Saamelaisalueen poromäärät olivat 1900-luvun aikana vuosikymmenien ajan samassa tasossa ja laitumet uusiutuivat. Porolaidunten tuottavuuden nousu oli siihen asti niin hidasta, että sitä tuskin yhden poromiessukupolven aikana saattoi havaita. Mutta 1970-luvulta lähtien poromäärät alkoivat tasaisesti kasvaa. Vajaan kolmenkymmenen vuoden aikana poromäärät nousivat vauhdilla, joka vastasi kysynnän kasvua. 1990-luvulla poromäärät vakiintuivat ja porotalouden tuottavuus alkoi laskea yhä lisääntyvän ruokinnan lisätessä kustannuksia. Jatkuva talviaikainen lisäruokinta on johtanut siihen, että tänä päivänä suuremmat poromäärät kuluttavat samoja laitumia kuin kolmekymmentä vuotta sitten.

Poronhoitoon liittyy tänään monia piirteitä, joiden sovittaminen modernin yhteiskunnan vaatimuksiin ei ole helppoa. Esimerkiksi poronhoidon taloudellinen tuotto on alhainen ja epävarma nykytalouden mittakaavassa. Poronlihan reaalituottajahinta oli huipussaan 1980-luvun alkupuoliskolla, mutta on sen jälkeen pudonnut tästä huomattavasti. Poronliha joutuu muun muassa kilpailemaan toisaalta eksoottisten, meille uusien liha-alan erikoistuotteiden, ja toisaalta arkiruokana poroa huomattavasti halvemman, Uudessa Seelannissa tarhatun saksanhirven kanssa

Poronhoito on edelleen varsin luontosidonnainen elinkeino. Luontosidonnaisuus subarktisissa olosuhteissa tarkoittaa muun muassa sitä, että porontalouden tuotos yleensäkin vaihtelee vuosittain huomattavasti, mikä olennaisesti vaikeuttaa sopeutumista nykyiseen markkinatalouteen. Lähinnä talvisista lumiolosuhteista johtuvat kannanvaihtelut ovat tyypillinen piirre niin porolle kuin muille sen kaltaisille villielämille. Tasaista tulonmuodostusta tavoittelevan nykyaikaisen porotalouden kannalta ne ovat saattavat kuitenkin olla katastrofaalisia.

Porotalouden ristiriitaista asemaa yhtäältä luonnonjärjestelmien ja toisaalta yhteiskunnan säätelyn piirissä kuvastaa sekin, että kannanvaihteluihin liittyvää kuolleisuuden kasvua eivät nykyiset eläinsuojelukäsitykset hyväksy. Porojen talviruokinta on keino jolla poronhoito on pyrkinyt pienentämään kannanvaihteluita, että sopeutumaan muun maankäytön aiheuttamiin muutoksiin. Sillä on takanaan jo yli 30 vuoden historia. Porojen talviruokinta on levinnyt vuosikymmenten kuluessa lähes yli koko poronhoitoalueen.

Mahdollisuudet taloudellisesti järkevään ruokintaan vaihtelevat suuresti. Parhaat ne ovat luonnollisesti etelässä ja heikoimmat pohjoisessa, missä ruokinta perustuu ainakin osittain ostorehuun, ja missä rehunjakelukustannukset ovat korkeat laajoilla tiettömillä alueilla. Syytä on myös huomata, että nykyisellä poronlihan tuottajahinnalla kannattavan ruokinnan järjestäminen on huomattavasti vaikeampaa kuin 1980-luvun alkupuoliskolla, jolloin ruokinta alkoi yleistyä.

Saamelaisalueella porotiheys on keskimäärin 2,4, erityisellä alueella 2,2 ja muulla poronhoitoalueella vain noin 1,4 eloporoa/km2 maa-ala. Tehdyissä talvilaidunten inventoinneissa jäkälän ja lupon määrä/eloporo oli suurin saamelaisalueella Inarinjärven ympäristössä. Utsjoen ja Enontekiön paliskunnissa jäkälälaidunten tila oli huono. Metsälauhaa poroilla oli eniten saatavilla Inarin keski- ja länsiosissa (Kumpula ym. 1997). Vaikka talvilaidunten riittävyys onkin poronhoidon varsinainen "pullonkaula", rajoittaa nykyään etenkin tunturialueilla myös kesäravinto poronhoidon tuottavuutta. Eteläisellä poronhoitoalueella kesäravintoa/eloporo on jopa kuusinkertaisesti tunturialueisiin verrattuna (Kumpula ym. 1999, Kumpula 2001). Myös saamelaisalueella luonnonvarainen poronhoito alkaa laidunten riittämättömyyden vuoksi olla harvinaista. Lisärehua ajtetaan poroille huomattavia määriä maastoon ja tarhoihin.

Seuraavassa kiinnitän huomiota miksi poromäärät on mitoitettava laidunten kantokykyä vastaavasti? Voimassa oleva poronhoitolaki asettaa oikeudelliset reunaehdot poronhoidon harjoittamiselle, mutta jättää käytännön poronhoidon, sen menetelmät ja käytännöt paliskuntien itse päätettäviksi. Ainoa merkittävä lain nojalla määrättävä rajoitus koskee porojen enimmäismääriä. Vapaan laiduntamisen sallimiseen liittyy velvollisuus taata, ettei muille aiheudu laiduntamisesta kohtuuttomia seuraamuksia. Maa- ja metsätalousministeriö on velvollinen asettamaan suurimmat sallitut poromäärät siten, että talvilaidunten kestävää tuotto- kykyä ei ylitetä. Viimeisin tätä asiaa koskeva ministeriön asetus on vuodelta 2000. Se perustuu Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen suorittamaan tutkimukseen ja sen nojalla laadittuun laidunten tilannearvioon. Asetuksesta neuvoteltiin saamelaiskäräjien kanssa, minkä lisäksi heitä kuultiin kirjallisesti. Poronhoitolaissa ei tällä hetkellä ole akuutteja korjaustarpeita. Saamelaisia ja muita suomalaisia kohdellaan poronhoidon harjoittajina sekä lakien mukaan että käytännössä tasavertaisesti ketään syrjimättä.

Tässä yhteydessä on myös todennettava, että ylimpiä porolukuja koskeva porolukupäätös ei kohdistu miltään osin saamelaisten oikeuteen harjoittaa saamelaiskulttuuria siinä mielessä, kuin kulttuuri yleisessä kielenkäytössä ja säädösteksteissä ymmärretään. Porolukujen säätelypäätös kohdistuu yksinomaan elinkeinon harjoittamiseen ja siihenkin hyvin rajoitetusti. Päätös ei myöskään velvoita ketään pitämään poroja enempää kuin asianomainen haluaa niitä pitää. Porolukujen säätelypäätös ei myöskään kiellä ketään paliskunnan alueella asuvaa harjoittamasta porotaloutta. Päätös korkeimmista sallituista poroluvuista asettaa ainoastaan sellaisia rajoja, jotka ympäristön säilymisen ja porojenkin hyvinvoinnin kannalta ovat välttämättömiä. Väitteet siitä miten em. päätöksillä maa- ja metsätalousministeriö estää saamelaisia harjoittamasta kulttuurimuotoon kuuluvaa poronhoitoa, puuttuu heidän omistusoikeuteensa, toimii siten ihmisoikeussopimusten ja muiden kansainvälisten sopimusten vastaisesti, ei pidä paikkaansa.

Mielestäni poronhoitolaki ei ole myöskään ristiriidassa ihmisoikeussopimusten kanssa. Joten esitetyt sellaiset väitteet siitä, että valtio säätelee porolukuja maanomistuksensa perusteella vastoin saamelaisten etuja ovat täysin vailla asiallisia perusteita. Kaiken lisäksi porolukupäätöksellä pyritään laitumia ja ympäristöä parantamaan, eikä päinvastoin. Kun porot nälkiintyvät ja kuolevat tai kun niitä joudutaan vuosi vuoden jälkeen hoitamaan hätä ja lisäruokinnalla, kysymys ei voi olla enää järkevästä porotalouden harjoittamisesta myöskään saamelaisten kohdalla. Kaiken kaikkiaan viimeisin porolukupäätös pyrki hyvin varovaisin keinoin saattamaan tiettyjen paliskuntien - muidenkin kuin saamelaisten paliskuntien - poroluvut sellaiselle tasolle, että porotalouden harjoittaminen olisi laidunten kunnon ja rajallisuuden huomioon ottaen mahdollista myös tulevaisuudessa.

Lopuksi on todettava, että maa-ja metsätalousministeriö on aina pyrkinyt eri kansalaisryhmien tasapuoliseen kohteluun. Kansalaisten eriarvostamista ja muita kärjistyksiä saamelaisryhmien ja samoilla alueilla asuvien muiden kansalaisryhmien välillä tulee välttää myös jatkossa. Näin paikallisen väestön olosuhteet voidaan parhaiten säilyttää rauhanomaisella kannalla ja paikallisen väestön etujen mukaisina.

Takaisin