Ennen toista maailmansotaa valtaosa Pohjois-Lapin poronhoitoalueesta oli tietöntä, kaikki muutokset olivat hitaita ja sosiaalinen ympäristö käsitti laajalla alueella talon tai muutaman talon käsittävän kylän. Ohjenuorana oli pitäytyminen perinteessä, rajoitettu liikkuvuus ja kapeat horisontit maantieteellisessä mielessä. Ilman kunnon koulutusta ja siirtymävaihetta tuon aikaisella poronhoitokulttuurilla ei ollut valmiuksia kohdata ajanmuutoksia, mikä olisi edellyttänyt välttämättä koulutusta, ammattitaidon kehittämistä ja mahdollisuutta vaihtaa ammattia. Enää ei voitu ajatella, että poromiesperheen kaikki pojat olisivat jatkaneet poromiehinä.

Toisen maailmansodan jälkeinen kehitys on ollut kokonaisvaltaista muutosta, joka jatkuu edelleenkin. Taajamaistuminen sekä tieolojen ja liikenneolosuhteiden kehittyminen synnyttivät uusia ajatuksia, jotka levisivät uusien viestintäkanavien kautta, altistivat saamenkielistä poronhoitoväestöä informaatiotulvalle, painottivat kekseliäisyyttä, koulutusta ja älyllistä luovuutta, loivat uusia käsityksiä olemassaolosta ja uusia henkilökohtaisia tarpeita. Moderniin elämäntapaan liittyvässä siirtymisprosessissa perinteinen ja uusi maailma elivät vuosikausien ajan rintarinnan ja aiemmat perinteet ja uusi mentaliteetti sekoittuivat vähitellen. Kulttuurin ja mentaliteetin mutkikas vuorovaikutus tuottivat sekoituksen, jonka saattaa huomata mm. saamenkielen vaihtumisena suomeksi, elinkeinojen muuttumisena ja vallankäyttötavoissa.

Alueen saamelaisessa poronhoidossa ei ole enää perinteistä, muuta kuin vapaasti laiduntava karja. Tosin pohjoisissa paliskunnissa vapaa laidunnuskin on paljolti estetty paliskuntien välisten ja paliskuntien sisäisten este- ja laidunkiertoaitojen avulla. Maastotyötä tehdään moottorikelkoin, kaksi- ja nelipyöräisillä maastoajoneuvoilla ja teurastuskin on EU säännösten pakottamana siirrytty hyvin hoidettuihin ja hygieenisiin teurastamoihin. Myöskään voimakas mastoon tapahtuva lisäruokinta ja tarhaus eivät kuulu perinteeseen saamelaiseen poronhoitoon. Nykyään monissa paliskunnissa korvataan luonnonlaidunten väheneminen tuomalla alueen ulkopuolelta lisärehua enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Omavaraistalouteen perustunut porotalous on muuttunut yhä enemmän alueen ulkopuolisista tuotantopanoksista riippuvaiseksi. Perinteinen saamelainen poronhoitomuoto oli tuotantopanosten niukkuudesta johtuen sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa, tyydyttäen kaikki poronhoitoyhteisössä elävien tarpeet antaen ruoan ja vaatetuksen. Poronhoitajatalouksien nykyistä pienemmät vaatimukset mahtuivat hyvin luonnonlaidunten mahdollisuuksien asettamiin rajoihin.

Elämäntavan muutosta edisti erityisesti vuonna 1974 säädetty porotilalaki ja uudenlaisesta yhteisökulttuurista tuli vähitellen hallitseva elämäntapa. Vaikka muutokset viime vuosikymmenien aikana ovat olleet suuria, aiemmista perinteistä ja tavoista on edelleenkin jotain jäljellä. Yhteiskunnan rakennemuutos on kuitenkin pakottanut saamelaiset poromiehet ja muut luontaiselinkeinonharjoittajat mukautumaan uuteen sosioekonomiseen kokonaisuuteen. Tässä kokonaisuudessa aikoinaan vanhat hyväksi koetut menetelmät eivät olleet enää soveliaita; nyt edellytetään jatkuvasti uusia keinoja ja uusia selviytymisstrategioita. Ongelmat ovat kehittyneet usein ikään kuin itsestään ja niiden ratkaisut vaativat joustavuutta ja kykyä. Saamenkielisten poromiesten siirtyminen taajamiin on kulkenut käsi kädessä modernisaation kanssa, mikä on synnyttänyt uudenlaista sosiaalista käyttäytymistä.

Nykyiseen laidunkriisiin johtaneista tekijöistä tärkeimpänä pidän porotalouden sisäisistä tekijöistä johtuvaa poronomistuksen jatkuvaa pirstoutuminen siten, että yhä harvempi saamelainen poronomistaja saa karjastaan pääasiallisen toimeentulon. Ne poronomistajat, joille poronhoito muodostaa tärkeimmän toimeentulon lähteen, näkevät asiat toisin kuin niiden poronomistajien enemmistö, joilla on vain muutama poro. Nykyinen porotalous ei tukijärjestelmineen toimi siten, että luonnonlaitumet säilyvät pitkällä tähtäyksellä. Euroopan taloudelliseen yhteisöön liittymisen jälkeen poromiehet ovat joutuneet valitsemaan erilaisia selviytymisstrategioita. Osa poronomistajista on pyrkinyt säilyttämään elinkeinon elinkelpoisuuden poromääriä kasvattamalla, tehostamalla laidunten käyttöä ja ottamalla mukaan lisäruokinnan. Osa saamelaisista poronomistajista on valinnut vuorostaan strategiakseen yritystoiminnan monipuolistamisen, jolloin he harjoittavat yritystoimintaa joko poronlihantuotantoon liittyen tai sen lisäksi. Monitoimiset saamelaiset poromiehet hankkivat osan tuloistaan yrityksen ulkopuolisesta palkkatyöstä. Osa saa tuloistaan poromiesyrittäjä saa muualta kuin lihanmyyntituloista. Lopuksi joutuukin kysymään voidaanko enää perinteisen saamelaisen poronhoidon keinoin porotalouden nykyisiä ongelmia ratkoa ja siirtyä laidunten käytössä kestävään kehitykseen? Samoin voidaan kysyä mistä löydetään ne elossa olevat saamelaiset poromiehet, jotka itse ovat elättäneet itsensä perinteellisen poronhoidon keinoin?