Porot kuuluivat luontoon, eivät tarhaan
Mennäänpä aluksi ajassa taaksepäin, saamelaisen poronhoidon syntyvaiheisiin. Peurojen pyynnissä käytettiin muun muassa hankaita, aitajärjestelmiä joihin saattoi liittyä pyyntikuoppia ja muita ansoja. Tuli aika jolloin villit peuralaumat olivat vallitsevia ja kesytettyjä peuroja eli poroja oli vain kourallinen perhettä kohti, käytettäväksi ajokkaina ja houkutuseläiminä peurojen pyynnissä. Tällöin näitä arvokkaita eläimiä pidettiin tarhoissa, etteivät ne olisi lähteneet omille teilleen, takaisin peuralaumoihin joista ne olivat peräisin. Myöhemmin vaatimia on vasotettu aidoissa tai puihin ja paaluihin sidottuina, vartioituina etteivät pedot pääse herkuttelemaan vasoilla.
Kehittyessään saamelaisen poronhoidon pääpiirteeksi tuli porojen laiduntaminen niin sanotusti avomaalla. Suurimittakaavaisessa poronhoidossa poroja paimennettiin yhtenäisenä tokkana, jota yritettiin pitää koossa ihmisten ja koirien yhteistyöllä. Tällaista tokkaa oli siirrettävä lyhyin välein, koska se söi pian kaiken mikä sen kulloisellakin olinpaikalla oli syötävissä. Lisäksi suuri poroelo kuluttaa maassa olevaa kasvustoa sorkillaan eli koparoillaan.
Suurimittakaavaista poronhoitoa harjoittavat saamelaiset tulivat varhain tietoiseksi tästä kasvuston kulumisesta ja havaitsivat että maa vaatii elpyäkseen riittävän pitkän lepoajan. Tieto myötävaikutti pitkän laidunkierron kuvioiden ja aikataulujen kehitykseen; talvilaitumet saivat levätä elon ollessa kesälaitumilla, ja tarpeen vaatiessa jonkin alueen annettiin levätä kauemminkin, sillä eritoten jäkälä uudistuu hitaasti. Vaihtoehtoisessa porotalousmallissa porot kootaan vain merkintöjä ja erotuksia varten, väliaikoina ne vaeltavat vapaina. Tällaisten hajanaisempien porojoukkojen luontoa kuluttava vaikutus ei ole yhtä intensiivinen kuin yhtenäisen tokan, mutta yhtä kaikki jokainen poro kuluttaa tietyn määrän luonnonrehua ja kohdistaa luontoon vastaavan kulutuksen.
Kumpaankaan poronhoitomalliin ei ole kuulunut porojen pitkäaikainen pitäminen tarhoissa. Määrätyissä luonnonolosuhteissa nälän uhkaamille poroille on järjestetty hätämuonaa, alun perin kaatamalla luppokuusia, myöhemmin ajamalla maastoon heinää.
Poromäärien kasvaessa tullaan pisteeseen, jossa jäkälälaitumet eivät ehdi uusiutua. Jäkälämatto ohenee ja maa alkaa paljastua. Edellä oleva otsikko liittyy siihen ajankohtaiseen keskusteluun, jota parhaillaan käydään Ylä-Lapissa porolaidunten kulumisesta ja metsienhakkuiden vaikutuksista porojen laiduntamiseen. Samalla tämä kysymys liittyy saamelaiskäräjien ajamaan saamelaisten itsehallintoon. 1960-luvun alkupuolelle asti saamelaisalueella harjoitettiin poronhoitoa perinteisin menetelmin hiihtäen, porolla ajaen ja koirilla. Koska poromäärätkin tuohon aikaan olivat paljon pienempiä kuin nykyään, laitumet uusiutuivat. Saamelaisten talousjärjestelmä toimi tuolloin hyvin, jolloin nykyistä pienempien talouksien vaatimukset mahtuivat hyvin ekosysteemien mahdollisuuksien rajoihin.
Perinteiseen saamelaiseen poronhoitoon eivät siis kuuluneet aitaukset, joissa suuria poromääriä olisi syötetty pitkäaikaisesti niihin viedyllä rehulla. Aitaukset liittyivät poroerotuksiin, ja eloporot pyrittiin vapauttamaan niistä mahdollisimman pian, koska nähtiin aitaukseen ajamisen ja siellä olemisen stressaavan poroja. Poro vaatii luonnonrehua, vettä ja vapautta jotta se saa toteuttaa itseään lajityypillisellä tavalla.
Perinteiseen saamelaiseen poronhoitoon eivät kuuluneet nykyisen käytössä olevat moottorikelkat, mönkijät, maastomoottoripyörät eivätkä lentokoneet ja helikopterit. Noista ajoista poromäärät ovat monissa paliskunnissa kaksin-, jopa kolminkertaistuneet ja elinkeino on käynyt varsin lyhyessä ajassa rajun muutoksen; omavarais- ja vaihdantataloudesta on siirrytty rahatalouteen.
Seuraukset tällaisesta tehotalouteen siirtymisestä näkyvät kauttaaltaan Ylä-Lapin luonnossa, myös kansallispuistoissa. Tässä yhteydessä on vielä todettava, että kansallispuistoja ei ole perustettu porotalouden etujen turvaamiseksi, vaan luonnon monimuotoisuuden turvaksi, johon porotaloudenkin on sopeuduttava. Monet tutkijat ovat huolissaan loppuun kulutetuista jäkäliköistä ja samalla porotalouden tulevaisuudesta. Hiljattain tehdyt uusintatutkimukset eivät osoita laidunten nopeaa elpymistä. Nykyisillä poromäärillä se ei ilmeisestikään ole mahdollista.
Talvilaitumina tärkeiden jäkälikköjen vähentymistä on korvattu joko ruokkimalla poroja maastoon tai tarhaan. Runsaasti heinää ja muovisia pyöröpaaleja tehdään viljelyspelloilla ja kaupallisia rehuja käytetään yli 12 milj. kiloa vuodessa. Näin jäkälästä on syntynyt suurempi niukkuus kuin mistään muusta porolle tärkeästä ravintokasvista. Monissa paliskunnissa porojen ruokintakulut (yht. 5 milj. euroa) nousevat yli puoleen teurastuloista. Myös tekniikka (helikopterit, mönkijät, autot, moottorikelkat ym.) ja fossiiliset polttoaineet lisäävät kustannuksia. Poronlihan markkinoinnissa käytetään mielellään mielikuvia vapaasti laiduntaneiden eläinten lihasta luomutuotteena. Tämä strategia on vaarallisen heikolla pohjalla, koska se edellyttää kriittisten kuluttajien pitämistä tietämättöminä poronlihan todellisesta tuotantoketjusta ja keinoruokinnan, tuontirehun ja fossiilisten polttoaineiden osuudesta siinä.
Tässä yhteydessä lienee paikallaan todeta, että metsien hakkuiden rajullakaan vähentämisellä ei poisteta porotalouden nykyisiä ongelmia, joista tärkein on porolaidunten kuluminen. Porotalouden saattaminen kestävän kehityksen tielle edellyttää poromäärien saattamista laidunten luontaisen uusiutumisen edellyttämälle tasolle. Ellei näin voida tehdä, on nähtävissä, että tulevaisuudessa poron ja poronlihan hyvää imagoa heikentävät varmasti yhä vähemmäksi kuluvat luonnon laitumet, lisääntyvä ruokinta, tarhaus, porojen lääkintä ja tienvarsilla laiduntavat porot. Pohjoisilla ikimetsillä on siten muitakin arvoja kuin tehometsätalous ja tehoporotalous.
Summa summarum. Tähän on siis tultu; vaihdantataloudesta on siirrytty kertarysäyksellä markkinatalouteen. Porojen ruokinta on lisännyt suuresti porotalouden kustannuksia ja naudan tapaan myös tautiriskejä. Ruokinnan myötä on lisääntynyt satoja poroja takavuosina tappanut suurokko, silmätulehdukset ym. lähinnä poronhoitoalueen etelä- ja keskiosissa.
Lopuksi voisi esittää kysymyksen, kuinka kestävää porotaloutta on se, jos kaupalliset pororehut, osin myös heinät ja jäkälät tuodaan etelästä tai idästä, saamelainen poromies ruokkii niillä talvella jopa 5-6 kuukauden ajan eloporonsa maastoon ja pyrkii sitten syksyllä myymään suoraan asiakkaalle paremmalla hinnalla? Onko sellainen enää perinteistä saamelaista poronhoitoa? Tätäkö luontoa ja porotalouden edellytyksiä tuhoavaa järjestelmää saamelaiskäräjät haluaa suojella?