Johdanto

Osallistuin vuosina 1958 ja 1959 Kaamasmukassa, Sattivaarassa ja Vuorhavaarassa pidettyihin poroerotuksiin. Äidilläni oli siihen aikaan muutama poro ja katsoin velvollisuudeksi olla erotuksissa mukana hänen etujaan valvomassa. Ennen erotuksia olin varmuuden vuoksi haastatellut monia kokeneita poromiehiä ja olin kuullut monenlaisia tarinoita poroerotuksista: ne olivat yhtä juhlaa saamelaisporomiehille ja heidän perheilleen, niillekin, jotka tulivat pitkien matkojen päästä. Poroerotukset olivat aikaisemmin olleet suuri juhla markkinoineen, kirkkomatkoineen, rekineen, pulkkineen ja tansseineen, tapaamisia loputtomiin ja nuoremmille tutustumisia toisiinsa.

Mieleeni jäi erityisesti Sattivaarassa kevättalvella 1959 pidetty erotus, kun monituhatpäinen tokka aitaan tuotaessa haukkuvan koiran pelästyttämänä karkasi takaisin tulojälkeään Muotkatuntureille Kuorbikotsin suuntaan. Poroisäntä Jouni Länsman pyysi Heikki Maggaa ja muutamia paliskunnan poromiehiä avuksi noutamaan porot takaisin erotusaitaan eroteltavaksi. Muutaman hiljaisen päivän jälkeen alkoi aidan ympäristö jälleen elää; aidan siulojen edessä oleva Seksamojärvi alkoi kuhista, järven jäälle oli ilmestynyt tuhansia poroja ja ilman täytti lukuisten poronkellojen kilinä ja sarvien kalina ja porojen ääntely. Erotusväki irtaantui ja liikahti, se tuli täyteen eloon, joka liikehti kaikkialla aidan ympäristössä. Tuota pikaa aita oli täynnä porojen ääntelyä kun porot ahtautuivat kapeasta veräjästä aitauksen sisälle. Aitaan porot noutaneet Heija ja muut poromiehet eivät olleet nauttineet palaakaan ruokaa. Heikki eli Heija olikin suureksi avuksi tokan saamisessa jälleen takaisin aitaan.

Poronhoidon historiaa

Tämä poroerotusperinne oli muodostunut sen jälkeen kun Norjasta ja Ruotsista Suomeen muuttaneet porosaamelaiset asettuivat aloilleen kuka minnekin laajaa Saamenmaata. Kittien ja Länsmannien laidunalueet vuoden 1852 rajasulun jälkeen olivat aluksi Utsjoella myöhemmin Länsi ja Pohjois-Inarissa. Suomen puolella muutos poronhoidossa alkoi vuosien 1852 ja 1889 rajasulkujen jälkeen jolloin porojen maanviljelijöille aiheuttamien vahinkojen estämiseksi vaadittiin uusia säätelykeinoja. Tämä johti sittemmin paliskuntajärjestelmän syntyyn ja pelisääntöjen luomista poronhoidolle. Näiden pelisääntöjen noudattamiseen liittyy nykyinen poroerotuskäytäntö.

Samuli Paulaharju on kuvannut poronhoidon eri vaiheita vuoden 1852 rajasulusta Norjaan aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Monelle Paulaharjun kirjoissa esiintyvien porosaamelaisten jälkeläisille Paulaharjun kuvaama elämä poroineen Inarin ja Utsjoen erämaissa väikkyy kadotettuna idyllinä. Kova maailma on kuittenkin murskannut nuo idyllit, joista on joitakin merkkejä näkyvissä Inarin saamelaismuseossa. Vaikuttaa siltä, että nykyinen saamelaissukupolvi tuskin on Paulaharjun kirjalliseen tuotantoon paljonkaan perehtynyt. Se kuitenkin loisi terveellisen sillan eilisen ja tämän päivän välille.

Kuten Paulaharju osoittaa rajasulut merkitsivät suurta muutosta sosiaalisen elämän kannalta. Aikaisemmin porosaamelaiset saattoivat vapaasti laiduntaa molemmin puolin valtakuntien rajaa, käydä kauppaa, käydä markkinapaikoilla. Virkamiehet ja papit löysivät ihmiset markkinapaikoilla Utsjoella, Inarissa, Karasjoella. Muuten olisi ollut erämaissa hajallaan paimentavia poromiehiä ja villipeuran pyytäjiä vaikeaa saada kokoon. Norjan puolelle sijaitsevien kylien jääminen ei sittenkään ollut niin menetys kuin on puhuttu, vaikka Suomeen muuttaneet poromiehet menettivät Norjan puolella sijainneet kesälaitumensa.

Rajasulku Norjaan katkaisi kuitenkin vuosisataisen kieli- ja kulttuuriyhteyden Norjan puolen sukulaisiin ja muihin siellä asuviin saamelaisiin. Samalla menettiin oikeus Jäämeren ja siihen laskevien jokien lohenkalastukseen. Osa Suomeen muuttaneista palasi myöhemmin takaisin Norjaan. Toisin päin vastaavaa ei tapahtunut, mikä johtui siitä että Norjassa oli liikaa poromiehiä ja varsin rajalliset talvilaitumet. Kysymys oli siitä, että porosaamelaisten oli seurattava elinkeinoaan. Taloudellisesti muutto Suomen puolelle oli kannattavaa kuten Paulaharju osoittaa. Kittien ja Länsmannien porotokat kasvoivat sellaisella vauhdilla, että laitumet alkoivat ehtyä. Paulaharjun tekstit osoittavat mihin ihmisen ahneus voi johtaa: ahneus, kateus ja sudet alkoivat horjuttaa elinkeinoa. Perusteet maalliselle mammonalle alkoivat pettää, lopulta oli turvauduttava köyhiin inarinsaamelaisiin.

Aikaisemmin ei sellaista hankausta uudistalojen kanssa ei ollut esiintynyt, koska talvilaidunalueilla ei ollut montaakaan uutistaloa. Uudisasutus alkoi laajeta vasta 1800 ja 1900 lukujen vaihteessa. Ennen rajasulkuja Norjan puolen porosuvut viettivät Inarin alueen outa -ja tunturimaissa syksystä kevääseen, jonka jälkeen siirryttiin porojen kanssa Norjan puolella Jäämeren rannikon kesälaidunalueille. Seuraavassa kerron miten poronhoito muuttumisesta sadan vuoden aikana Suomen Lapissa, mikä se näkyy konkreettisesti poroerotuskulttuurin kehittymisenä nykyisen muotoonsa. Mutta nyt siirrytään perinteiseen poroerotukseen jonka taustan muodostaa rajasulkujen jälkeinen kehitys.

Tunnelmia poroerotuksissa

Poroerotukseen valmistautuminen alkoi syksyllä heti ensilumen peittäessä maan. Silloin poromiehet lähtivät maastoon etsimään poroja, jotka olivat koko kesän vapaina laiduntaneet kesälaitumilla jokilaaksoissa ja suoalueilla. Kokoamistyö aloitettiin ensin kesälaidunalueilta ja niiden tuntumasta. Mutta ennen kuin erotustapahtumaan päästy olivat monet paliskunnan poromiehistä joutuneet olemaan viikkokausia kaukana poissa kotoa kokoamassa hajallaan erämaissa laiduntavia poroja yhdeksi isoksi tokaksi kuljettaakseen ne sitten vähitellen erotuspaikalle.

Sallivaaran suuri erotusaitaus, josta nyt kerron on pystytetty tukevista tolpista ja rakennettu harvaan metsikköön. Vaikeinta oli saada laumaa perässään vetävä kellokas ahtaasta veräjästä sisään. Sen jälkeen kun tokka oli saatu aitaan, seurasivat muut sisälle. Sellaista oli mielenkiintoista katsella. Levottomina ihmisten paljoudesta nuo aitaan tuodut eläimet alkoivat aidan sisällä kiertää kehää, kulkea lakkaamatta ympäri, katsellen ympäristöä pelokkaina kauhusta laajentunein silmin. Lumipilvi tuprutti aaltoilevan sarvimetsän yläpuolella ja ohut pakkashuuru liehui kauan ilmassa. Porojen roukumisen, niiden omaperäisen ääntelyn lisäksi kuuluu poronkoparoiden kapse. Kun porot vähitellen rauhoittuvat kiipesivät ensimmäiset porokonttoreiden porojen lukijat aidan ylitse. Sitten alkoi itse poroerotus. Jokaisella yli vuoden vanhan poron korvassa on viilletty tuntomerkki, joka ilmaisee omistajan. Tuntomerkkejä eli tekoja on korkeintaan vajaa kaksikymmentä.

Ison erotusaidan ympärillä on eri poronomistajilla pienempiä aitauksia, karsinoita eli konttoreita. Niihin konttoreihin tuotiin erotusaidasta merkityt porot. Jokaisen omistajan konttorilla seisoi lukija, joka laski naaraat, hirvaat ja vasat. Tietysti erotustokassa on paljon edellisen vuoden keväällä syntyneitä poronvasoja. Ne eivät olleet aikaisemmin poroerotuksissa, eikä niitä oltu vielä merkitty omistajan merkillä. Asia on yksinkertainen niin kauan kuin vasat seurasivat emää. Myöhemmin ne saivat emän omistusmerkin korvaansa. Eräskin porotokan omistaja katseli poroista täyttyvän konttorin vieressä. Hänen katseensa siirtyy porosta toiseen. Hän tuntee tarkoin tokkansa porot. Oli aihetta olla tyytyväinen.

Sattivaarassa 1959 viiden tuhannen poron erottelu kesti monta päivää. Sitä mukaa kun porot saatiin eroteltua, tuotiin metsän reunassa laiduntavasta isommasta tokasta aitaan jälleen uusi erä eroteltavaksi. Pitkän päivän jälkeen tokasta oli suuri osa eroteltu mutta yhä laukkaa porot seurasivat paaluaidan reunoja etsien ulospääsytietä. Porotokasta vangitaan yksi kerrallaan ja kuljetetaan konttoriin. Iltaa kohti mentäessä ihmismassa keinuu sinne tänne; huimaa juhlatunnelmaa, kiire ja hoppu, ihmisiä tulee loputtomiin.

Tavallisesti jokaisen erotuspäivän jälkeen aidan ympärille kokoontui vanhoja tuttuja "Väärtejä", pitkäaikaisia suomalaisia tai saamelaisia. Joku saattoi ihmetellä, että on siitä aikaa kun viimeksi tavattiin, joko kevätmarkkinoilla tai kesämarkkinoilla Inarissa tai kauppamatkalla Norjaan Reisivuonoon. Keskusteltiin kaikesta mahdollisesta: susista, ahmoista ja porovarkaista. Ihmeteltiin huhuja, että on alettu lentokoneesta jahdata susia. Lentokoneet olivat ottaneet kyytiinsä ampujan ja kiväärejä ja ammuksia, joilla he matalalla lentävästä lentokoneesta yrittivät ampua pakoon yrittäviä susia.

Sen jälkeen kun itse kukin poromies oli saanut vedettyä erilleen omat poronsa alettiin valmistautua siirtymään itse kunkin talvilaidunalueelle. Tämä oli vaivalloista työtä poromiehelle huolehtiessaan porotokastaan. Saamelainen poromies oli terästäytynyt kestämään erämaassa paimentolaisen elämää. Se vaati häneltä paljon, mutta antoi hänelle paljon, teki hänet vahvaksi ja antoi hänelle voimia taistella petoja ja porovarkaita vastaan.

Ihmisen ratkaiseva panos

Niin kauan porohoito perustui luonnonlaidunten järkevään käyttöön, oli oltava poromiehiä, jotka huolehtivat poroista, seurasivat ja ohjasivat niitä. Muuten poro, jonka ihminen on kesyttänyt 1700-luvulla, taas villiintyy ja palaa taas metsänriistaksi, kuten Inarin erämaiden villit peurat, jotka metsästettiin 1800-luvun loppupuolella miltein sukupuuttoon. Poronhoito on aina merkinnyt saamelaiselle paljon. Kaikkialla missä lumi ja pakkanen rajoittavat ihmisen toimintaa auttaa poro ihmistä selviämään. Aikaisemmin poroa ei tarvinnut ruokkia. Se etsi itse ruokansa lumen alta. Nykyään poro ei selviä yli talven ylilaidunnuksen seurauksena. Ja kun luonto huolehti riittävästä ruuasta, jäi saamelaisten oman käyttöön riittävästi ruokaa. Ylijäämä poronlihalla vaihdettiin Jäämeren rannikon kauppa-asemilla siirtomaatuotteisiin.

Pedot ovat aina aiheuttaneet poronomistajille vahinkoa. Petoja vastaan poromiehet olivat ennen voimattomia. Mutta viime kädessä riippui paljon pororenkien ja porokoirien kyvykkyydestä ja vastuuntuntoisuudesta suojella tokkaansa. Jos vastuullinen huolenpito puuttui vahvistuivat tokan viholliset. Tässä kuten kaikkialla elämässä - myös poronhoidossa kaikista koneista huolimatta -kysytään miestä, suoritusta, ymmärrystä, yksityisen ihmisen ratkaisevaa panosta. Tämä ominaisuus näyttää tietyissä poromiessuvuissa kulkeneen sukupolvelta toiselle.