Johdanto

Olen hiljattain lukenut kaksi väitöskirjaa (Helena Ruotsalan "Muuttuvat palkiset" ja Panu Itkosen "Skolt Saami Cooperation" ), joissa molemmissa käsitellään poronhoidon muuttumista, toinen koskee Kittilän Kyrön paliskuntaa ja toinen Näätämön paliskuntaa, jonka alueelle suurin osa Petsamon siirtoväkeen kuuluvista koltista asutettiin toisen maailmansodan jälkeen. Väitöskirjat panivat pohtimaan yleisemminkin minkälaista oli entinen ja on nykyinen poronhoito ja miten ne eroavat toisistaan.

Saamelaiset ja lappalaiset käyttivät porolaitumia vuosisatojen ajan, ilman että niiden tuottavuus heikkeni. 1970-luvulta lähtien laidunmaita on kulutettu katastrofaalisin sosiaalisin ja taloudellisin seurauksin. Mikään toimi ei ole sitä estänyt. Lainsäätäjä on ollut lähes toimeton tässä kehityksessä.

Kehitys osoittaa, että laidunten käyttöön perustunut, perinnetiedon edellyttämä valvonta on ollut heikkoa, mikä puolestaan osoittaa poroyhteisöjen sosiaalisten instituutioiden olevan helppoja muutoksille. Paliskunnat eivät ole selvinneet poronhoidon perusasioiden huolehtimisesta.

Kysymyksessä on itse asiassa ihmisen toimintamalli: kun ihmisten vastuullisuus ei käy yhteen luonnon mallien ja kiertokulkujen kanssa, on todennäköistä, että vastuuttomuus tässä suhteessa rehottaa. Luonnon logiikan ja ihmisten käytöstä sääntöjen välistä epäyhtenäisyyttä kutsutaan yhteisen ja yksityisen edun väliseksi ristiriidaksi. Jokainen haluaa ratsastaa yhteisellä hevosella ottaen siitä kaiken irti hyväkseen ja edukseen. Saamelaisten perinnetiedolla ei tällaisessa ristiriitatilanteessa ole ollut juurikaan käyttöä. Mutta johtuuko se haluttomuudesta, tietämättömyydestä vai perinteistä luopumisesta, vaatii vastauksia.

Vuosisadan aikana tapahtunut muutos

Maailma saamelaisalueella on nykyään aineellisesti aivan erilainen kuin ennen. Nämä erot selittävät, miksi ns. perinteisen saamelaisen talousajattelun periaatteet eivät enää toimi 2000-luvun alussa. Saamelaisten suhde luontoon, käsitys vaurauden alkuperästä ja taloudellisen toiminnan tarkoituksesta ovat muuttuneet viimeisen sadan vuoden aikana radikaalisti. Muutos on ollut niin tuntuva, että sitä voidaan pitää merkkinä yhden aikakauden loppumisesta ja uuden alkamisesta. Sitä on ollut vaikea vastustaa, vaikka halua olisi ollutkin.

Ennen toista maailmasotaa luontoa pidettiin nykyisellä saamelaisalueella ehtymättömänä resurssien lähteenä. Ihmisiä oli sata vuotta sitten saamelaisten kotiseutualueella noin 1 000-1 500, ja alkeellinen tuotantoteknologia rasitti luontoa paljon vähemmän kuin nykyään. Asukkaiden vaikutus ympäristöön oli vähäinen ja vain paikallinen. Jäämeren, vesistöjen ja metsien luonnonvarat vaikuttivat käytännössä rajattomilta.

Asutuksen levittäytyessä yhä pohjoisemmaksi vahvistui tunne ihmisen ylivertaisuudesta luontoon kanssa, monesta jopa ihmisen ylivertaisuus samassa suhteessa. Teknologian edistysaskelten ansiosta saamelaisetkaan eivät olleet enää yhtä avuttomia kulkutautien, nälänhädän ja luonnonmullistusten edessä, mutta he eivät ole myöskään näistä riippumattomia.

Kun tunne riippumattomuudesta luonnosta yhdistyi käsitykseen lähes ehtymättömistä luonnonvaroista, saamelaisten, lappalaisten ja uudisasukkaiden kohtalo tuntui olevan Lapin ihmisten itsensä käsissä eikä se riippunut enää samalla tavoin kuin aiemmin perinteisestä tiedosta. Luonto ei ollut enää este kehitykselle kuten aikaisemmin. Myöhempi kehitys on kuitenkin osoittanut, miten talouden riippumattomuus luonnosta on ollut jo lähtökohtaisesti toiveajattelua. Viimeistään nyt koko ajatusrakennelma on menettänyt uskottavuutensa.

Vuosisatojen ajan paikallisesti toimineen talouden hyödyt tunnetaan jo vanhastaan. Siksi perinnetiedon merkitystä ja sen käyttöönottoa kannattaisi pohtia perusteellisesti. Lopulta vain kestävään kehitykseen perustuva paikallistalous tarjoaa pysyviä työpaikkoja ja vakaata tuloa sekä vähentää kuljetusmatkoja ja polttoaineen tarvetta. Sen sijaan nykysaamelaisten porotalous, maanviljelys ja muut luontaiselinkeinot vaativat valtavasti öljypohjaisia tuotantopanoksia; moottorikelkkoja, autoja, traktoreita, moottoreita ja muita teknisiä laitteita, tuhansien kilometrien kuljetuksia laivoilla ja lentokoneilla, sekä lannoitteita, rehujen säilöntäaineita jne. Ruokamuovipakkauksetkin ovat öljypohjaisia. Fossiiliset polttoaineet mahdollistivat nykyisen talousjärjestelmän ja sen mukanaan tuomat materiaaliset mukavuudet myös saamelaisille. Se on myös johtanut vuosisatojen aikana elämää turvanneen perinnetiedon rapistumiseen.

Mihin tarvitaan kestävää porotaloutta?

Paluuta ei näytä olevan: ihminen ei luovu vapaaehtoisesti saavuttamastaan, oli kyse saamelaisista tai ei. Tilanne ja olosuhteet vaativat kuitenkin uusia ratkaisuja. Nykyinen tapa toimia, hallintomallit, asenteet taikka paliskuntajärjestelmä ei näytä selviävän ylilaiduntamisesta samalla kuin viranomaiset ovat menettäneet otteensa tapahtuvasta. Osa heistä on viime vuosina kieltäytynyt tunnustamasta ongelmia. Yhtä kaikki eivät saamelaisetkaan ole erityisryhmä tapahtuneen perusteella tilanteen ja ongelmien käsittelyssä.

Niin kauan kuin öljy on ollut halpaa ja ilmastonmuutos on pysynyt kurissa, poronhoidon ja muiden saamelaiselinkeinojen öljy-, tuonti- tai kulutusriippuvuus ei ole ollut suuri ongelma. Nyt kun koko maailma taistelee kasvihuonekaasujen päästöjä vastaan ja kilpailu vähäisistä öljyvaroista käy yhä kovemmaksi, tuontiruoka ja muutkin panokset muuttuvat yhä kalliimmaksi. Työtä lisäämällä poromies ei voi väistää kustannusten nousua ja sopeutua ongelmitta.

Kestävä paikallinen porotalous ja muut luontaiselinkeinot voisivat helpottaa kuvattuja ongelmia. Ne voisivat myös vähentää poronhoidon ja muiden saamelaiselinkeinojen öljyriippuvuutta ja lieventää nykyisen tehoporonhoidon ekologisia vaikutuksia. Samalla ne tuottaisivat terveellisempää ruokaa, lisäisivät ruokaturvallisuutta ja kohentaisivat paikallisten yhteisöjen vuorovaikutusta. Paikallisesti tuotettua ruokaa ei tarvitsisi kuljettaa kauas. Se vähentäisi polttoaineen kulutusta.

Myös globaali näkökulma tukisi tällaista näkemystä. Siirtyminen nykyisestä luonnonvaroja kuluttavasta talousmallista ekologiseen ja kestävään talouteen vaatii kuitenkin vuosia kestäviä muutoksia monilla tasoilla - perusteorioissa, bisneskäytännöissä ja hallituspolitiikassa ja lainsäädännössä. Talouden edistysaskeleista huolimatta vallitseva talousjärjestelmän painii vakavissa ongelmissa, ja se kaipaa muutosta. Siitä kertovat monet median uutiskynnyksen ylittäneet esimerkit: ilmaston lämpeneminen, eläinlajien sukupuuttoaalto, saastuminen, köyhyysongelma.

Nämä edellä mainitut taloudellisen kasvun sivuvaikutukset uhkaavat koko maailmantalouden vakautta. Talouselämän tarkoitus ja toiminta kaipaavat selvästi uudelleen arviointia, jossa perinnetiedon käyttöönottoa on vakavasti punnittava. Ilmastonmuutoksen vaikutukset heijastuvat porotalouteen, maatalouteen ja kalastukseen, ihmisten ja ekosysteemin hyvinvointiin, yhteiskunnallisiin perusrakenteisiin, rahoitusvirtoihin, talouksiin ja siirtolaisuuteen. Nämä uhkat tekee entistä todellisimmiksi epävarmuus siitä, onko tulevaisuudessa ylipäätään saatavilla elintärkeitä luonnonvaroja?

Perinteinen porotalous oli kestävää

Historiallinen näkökulma voisi olla varsin hyödyllinen pohdittaessa mitä voisi olla kestävä porotalous. Liha ja kala ovat kuuluneet lappalaisten ja saamelaisten ruokavalioon historian alkuhämäristä asti. Niiden muoto on kuitenkin muuttunut, kun kalakannat ovat vaihdelleet, peura vaihtunut poroksi, tai kun ihmisten makumieltymykset ja kulinaristiset tavat ovat muuttuneet.

Peura ja poro ovat olleet osa laidunmaiden, metsien ja tuntureiden ekosysteemejä. Ne ovat auttaneet vuosisatojen ajan säilyttämään monimuotoisuutta ja pitämään tulokaslajit kurissa. Tilanne on kuitenkin kuluneiden vuosikymmenien aikana muuttunut.

Laiduntutkimukset osoittavat, että ylilaiduntamisella on jo tähän menneessä ollut vakavia seurauksia. Tällä hetkellä lähes loppuun kuluneita talvilaitumia korvataan kuljettamalla isoilla rekoilla yhä enemmän ja enemmän alueen ulkopuolelta tehdasvalmisteisia rehuja tai säilörehua tienvarsiin, josta ne mönkijöillä ja moottorikelkoilla kuljetetaan maastoon poroille syötettäviksi.

Poronlihan tuotanto ei kuitenkaan vahingoita välttämättä ympäristöä tai heikennä sen tuotantokykyä. On vain opittava jälleen tuottamaan luonnonmukaisesti kasvatettua poronlihaa ja säilyttämään luonnonvaraisia kasveja. Poroja on hoidettava tavalla, joka sopii ympäröivään luontoon. Tämä voi olla myös taloudellisesti mielekästä, sillä joidenkin tutkimusten mukaan luonnonlaitumilla tuotettu poronliha on parempaa kuin ruokinnalla tuotettu.

Poromiesten tueksi tarvitaan sellaista sitoutumista sellaiseen porotalouteen, joka pystyy selviytymään ilmastonmuutoksesta ja uusista taudeista sekä tuottamaan turvallista ruokaa. Tätä näkemystä ei tämän päivän hälyttävillä tiedoilla ole vaikea perustella. Sen saavuttaminen on toinen asia.

Porotalous itse aiheuttaa jo tänä päivänä vakavia ympäristöongelmia Ylä-Lapissa. Porokannan ylläpitämisessä yli pitkän talviajan tarvitaan säilörehua ja keinorehuja, jotka ovat pääasiassa muualla kuin ao. paliskunnan alueella tuotettuja. Sen sijaan kesäaikana poro ottaa pääasiallisen ravinnon luonnosta. Myös keväällä syntyneiden vasojen ensimmäisen vuoden painonlisäyksestä suurin osa perustuu kesäravintoon. Kun kesäravinnolla kasvanut vasa siirtyy syömään alkutalvella säilö- ja keinorehuja, painon lisäys jatkuu edelleen nopeammin kuin muutoin. Lähes teolliseksi toiminnaksi muuttunut porotalous vaatii nykyään valtavasti luonnonvaroja.

Nykyisin porotalouden tuotannon peruspanosta - lantaa tai eläinten ravintoa, olipa se sitten säilörehua tai keinorehua - ei tuoteta samassa ympäristössä, jossa se käytetään. Siksi paikalliset talvilaidun varat eivät enää, toisin kuin joskus ennen, rajoita ylisuurien poromäärien ylläpitämistä. Pitkällä aikavälillä tällainen tuotanto ei ole taloudellisesti kestävää, kun porokannan ylläpitoon liittyvät kulut kasvavat sitä mukaa kun luonnonlaitumet vähenevät.

Ilmastonmuutokseen sopeutuminen

Tutkijoiden mukaan maailman tärkeimmät kasvilajit pystyvät tiettyyn rajaan selviytymään lämpötilan muutoksista, mutta poron tärkeimmät ravintokohteet ovat aikojen alusta lähtien valikoituneet selviytymään vakaissa oloissa. Ilmastotutkijoiden mallit näyttävät kuitenkin kaikkea muuta kuin vakautta. Kun kasvihuonekaasut vangitsevat ilmakehään lisää auringon lämpöä, ilmastojärjestelmään sisältyvä energia kasvaa, jolloin ilmastolliset ääri-ilmiöt lisääntyvät kuivasta märkään, kuumasta kylmään. Tämän vuoksi lämpenevällä maapallolla voi yhä esiintyä ankaria talvia, ja tämän takia esimerkiksi vuoden 2004 maaliskuu oli tilastojen kolmanneksi lämpimin, vaikka edeltävä talvi oli ollut yksi kaikkien aikojen kylmimpiä.

Myös Kaldoaivin paliskunnan alueella viime vuosien aikana havaitut hallamittarituhot ovat voivat olla merkki ilmastonmuutoksesta; kasvien tuholaisia esiintyy entistä useammin. Kun kasvukaudet pitenevät, kesän aikana syntyy useampia tuholaissukupolvia. Kun talvet lyhenevät ja lämpenevät, entistä harvempi täysikasvuinen tuhohyönteinen ja niiden toukka ja muna kuolee.

Ilmastonmuutokseen liittyy niin monia muuttujia, että sen käsittely on vaikeaa mutta ei kuitenkaan toivotonta. Yleisesti ottaen poromiehet voivat parhaiten suojautua monilta yllätyksiltä monipuolistamalla toimintaansa ja vähentämällä riippuvuuttaan ulkopuolisista tuotantopanoksista.

Monialaiseen talouteen perustuvat poromiehet voivat selviytyä paremmin kuivuudesta, tuholaisten lisääntymisestä ja monista muista ilmastoon liittyvistä vaikeuksista. Monialaisemmat saamelaisyrittäjät ovat esim. Tenojokilaaksossa myös tavanomaista vähemmän riippuvaisia lannoitteista tai hyönteismyrkyissä käytettävistä fossiilisista polttoaineista.

Lopuksi

Edellä esitetyn perusteela voidaan kysyä auttaako perinnetieto välttämään tulevaisuuden ekologiset kriisit tai sopeutumaan niihin? Voidaanko perinnetiedon avulla vähentää yhteisöjen riippuvuutta maailmantaloudesta? Pitäisikö tämän vuoksi muodostaa verkosto, joka tarjoaisi tietoa ja kanavan yhteisöille, jotka haluavat vähentää riippuvuuttaan ja haavoittuvuuttaan maailmantaloudesta?

Perinnetietoon sidotun kestävän talouden on kyettävä vastaamaan sekä ihmisten että ekosysteemien tarpeisiin tai sillä ei ole tulevaisuutta. Kun ongelmat ovat uusia, perinnetietokaan ei voine olla autuaaksi tekevä. Uusien ongelmien hallinta voi edellyttää uusia keinoja, oli luontaiselinkeinon tila mikä tahansa. Ehdotonta perinnetietoa tuskin on, vaikka se voi auttaa välttämään väistämättömiä haittoja ja vahinkoja poroelinkeinossa. Hallitsematon ahneus tappaa hyväkin tiedon. Apua saa usein vain pakon edessä tai pientein askelten politiikalla. Viimeksi mainittu voisi nojata myös soveltamiskelpoiseen perinnetietoon ja sen elvyttämiseen. Valitettavasti tutkimus jauhaa aika usein vain paikallaan soveltamiskelpoisten ratkaisujen kannalta.

Takaisin