Porolihantuotanto on muuttunut valtavasti niistä ajoista, kun peura kesytettiin poroksi. 1970-luvun lopulta lähtien tapahtunut poromäärien kasvaminen on perustunut siihen, että laitumia on käytetty enemmän kuin ne kestivät. Poromäärien kasvaessa poromiesten suhde eläimiin ja niiden lihaan on muuttunut ja teollisuusmaisen tuotannon seurauksiin ei ole paljoakaan kiinnitetty huomiota. Porojen kasvatuksen teollisuusmainen toiminta ei juuri piittaa eläinten luonnollisesta elinympäristöstä tai lajityypillisestä käyttäytymisestä. Pyrkiessään aina vain suurempaan tuotantoon nykyajan poromiehet ovat nostaneet tämän vaikutuksen aivan uudelle tasolle; kasvipeite rapautuu. Saamelaisalueella olevasta maa-alasta yli 90 % on tällä hetkellä porotalouden käytössä. Tämä vuoksi ekosysteemejä vahvistava -eikä murentava porotalous tarjoaisi laajoja ympäristöllisiä mutta myös taloudellisia hyötyjä.

Tällä hetkellä ylilaidunnuksen seurauksena vuosikymmeniä sitten tunturimittaritoukkien tuhoamille alueille ei ole vieläkään koivu palannut takaisin. Sama koskee muutoinkin koivun huonoa uudistumista: porot syövät koivujen vesat vuodesta toiseen. Palauttamalla koivu ja muita monivuotisia kasveja vanhoille kasvupaikoille, poromiehet voivat vähentää eroosiota, sitoa hiiltä, säilyttää kosteutta ja yleisesti suojata poronhoitoa äärimmäisyysilmiöiltä, joita ilmaston epävakaisuudesta seuraa.

Villieläin ja kasvipopulaatiot yleensäkin pienenevät, kun metsät ja muut luonnolliset ekosysteemit otetaan teholaidunnuksen piiriin; mitä vähemmän monimuotoisuutta paliskunnalla itsellään on sitä vähemmän on myös elintilaa ja ravintoa muille luonnonvaraisille eliöille ja eläimille.

Tällä hetkellä valtaosa saamelaisalueen poroista elää haavoittuvilla rinne ja metsäraja-alueilla. Ylilaidunnuksen seurauksena koko alueella talvilaidunvarat ovat merkittävästi vähentyneet ja maaperä köyhtynyt. Tässä tilanteessa tulisi lisätä orgaanista ainetta maaperässä, koska vain sillä tavalla vähennetään alttiutta säänvaihteluille. Kun porotaloudesta on hävinnyt suuri osa sen alkuperäisestä ekologisesta monimuotoisuudesta, on se alkanut muuttaa ympäristöä yhä enemmän. Nykyisellään porotalous enemmänkin huonontaa laidunten elpymistä, tuottaa hiilipäästöjä, sen sijaan, että se sitoisi hiiltä maaperään ja tuhoaa luonnon monimuotoisuutta sen ylläpitämisen sijasta.

Nykyinen valtavirran porotalous tuottaa paljon lihaa, mutta samalla ekosysteemit kärsivät, porot nälkiintyvät, ellei niitä ruokita maastoon tai aitauksiin. Tuhoavasta ravinnon tuottamisesta koituvat yhä kasvavat kulut ovat saaneet poromiehet, tutkijat ja poliitikot etsimään uusia malleja, jotka paremmin vastaisivat uusia etuja. Ristiriita porotalouden ja ympäristön välillä on tosiasia.

Nykymeno ei kuitenkaan voi enää jatkua ja syitä on monia. Porolaidunten määrää ei voida enää lisätä ja laitumet eivät riitä nykyistenkään poromäärien elättämiseen. Nykyinen porotalous rasittaa Ylä-Lapin herkkää ekosysteemiä tarpeettoman suuresti ja ilmastonmuutos etenee. Ollaan siis törmäyskurssilla ekosysteemien ja luonnonvarojen riittävyyden kanssa. Tulevien vuosien aikana on joko löydettävä tapoja tyydyttää poromiesten tarpeet kehittämällä uutta tekniikkaa, politiikkaa ja uudistamalla kulttuurisia arvoja tai porotalous romahtaa.

Puiden liittäminen jälleen porotalousmaisemaan on osa laajempaa strategiaa, jossa porotaloutta tulisi käyttää luonnon monimuotoisuuden suojeluun eikä sen tuhoamiseen. Monet luulevat, että luonnon monimuotoisuutta voidaan säilyttää aitaamalla se erikseen. Näin ei ole asia. Suuri osa luonnon monimuotoisuuden vuoksi suojelluista alueista sijaitsee suojelualueilla, joissa poronhoito on keskeisin maankäytön tapa.

Poromiehen kannalta ympäristövaikutusten keventäminen ja taloudellisen tuloksen parantaminen liittyvät yhä tiukemmin toisiinsa. Porotaloudessa luonnon laidunten elvyttäminen on välttämätöntä, jotta maan eliöstön vähentyminen voidaan pysäyttää.

Yksi avainkysymyksistä saamelaisalueen porotalouden tulevaisuudessa on paliskuntien kyky pitää huolta luonnonlaitumista ja niiden riittävyydestä. Laidunten potentiaalinen määrä on koko ajan vähentynyt suhteutettuna porojen määrään. Tämä on merkinnyt sitä, että vähentyneitä luonnonlaitumia korvataan yhä enenevässä määrin tuomalla kemiallisesti säilöttyjä tai paalattuja rehuja paliskuntien ulkopuolelta. Luonnonlaitumien vähentyessä myös laidunten tuottavuus heikkenee. Syitä ovat muun muassa eroosio. Laidunten tuottavuuden heikentyminen ja poromiesten omat vaatimukset yllä pitää nykyisen suuruisia porotokkia nakertavat siis tulevaisuuden porotalouden perustaa.

Tällä hetkellä porotalous aiheuttaa vakavia ympäristöongelmia. Eniten poronlihan tuottamisessa tarvitaan muualla tuotettuja lisärehuja; heinää ja kemiallisesti säilöttyjä rehuja tai tehdasvalmisteisia rehuja. Syötettäessä em. rehuja poroille, kasvattavat nämä etenkin nuorten porojen painoa nopeasti. Poronlihan tuotannossa tarvitaan myös öljyä. Rehun tuotanto ja porojen kuljetus sekä käsittely vaativat energiaa.

Palaamista kestävään porotalouteen kannattaisi pohtia vakavastikin. Kestävän laiduntamisen suurimpia etuja on, että se tuhoaa ympäristöä vähemmän kuin lisärehua käyttävä tehoporotalous. Laitumilla porot syövät pääosin kesällä ruohoa ja sieniä ja talvella jäkälää ja siksi lisärehua ei tarvita lainkaan. Ympäristöön liittyvät kustannukset pienenevät, kun ei tarvita kemiallisesti säilöttyä rehua tai teollisesti valmistettua keinorehua. Samalla säästyy energiaa, kun ei lisäruokaa tarvitse kuljettaa maastoon.. Kestävä laiduntaminen säilyttää myös luonnonvaraisia kasveja ja pitää eroosion ja tuholaiset kurissa. Liikalaiduntaminen voi kuitenkin olla tuhoisaa biologisesti herkillä metsäraja-alueilla.

Poronlihan tuotannon ei kuitenkaan tarvitsisi vahingoittaa ympäristöä. Poromiesten onkin jatkossa pyrittävä tuottamaan sertifioitua, luonnonmukaisesti kasvatettua poronlihaa ja säilytettävä siten alueen luonnonvaraisia kasveja. Ne kun muodostavat kestävän porotalouden perustan.

Paikallisesti toimivan porotalouden hyödyt on tunnettu jo vanhastaan. Luonnonlaitumiin perustuva paikallinen porotalous tarjoaa pysyviä työpaikkoja ja vakaata tuloa sekä vähentää kuljetusmatkoja ja polttoaineen tarvetta. Se perustu sellaisiin poromiehiin, jotka ovat halukkaita sopeutumaan paikallisiin oloihin ja sääntöihin. Lisäksi suurempi osa tuotosta jää paikallisille poromiehille sen sijaan, että ne kulkeutuisivat kaukaisten sijoittajien taskuihin. Talouden osa-alueista poronlihan tuottaminen on helpointa pitää paikallistalouden piirissä. Nykyinen tehoporonhoito vaatii valtavasti öljypohjaisia tuotantopanoksia, mönkijöitä, autoja, maastomoottoripyöriä, moottorikelkkoja, tuhansien kilometrien kuljetuksia laivoilla ja lentokoneilla. Rehujen muovipakkauksetkin ovat öljypohjaisia. Paikallinen porotalous voi lievittää näitä ongelmia. Se vähentää porotalouden öljyriippuvuutta ja lieventää tehoporonhoidon ekologisia vaikutuksia. Samalla se tuottaa terveellisempää ruokaa, lisää ruokaturvallisuutta ja kohentaa paikallisyhteisöjen vuorovaikutusta. Paikallisesti tuotettua poronlihaa ei tarvitse kuljettaa kauas, se siis vähentää polttoaineen kulutusta.

Siirtyminen nykyisestä talousmallista ekologiseen tai kestävään vaatii vuosia kestäviä muutoksia monilla eri tasoilla - perusteoriassa, bisneskäytännöissä, hallituspolitiikassa. Kestävän talouden on kyettävä vastaamaan sekä ihmisten että ekosysteemin tarpeisiin tai sillä ei ole tulevaisuutta.