Planeettamme nimi on maa - maaksi kutsutaan myös mantereita verhoavaa ohutta ihoa, joka on ollut kulttuurimme perusta maanviljelyksen synnystä lähtien. Tiedemiehet eivät puhu maasta, vaan maaperästä. Elintarviketuotannon kulmakivi on hyvä maaperä. Se näyttää meistä itsestään selvältä - vaikka kaiken aikaa kaivamme maata jalkojemme alta.

Muista ympäristöongelmista poiketen hedelmällisen maaperän laajenevaa, sivilisaatiosta johtuvaa tuhoa ei ole vielä julkisuudessa luokiteltu maailmanlaajuiseksi kriisiksi. Tuulen, veden ja ylilaidunnuksen aiheuttamaa eroosiota, myrkyttymistä, suolaantumista ja kuivumista pidetään yleensä vai paikallisena ongelmana. On vaikea yhdistää toisiinsa sitä, että Saharan liepeiltä katoaa ruokamulta, Lapissa porot syövät jäkälät loppuun, että vesi huuhtoo Nepalin rinteitä ja että Saksan teollisuuslaitosten lähellä maaperä on myrkyttynyt.

Tästä ympäristökriisistä kasvaa kuitenkin maailmanlaajuinen hätätila. Se johtuu taloudellisista, teknisistä ja yhteiskuntapoliittisista kaukovaikutuksista: kukapa miettisikään ostaessaan luonnonkuituista puuvillapuseroa, että Sudanissa viljelyalueita kastellaan voimaperäisesti, Kazakstanissa viljelmiä kuormittava tuholaismyrkyt tai että Lapin tuntureilla poroja ruokitaan rehuilla.

Ihmisen aiheuttama maaperän tuhoutuminen on laajuudessaan hälyttävä. Arvioidaan, että kaikesta maapinta-alasta, joka ei ole jäätiköiden peitossa, noin 15 prosenttia on vahingoittunut. 40 vuodessa eroosio on hävittänyt noin kolmasosan kaikesta hyödynnettävissä olevasta peltomaasta. Se vastaa vuodessa yli kymmenen miljoonan hehtaarin hävikkiä - joka on enemmän kuin Portugalin pinta-ala.

Näistä alueista suurin osa sijaitsee Aasiassa ja Afrikassa, joissa väestön kasvuvauhti on nopeaa. Esimerkiksi Pakistanissa ja Lesothossa ihmisiltä menee kirjaimellisesti maa jalkojen alta ja sen myötä tulevaisuuden kehitysmahdollisuudet. Mutta ilmiö aiheuttaa kehittyneissäkin maissa laajaa tuhoa: esimerkiksi Yhdysvalloissa kulkeutuu veden ja tuulen mukana vuosittain noin 17 maaperää jokaista peltohehtaaria kohti. Hedelmällisen maaperän katoaminen johtuu monista tekijöistä, mutta tärkeimmät ovat ylilaiduntaminen, metsien häviäminen, alueelle soveltumaton maatalous, kasvullisuuden ylihyödyntäminen ja teollinen toiminta.

Mitä hyödyttää tieto, että 27 prosenttia maaperän köyhtymisestä johtuu maatalouden toiminnasta, kun tiedetään, että maataloutta harjoitetaan eri puolilla maailmaa aivan eri laajuudessa, aivan erilaisin raaka-aine ja energiavirroin sekä hyvin erilaisin taloudellisin ja kulttuurisin reunaehdoin?

Harva poliittinen päättäjä tietää, että miten suuresti saamelaisten poronhoito on muuttunut lyhyessä ajassa luonnonmonimuotoisuudesta piittaamattomaksi teollisuusmaiseksi toiminnaksi. Aikoinaan porojen luonnonlaiduntamisen suurimpia etuja oli se, että se ei tuhonnut luonnonlaitumia. Eläimet elivät kaikella sillä, mitä laitumet tuottivat eri vuodenaikoina eikä poroille tarvinnut maastoon kuljettaa heinää ja lisärehua kuten nykyään. Porojen laiduntaminen säilytti myös luonnonvaraisia kasveja ja piti eroosion kurissa. Ylä-Lapissa on selkeästi nähtävissä miten ekosysteemien köyhtyminen on luonut otolliset olosuhteet luonnon häiriöille, joita saamelaiset poromiehet vielä omilla toimillaan ovat pahentaneet. Hallitsevaan halvan öljyn käyttöön perustuva porotalouden mekanisoituminen on estänyt porotaloudessa taloudellista ja poliittista kehitystä kestävän käytön suuntaan.

Kuten uusimat tutkimukset osoittavat ovat porolaitumiin, alueelliseen biodiversiteettiin liittyvät ongelmat tänä päivänä ristiriitaisia ja vaikutukseltaan merkittäviä. Kapea-alainen keskittyminen esimerkiksi siihen, onko metsien hakkaaminen syynä kiistoihin saamelaisten poromiesten ja metsähallituksen välillä, jättää huomioimatta oleellisen näkökulman: samojen alueiden ongelmassa on viime kädessä kysymys osapuolten oleellisista eduista, ja niiden ratkaiseminen on välttämätön edellytys rauhanomaiselle rinnakkaiselolle.

Porolaitumiin liittyvää osaamista voitaisiin käyttää yhteisesti ylläpidetyn tietoperustan luomiseen. Nykyisellä ylilaidunnuksella ollaan törmäyskurssilla myös luonnonsuojelualueiden ja kansallispuistojen ekosysteemin kestävyyden kanssa. Vuodesta toiseen jatkuva talviaikainen lisäruokinta on johtanut siihen, että tänä päivänä entistä suuremmat poromäärät kuluttavat samoja laitumia kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Poronhoito on edelleen varsin luontosidonnainen elinkeino. Luontosidonnaisuus subarktisissa olosuhteissa tarkoittaa muun muassa sitä, että porontalouden tuotos yleensäkin vaihtelee vuosittain huomattavasti. Lähinnä talvisista lumiolosuhteista johtuvat kannanvaihtelut ovat tyypillinen piirre niin porolle kuin muille poroon verrattaville villieläimille. Tasaista tulonmuodostusta tavoittelevan nykyaikaisen saamelaisen porotalouden kannalta ne saattavat kuitenkin olla katastrofaalisia.

Porotalouden ristiriitaista asemaa yhtäältä luonnonjärjestelmien ja toisaalta yhteiskunnan säätelyn piirissä kuvastaa sekin, että kannanvaihteluihin liittyvää kuolleisuuden kasvua eivät nykyiset eläinsuojelukäsitykset hyväksy. Porojen talviruokinta on keino, jolla saamelaiset poromiehet ovat pyrkineet pienentämään kannanvaihteluita ja sopeutumaan laidunten kulumiseen ja myös muun maankäytön aiheuttamiin muutoksiin. Sillä on takanaan jo yli 30 vuoden historia. Porojen talviruokinta on levinnyt vuosikymmenten kuluessa lähes yli koko poronhoitoalueen, myös kansallispuistoihin ja luonnonsuojelualueille.

Mahdollisuudet taloudellisesti järkevään ruokintaan vaihtelevat suuresti. Parhaat ne ovat luonnollisesti etelässä ja heikoimmat pohjoisessa, missä ruokinta perustuu suurelta osin ostorehuun, ja missä rehunjakelukustannukset ovat korkeat laajoilla tiettömillä alueilla. On myös huomattava, että nykyisellä poronlihan tuottajahinnalla kannattavan ruokinnan järjestäminen on huomattavasti vaikeampaa kuin 1980-luvun alkupuoliskolla, jolloin se alkoi yleistyä.

Jotta eri tutkimusmenetelmien tuki toisillensa käytännössä toimisi, on saatava erityisesti aikaan eri tutkimuslaitosten kesken nykyistä tiiviimpi yhteistyö. Laiduntietojen tilaa koskevien tietojen keräämistä voidaan pitää yhtenä perusteena poromäärien oikealle mitoitukselle ja luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi ja hoitotoimille. Pitkäaikaisilla havaintosarjoilla esim. porokannan vaihteluista ja laidunten tilasta päästään varsin lähelle porojen luontaista kannan vaihteluväliä. Lyhytaikaisilla tutkimuksilla on mahdollista selvittää vain joitakin suuruusluokkatietoja, mutta porolaidunten tuotantoarvioiden tarkempaan selvittelyyn tarvitaan pitkäaikaisia, monipuolisia ja luotettavia mutta myös ympäristötekijöihin kohdistuvia havaintosarjoja. Näitä tietoja voidaan sitten käyttää:

- porokantojen säätelytoimenpiteiden laajuutta määriteltäessä
- mahdollisia vahinkokorvauksia ja kompensaatioita määriteltäessä
- yleisen maankäytön suunnittelussa.

Porokantojen pitkäaikaiset seurantatiedot antavat vastauksia mm. seuraaviin kysymyksiin:

1. Porokantojen luonnollisten kannanvaihteluiden vaikutus porojen vasamääriin.
2. Arviot mm. happamuustekijöiden vaikutuksista porolaidunten tilaan
3. Ilmaston mahdollisen lämpenemisen vaikutus porolaidunten tilaan

Seurantaohjelman tulee olla todella tarkka ja eri tiedot pitäisi pystyä yhdistämään myös poronhoidon biologisiin vaikutuksiin. Ohjelmaan tulee kuulua myös useita vertailualueita samalta alueelta, jotta saadaan selville porotalouden todelliset vaikutukset biodiversiteettiin. Tähän mennessä on käynyt jo selville, että viime vuosien aikana porojen ylilaidunnuksen seurauksena esiin nousseet ympäristövaikutukset ovat olleet paljon suuremmat kuin on missään vaiheessa osattu kuvitella. Nykyinen ylilaidunnus vaikuttaa myös jo lintujen käyttäytymiseen. Välilliset vaikutukset (lisääntyvät häiriöt) kohdistuvat erityisesti riekkoon.

Tässä tilanteessa tarvitaan päätöksenteon perustaksi luotettava tietokanta saamelaisalueen luonnonsuojelualueiden ja kansallispuistojen luonnonmonimuotoisuuden tilasta. Vasta sitten kun tiedetään luonnon monimuotoisuudesta enemmän, voidaan lähteä pohtimaan mahdollisia poliittisia päätöksiä ja niiden sisältöjä.