Lemmenjoen kansallispuisto kuuluu Kemijoen pohjoispuoliseen Inarinjärven ja Tenojoen vedenjakaja-alueisiin. Suurin osa alueen vesistä laskee Jäämereen. Suurimmalta osaltaan vedenjakaja-alue muodostuu tuntureista, metsistä, tundroista jne. Välillä harjut erottavat joet ja järvet toisistaan ja monet suurempiin jokiin laskevat joet siivilöityvät kosteikkojen ja loputtomien ruosteenruskeiden ja liejunvihreiden soiden läpi. Vasta kun lähempänä Norjan rajaa maa alkaa kohota, maa muuttuu kuivemmaksi. Suomen ja Norjan rajatunturit ovat matalampia kuin Länsi-Lapin suurtunturit, hiukan alle 600 metriä.

Lemmenjokilaaksossa on molemmin puolin valtavia mäkiä, joissa kasvaa harmaata jäkäläpartaista (luppo) metsää, joukossa vielä pystyssä seisovia kelohonkia, ja maassa kuolleita, hiljalleen sammaloituvia puujättiläisiä. Täällä metsä suhisee, harjut kohoavat jokivarresta mahtavina ja tummina. Joet ja niiden suvanto ja järvilaajentumat heijastuvat ihmeelliseen vaalean veteen. Pitkiä hiljaisia järviä tummien vaarojen ja tuntureiden alla ja yhtäkkiä Inarin korkein laki Morgam Viibus kohoaa edessä ylös pilviä kohti.

Vaskojoen molemmilla puolella leviää jäkälän hopeoimia männikkökankaita, harjuja, joilla puolet puista jo harmaita ja paljaita kelohonkia ja joissa tuulenkaadot makaavat ristiin rastiin maan jäkälämatolla.

Lemmenjoen kasallispuisto käsittää hiekkaharjuja, hiekka- ja kalliojyrkänteitä, soita ja jänkiä, kiviröykkiöitä, tunturikeroja ja metsättömiä tundria. Tunturijärviä, joiden vesi on vieläkin kirkkaampaa kuin Lemmenjoen vesi. Kun Marastotuntureiden korkeimmalta laelta katsoo pohjoiseen Muotkatuntureiden suuntaan, maa lepää avoimena. Vaskojoen molemmin puolin hulmuavaa metsänvihreää jatkuu peninkulmakaupalla. Ja täältä länteen ja etelään leviää loputon metsäerämaa soineen ja yksinäisine vaaran- ja tunturinlakineen. Välillä pohjoisen metsä harvenee. Siellä näkyvät vaaranselänteet jatkuvat Norjan rajalle. Tämä on todella ihmeellinen maa, avoin kuin tarjottimella. Alueen tundrat muodostuvat loputtomista soista, hiekkakankaista, hiekkaharjuista, jokilaaksoista ja kumpareista.

Nämä tunturiseudut, suot, lakeudet, jokilaaksot ja metsät ovat olleet historian hämärästä asti Inarin metsä- ja kalastajasaamelaisten valtakuntaa. Heidän tärkein elinkeinonsa kalastuksenlisäksi oli peuranpyynti. Peura oli nykyisen kesyporon tai pikemminkin puolikesyn poron vankempi kantamuoto. Lemmenjoen kansallispuiston alueella vanhan asutuksen merkkeinä ovat peuranpyyntikuoppien rivistöt Lemmenjoen laaksossa sekä Repokairassa Sallijärven rannalla. Lemmenjoen laakson kuopparivistö on kaivettu Ravadasjärven ja Härkäjärven väliseen kannakseen. Sallijärven luona kuopat ovat taas harjumaastossa peurojen entisillä kulkureiteillä.

Aikaisemmin Norjan ja etenkin Utsjoen saamelaiset käyttivät eräitä Länsi-Inarin osia, erityisesti Tenoon laskevan Inarijoen vartta, porolaitumena talvisin ja kesäksi porot ajettiin Jäämeren rannikolle. Inarinjoki ei nimestään huolimatta laske Inarijärveen, vaan se muodostaa Tenojoen lounaaseen suuntautuvan jatkeen jota Norjan ja Suomen välinen raja seuraa kuljettuaan ensin Tenojokea pitkin. Vuonna 1852 Suomen ulkopolitiikkaa suvereenisti hallitseva Venäjä sulki koko Norjan ja Suomen välisen rajan sen ylittävältä pitkältä porojen laidunkierrolta. Rajan ylittäminen ilman poroeloa oli edelleen sallittua, ja maasta toiseen sai muuttaa pysyvästi poroelon kanssa määrämuotoja noudattaen. Muuton tuli olla luonteeltaan pysyvä, eikä poroeloa sen jälkeen saanut syöttää lähtömaan puolella. Katuminen toki sallittiin, ja olikin niitä jotka parempia laitumia etsien vaihtoivat valtakuntaa ja alamaisuutta useamman kerran muutaman vuoden välein. Ainakin jonkun mielessä on mahtanut käydä, josko asia hoituisi vaihtamalla valtakuntaa ja alamaisuutta aina vuodenajan mukaan, mutta tällaista viranomaiset eivät olisi katselleet suopein silmin.

Rajasulun jälkeisinä alkuvuosina pitkää laidunkiertoa yritettiin kuitenkin sitkeästi ylläpitää. Utsjoen saamelaiset, jotka asuivat Suomessa, luovuttivat porojaan Norjan puolen sukulaisille, jotka kuljettivat ne rannikon kesälaitumille, ja talvella Norjan puolen saamelaiset toivat elonsa salaa Inarijoen yli Suomen puolelle. Viranomaiset rajan molemmin puolin kovensivat kuitenkin otettaan. Kun heille annettiin oikeus erottaa heti paikan päällä rajan yli "eksyneestä" elosta tunnus- ja sakkoporot, valvonta alkoi purra niin että rajan ylittämiseen liittyvät taloudelliset riskit tekivät yrittämisestä kannattamattoman. Osa Norjasta liikkeelle lähteneistä poro- eli tunturisaamelaisista vaihtoivat valtakuntaa asettuen pysyvästi Suomen puolelle, jossa ke kehittivät maan rajojen sisäpuolella pysyttelevän pitkän laidunkierron uusien talvi- ja kesälaidunten välillä. Kun liikkuva täyspaimentolaiselämä porojen kanssa kävi mahdottomaksi, asettuivat Jomppaset asumaan Menesjärvelle ja Lemmenjoenvarteen, Kitit ja Länsmannit Lismaan ja Angeliin. Näistä asuinpaikoista käsin he jatkoivat poronhoitoaan, joka pitkälti noudatti hyväksi koettuja vanhoja muotoja.

Kansallispuistossa nykyään poroja laiduntavat ja kalastelevat saamelaiset ovat siis eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta niiden tunturisaamelaisten jälkeläisiä jotka 1800-luvun puolivälin jälkeen muuttivat parempien porolaidunten houkuttelemina Länsi-Inariin Suomen ja Norjan valtakunnan rajan sulkeuduttua. Heidän kielensä, tunturisaame, on suunnilleen samaa pohjoissaamea, jota Pohjois-Norjassa puhutaan, kun taas inarinsaamelaiset, joille alue ennen yksin kuului, puhuvat omaa saamenkieltään, inarinsaamea.

Lemmenjoen kansallispuistossa ei ole ympärivuotisesti asuttuja saamelaiskyliä tai taloja. Silti saamelaiset liikkuvat alueella paljon, koska puistossa on tärkeitä poronlaitumia. He joutuvat usein myös asumaan alueella muutamia viikkoja vuosittain porotöiden takia, pääasiassa kesäisen vasamerkinnän yhteydessä. Heidän kalastuksensa suuntautuu Lemmenjoelle, Vaskojoen latvoille ja Repojoelle, mutta varsinaisia kesäkalastuskyliä ei ole. Kiinteitä kesäkalastuskenttiä tupineen ja aittoineen on vain Inarijoen varressa Angelin kylän lähellä ja yksi kentistä kuuluu kansallispuistoon.

Eräitä saamelaiskulttuurin aineksia on säilynyt nykyaikaan, kuten lahonneiden vasanmerkintäaitojen jättämät pyöreähköt läiskät tuntureiden rinteissä. Kankailla vasanmerkintäpaikkoja on ainakin Viipustuntureiden ylärinteessä. Sallivaaran vanha poroerotuspaikka Repokairassa on kunnostettu kulttuurimuistomerkiksi. Puusta rakennettuja aitauksia ja erotuskämppiä on entisöity ja ne sulautuvat hyvin ympäröivään vaara- ja suomaisemaan. Merkintäpaikka on arvokas näyte poromiesten perinnäisestä rakentamiskulttuurista.

Porohoito on varsin luonnonläheistä ja pitkäaikainen kehitys on tuottanut niin tehokkaita menetelmiä, ettei niiden korvaaminen uusilla ole ollut tarpeellista. Tärkeimmät säilyneet saamelaistavat ja esineet liittyvät kesäisiin vasanmerkintätyöhön ja talviseen porojen paimennukseen.

Asuminen lapinlaavussa oli vielä 1960-luvun lopulla yleistä ja kullakin kyläryhmällä tai perheellä oli salkojen varaan levitetty kangaslaavu. Siihen kokoonnuttiin ruokailemaan, seuraa pitämään tai neuvottelemaan, vaikka yöpyminen yleensä tapahtuikin tehdastekoisissa teltoissa. 1970-luvun alussa laavun käyttö vasanmerkintäpaikoilla väheni. Kalastajat saattavat joskus käyttää sitä tilapäisenä suojana. Talvisessa paimennuksessa käytetään laavua sen sijaan enemmän kuin kesällä; paimenet joutuvat tokkia vartioidessaan siirtymään paikasta toiseen ja joskus on yövyttävä ulkona porojen lähettyvillä esim. niitä uhkaavien petojen takia. Laavussa on myös miellettyä lepäillä päivittäisillä ruokailu- ja lämmittelytulilla. Poromiehet viettävät yöt kuitenkin tavallisesti kotitaloissa, joihin he ajavat moottorikelkoilla talvella ja kesämaan aikana mönkijöillä tai maastomoottoripyörillä. Kelkasta on tullut lähes ainoa kulkuvälinen talvisessa poronhoidossa; porohärkien käyttö on miltei loppunut. Porojen etsinnässä käytetään joskus lentokoneita, niiden vuotuinen toiminta-aika on kuitenkin lyhyt. Moottorikelkkojen käytöstä aiheutuva melu järkyttää enemmän kansallispuiston erämaaluonnetta - onneksi kuitenkin suppeilla alueilla.

Kun porot on ajettu kesäisillä vasanmerkintäpaikoilla aitaukseen, ne otetaan tavallisesti kiinni suopungilla. Se on varustettu kielaksella, joka aitoon saamelaistapaan on usein poronsarvea.

Poronnahasta valmistettuja karvakenkiä pakkasilla vielä nykyäänkin. Peskiä eli paksua poronnahkaista turkkia nuori polvi ei kuitenkaan enää kovin mielellään pue ylleen, vaikka se olisi hyvin käyttökelpoinen moottorikelkalla ajettaessa. Lapinpuvun eräitä osia, mm. lakkia, pidetään jonkin verran suomalaismallisten vaatekappaleiden ohella. Lapinpukuun sonnustaudutaan yleensä vain lähdettäessä vieraisille tai ostoksille Inarin kirkonkylään, juhliin - ja tekisi mieli lisätä, harjoittamaan politiikkaa.

Lemmenjoen kansallispuistossa harjoittavat poronhoitoa tai kalastusta Menesjärven, Lisman ja Angelin saamelaiset sekä joskus yksittäisistä taloista Vaskojoen ja Repojoen varsilta tai Kutturan kylästä Ivalojoen keskijuoksulta.

Alueen jakavat Sallivaaran ja Muotkatunturin paliskunnat. Porojen parhaita talvilaitumia ovat Postijoen, Vaskojoen latvan ja Repojoen laaksomaat. Myös Maares- ja Viipustuntureiden laaksoissa on poroja laidunnettu paljon, samoin Peltotuntureiden alueella. Näiltä alueilta löytyy usein poromiesten jäljiltä kartionmuotoisiksi ladottuja laavunsalkokehikoita, jotka ovat jääneet pystyyn kun laavukankaat on purettu pois käytön jälkeen.

Kesävaelluksellaan soille hyttysiä paenneet porot kootaan Repokairan suomailta ja ajetaan joko Hirvassalmen tai lähellä Norjan rajaa sijaitsevan merkintäpaikalle. Viipus- ja Maarestuntureille nousseet porot sen sijaan merkitään näillä tuntureilla sijaitsevissa merkintäpaikoissa. Tilapäisiä aitoja saatetaan pystyttää muuallekin. Merkintäpaikoilla vasat merkitään omistajien korvamerkein. Loppukesän porot elävät jälleen vapaina. Syksyn mittaan porot kootaan erotuksiin, jossa valitaan teurastettavat ja talvipaimennukseen jätettävät eläimet. Erotuksia pidetään vielä keskitalven ylikin. Kansallispuiston alueella ei ole erotuspaikkoja, vaan porot ajetaan Menesjärveltä Pokkaan johtavan tien varteen Hirvaslammen erotuspaikkaan, josta lihat voidaan kuljettaa maanteitse edelleen.

Talvipaimennuksen jälkeen porot lasketaan jälleen täysin vapaiksi kevätsoseen alkaessa, eli kun hanki on vielä syvä mutta upottaa pohjaa myöten. Vasat syntyvät toukokuun kuluessa tai kesäkuun alussa. Tunnettuja vasontapaikkoja ovat Viipus- ja Maarestuntureiden alarinteille syntyvät lumettomat pälvet. Osa vaatimista vasoo myös alempana havumetsäkankaiden pälvissä. Vasat kehittyvät kesäkuun aikana niin paljon, että ne pystyvät seuraamaan tokkia, kun nämä sääskiajan alettua lähtevät kesävaellukselle. Vaelluksen kohteina ovat Maares- ja Viipustunturit, Peltotunturit ja jossakin määrin myös Kietsimätunturit. Nousu tuntureille tapahtuu kesäkuun lopulla Ja heinäkuun kuluessa. Huomattava osa Repokairan poroista jää havumetsävyöhykkeen suurille soille kuten Leämmijänkälle, Sallijänkälle, Naukusjänkälle ja Repojängälle.

Kylmän 1960-luvun kuluessa porojen vaellus Viipus- ja Maarestuntureille väheni. Poromiehet arvelivat ilmiön syyksi säiden kylmenemisen ohella tunturimittareiden aiheuttamat tuhot vuonna 1965, jolloin porojen ravintonaan käyttämä koivunlehteä oli tarjolla normaalia vähemmän. Vuosien 1972-73 lämpimät kesät elvyttivät jälleen porojen kesävaelluksen tuntureille.

Porojen liikkeet noudattelevat varsin tarkoin luonnon sanelemaa rytmiä. Porotokat elävöittävät puiston maisemaa ja porojen ajaminen kesämerkintäaitoihin ja syyserotuksiin on värikäs, vaikkakin voimia kysyvä tapahtuma.

Porolaiduntutkimukset osoittavat yhä selkeämmin, että pitkään jatkunut porojen ylilaidunnus on kuluttanut porolaitumia yli kriittisten rajojen jo puhtaasti porotalouden näkökulmasta, minkä lisäksi se on vähentänyt alueen biodiversiteettiä. Nykyistä pienemmillä poromäärillä laidunten kantokyvyn puitteissa tapahtuva poronhoito sopisi kuitenkin harjoitettavaksi kansallispuiston alueella myös jatkossa.

Useimmiten poronhoitajien tarpeet ja luonnonsuojelupäämäärät ovat varsin yhdensuuntaiset. Poromiehet hyötyvät luonnonsuojelualueesta ennen muuta siksi, että porolaitumille vahingollisia avohakkuita ei siellä suoriteta. Toisaalta kansallispuiston retkeilijät saattavat joskus olla haitaksi poronhoidolle häiritsemällä tokkien kuljetusta ja merkintäaitaan ajamista. Vasomisaikaan kansallispuistossa onneksi liikkuu erittäin vähän retkeilijöitä.