaiken kaikkiaan tutkimuksessa on pyritty löytämään uusia näkökulmia metsä- ja porotalouden ristiriitoihin. Tutkimuksen tekotapa on ollut prosessiluontoinen, missä korostuu tutkijan tutkimusmenetelmät ja niihin liittyvät rajoitukset. Erityisesti tutkimuskysymykset ovat olleet tärkeitä aineiston keräämisen tavan ja analyysimenetelmän määrittämisen kannalta. Tutkijan mielenkiinnon kohteina on ollut Inarin metsäpaliskuntien poromiesten arkinen toiminta ja heidän toiminnastaan antama informaatio. Näin on pyritty tarkastelemaan vallankäytön moninaisia asetelmia, kuten kansalaisten osallistumista, saamelaisten mahdollisuutta elää alkuperäiskansana jne. Analyysin kohteena ovat olleet Inarin metsäkiistaan osallistuneet poromiehet, virkamiehet, saamelaispoliitikot ja luonnonsuojelijat. Tutkija on selvittänyt, mitä kaikkea poromiesten puheenvuoroilla on saatu aikaiseksi: miten poromiehet ja luonnonsuojelijat kiistan kestäessä hakivat vastavuoroista ymmärrystä ja miten vallankäyttäjät ottivat tietoa vastaan, vai ottivatko? Tutkijan omat näkemykset ovat myös vaikuttaneet tekemiinsä tulkintoihin vuorovaikutuksesta. Tällaisten kovastikin tulkintaa sisältäviin tietoihin liittyy kuitenkin tuntematon määrä epävarmuustekijöitä. Valittu näkökulma vaikuttaa aina lopputulokseen, kuten tässäkin työssä.

Muutama kommentti lienee kuitenkin paikallaan.

Ensinnäkin tutkimuksessa on vähemmälle huomiolle jäänyt poronhoidon historiallinen kehitys peuranpyynnistä tähän päivään asti. Varhaisemmat poronhoitoyhteisöt elivät toisistaan erillään, joten nykyisten kaltaiset ylilaidunnusongelmatkin rajoittuivat varsin paikallisiksi. Vasta toisen maailmansodan jälkeinen kausi on merkinnyt kokonaisvaltaista muutosta koko poronhoitoalueella, mutta erityisesti tutkimusalueen paliskuntien poronhoidossa. Eli porotaloudessa siirryttiin lyhyessä ajassa omavaraistaloudesta yhä enemmän alueen ulkopuolisista tuotantopanoksista riippuvaisiksi. Poromiehet osallistuvat nykyään poronhoitoon paliskuntajärjestelmän kautta. Olisi odottanut että tutkija olisi tarkastellut tätä järjestelmää myös kestävän kehityksen näkökulmasta käsin vertailemalla sitä Ruotsin ja Norjan vastaaviin järjestelmiin. Vai onko asiantuntemus niin viettelevä, että tutkija alkaa uskoa ymmärtävänsä kaikki porotalouden taustalla vallitsevien muutosvoimien seuraukset? Asia on kuitenkin monesti niin, että nykyisessä monitahoisessa porotalousjärjestelmässä suurimmat seuraamukset eivät välttämättä tule esille siellä, missä niiden kuvitellaan olevan. Kyllä poronhoitoyhteisön ulkopuolisten tekijöiden lisäksi merkittävä vaikutus on sisäisilläkin tekijöillä, ehkäpä jopa suurempikin.

Totta on, että poro-että metsätalous käyttävät muiden maankäyttömuotojen ohessa samoja maantieteellisiä alueita. Tarkasteltaessa poromäärien kehitystä voidaan havaita niiden kasvaneen toisen maailmansodan jälkeen monikertaisesti. Mutta kuinka taloudellisten ja laidunten suojelua koskevien vastakkaisten kehityssuuntien sovittaminen täsmällisesti tapahtuu? Sitä väitöskirjassa ei kerrota, vaikka pitäisi. Tänä päivänä erityisesti Inarin alueella poro- ja metsätalouden alueilleen asettamat vaatimukset poikkeavat varsin vähän toisistaan, toisaalta metsätalouden toimenpiteistä voi olla hyötyä metsätaloudelle tai päinvastoin. Kaisa Raition työn näkökulma pyrkii tarkastelemaan vastakkainasettelun näkökulmasta porotaloutta ja metsätaloutta, että ikään kuin porotalous olisi tähän mennessä ollut valtion harjoittaman metsätalouden toimien johdosta häviävä osapuoli ja että tästä syystä saamelainen kulttuuri on ajautunut vaikeuksiin. Asia ei toki ole lainkaan näin yksiselitteinen. Asian tarkastelua olisi edesauttanut tarkastelu puolesta ja vastaan -argumentein. Toimiva dialogia on kaikkien asianosaisten kesken kuitenkin ollut jo vallitsevaa käytäntöä pitkän aikaa. Tällä on estetty myös poromiehiin kohdistuva syrjintä. Poronhoitolaki ja elinkeinon sääntely on tässä suhteessa olennaista: laki antaa jo nyt saamelaille riittävän turvan poronhoidon harjoittamiseen. Nyt on kyse siitä, että pitäisikö tätä oikeutta suojata aiempaa paremmin?

Työssä ei selvitetä lainkaan tai on hyvin vähän sitä missä määrin yksinomaan poro tai metsätalous erikseen tai yhdessä vaikuttavat jäkälälaitumiin tai luonnon monimuotoisuuteen. Tutkimus ei kerro sitä että luonnonsuojelijoille ja saamelaiskäräjille ei näytä olevan vieläkään selvää se, että poronhoito on elinkeinotoimintaa, jota harjoitetaan poronomistajien lukuun. Poronhoito on siten luonteeltaan yksityisen eikä yleisen edun tai etnisyyden vuoksi tapahtuvaa toimintaa. Se seikka, että paliskunta huolehtii eräistä poronhoitoon liittyvistä tehtävistä omistajien lukuun, ei muuta toiminnan luonnetta yleisen edun, etnisyyden tai jonkin luonnonsuojelun tarpeen sanelemaan suuntaan.

Porotalouden kannalta lupon merkityksen arvioinnin ongelma on se, että sen tarve riippuu vuosittain vaihtelevasta lumen paksuudesta ja kovuudesta. Helppoina talvina porot käyttävät luppoa keväisten teräshankien aikana, mutta ovat myös sellaisia vuosia, jolloin jäkälän kaivu estyy jo keskitalvella. Myös pitkän aikavälin tarkastelu on jäänyt tekemättä. Sehän olisi nimenomaan paljastanut, miten luonnonvarainen elinkeino joutuu mukautumaan suuriin poromäärien vaihteluun kuten oli asianlaita Ylä-Lapissa 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa. Tuolloinhan poromäärät vaikeiden lumi ja jääolosuhteiden johdosta romahtivat kautta Ylä-Lapin. Tuolloin vallinneilla porokadoilla ei ole mitään tekemistä metsätalouden toimenpiteiden kanssa. Kun tutkija arvioi metsätalouden aiheuttamia ongelmia, lähestymistapa on valikoitunut ja rajoittunut. Väitän, että vanhojen metsien hakkaaminen ei ole niin vahingollista porotaloudelle kuin tutkija antaa ymmärtää. Vanhojen metsien hakkaaminen ei ole vähentänyt porotalouden käytettävissä olevaa laidunalaa, vaan se tuottaa edelleen ravintoa poroille. Sen sijaan voidaan puhua laadullisista muutoksista. Toisaalta joutuu kysymään eikö poromiesten omilla tiloillaan ja yhteismetsissä hakatuilla alueilla ole mitään merkitystä Inarin metsäpaliskuntien porotaloudelle? Esim. Muddusjärven paliskunnan alueella Utsjoen poromiestilojen yhteismetsän (lähes 10 000 ha) hakkaaminen suhteessa Muotkatunturin paliskunnassa muutaman sadan hehtaarin hakkaamiseen! Pidän tällaista valikointia suhteettomana, varsinkaan kun ei pohdita muita tekijöitä ja niiden suhteellisia vaikutuksia. Tutkija Raition työ ilmeisesti miellyttää niitä tahoja, jotka vastustavat fanaattisesti vanhojen metsien hakkuita. Hakkuiden vahingollisen arvion skaala riippuu varsin monesta asiasta; hakkuiden ajankohdasta, hakkuumääristä, hakkuutavoista, tieverkon rakentamisesta, talviteistä jne. Ennen kuin tarkasta kvantitatiivista arviosta hakkuiden porotaloudelle aiheuttamista laidunmenetyksistä voitaisiin puhua, olisi nämä em. seikat kaikki huolellisesti eriteltävä.. Nyt ne on korvattu osallistuvalla haastelulla, jossa tutkija itse mielipiteineen on ollut keskiössä. Tämä on sittemmin johtanut siihen, jossa todellisten faktojen pohjalta asiasta on jäänyt tekemättä synteesi.

Työssä kritisoidaan myös nykyistä poronhoidon hallintamallia. Saamelaisporonhoidon kannalta keskustelu olisi ehkä kuitenkin aloittaa siitä: onko nykyinen poronhoidon hallintomalli saamelaiselle poronhoitokäytännölle sopiva vai ei? Olisi selvitettävä onko perusteita hallintotasolla erottaa saamelainen ja suomalainen poronhoitomalli ja miten se eroaa harjoitettavan poronhoitotyön osalta, vai eroaako se enää lainkaan? Eikö olisi jo korkea aika selvittää miten voitaisiin yhteistoimintaa kehittää ja parantaa Paliskuntain yhdistyksen kanssa? Mielestäni yhteistyö on toiminut tähän asti hyvin ja sitä on testattu hyvällä menestyksellä kohta 60 vuotta. Tarvitaanko lisää byrokratiaa poronhoitajien ja poronhoitoa hallinnoivan ministeriön välille?

Tämän tyyppisen haastattelututkimuksen antamia tuloksia on vaikea verrata mihinkään aikaisempaan. Tutkimustulosten mittaus on tarkimmillaan porolaidunten tutkimuksessa silloin kun on käytettävissä systemaattisesti kerätyt tiedot laidunten tilasta. Näin varmistuu hyvän mittauksen kriteeri, jonka mukaan mitattava kohde on oltava laadultaan homogeeninen. Näin saadaan vertailtavuutta ja syvyyttä tutkimukseen. Mitä laajempia kokonaisuuksia halutaan mittauksin selvittää, sitä enemmän joudutaan mitattaviin tietoihin yhdistelemään myös muita tietoja.

Takaisin