Viime aikoina on julkisuudessa käyty vilkasta keskustelua siitä onko saamelaisten poronhoito kestävällä vaiko kestämättömällä pohjalla? Hiljattain television MOT-ohjelma "Loppuun kaluttu Lappi" osoitti yksiselitteisesti miten kestämättömälle pohjalla poronhoito on ajautunut; maat on syöty loppuun, poroja on yksinkertaisesti liikaa. Seuraavassa yritän pureutua ongelman ytimeen.

Johdanto

Saamelaisten kotiseutualueella tuotetaan tällä hetkellä nykyisin poronlihaa enemmän kuin 1960 ja 1970-luvuilla, mutta samalla luonnonlaitumia on vähemmän kuin koskaan aikaisemmin. Syy tähän tiedetään. Liian kauan on keskitetty vain lisäämään poronlihan tuotantoa piittaamatta siitä miten poronlihan tuotanto ylisuurilla poromäärillä vaikuttaa ympäristöön pitkällä aikavälillä. Poromiehet ovat todella onnistuneet kasvattamaan poronlihantuotantoa, mutta epäonnistuneet yrityksessään sopeuttaa poromäärät laidunten kantokykyyn. Näin on pohjustettu 2000-luvulla uhkaavaa ympäristökatastrofia tutkijoiden varoituksesta huolimatta.

Ironista kyllä saamelaisalueen poronhoito on ollut eräänlainen menestystarina viime vuosikymmeninä. Uusi tekniikka infrastruktuureineen on kasvattanut poromääriä voimakkaasti. Tämä on kuitenkin vain osa kokonaiskuvaa. Tällaisen kehityksen kääntöpuoli on ollut luonnonlaidunten kantokyvyn romahtaminen. Suuri osa poromiesten lihanmyyntituloista menee suurten rehulaskujen maksamiseen.

Ihmiset ovat yhä huolestuneempia siitä, että nykyporonhoito vahingoittaa ja köyhdyttää maaperää. Vaarassa ovat myös monet luonnonvaraiset kasvit ja eläimet, koska porojen ylilaiduntaminen on laajentunut näiden elinympäristöihin ja ekosysteemit jäävät poronhoidon tehotuotannon jalkoihin. Toisaalta kiinnostusta kestävään porotalouteen selittää myös se, että lämpenevässä maailmassa on sopeuduttava lämpötilan ja sadannan rajuihinkin muutoksiin.

Poronhoidon ongelman ydin piilee siinä yleisessä harhakäsityksessä että porotalouden ongelmat ratkeavat kunhan tehostetaan maastoon tapahtuvaa lisäruokintaa. Tähän on pyritty ennen muuta teknisin keinoin, kuten kuljettamalla maastoon poronhoitoalueen ulkopuolella tuotettuja rehuja korvaamaan luonnonlaitumien vähentymistä. Vähemmälle huomiolle on sen sijaan jäänyt luonnonlaidunten tilan parantamiseen tähtäävät toimenpiteet. Poromiehet väistävät tästä teemasta keskustelua painottamalla sitä, että poronhoidossa on tuettava kaikkia menetelmiä, joilla nykyiset (ylisuuret) poromäärät voidaan ylläpitää. Tällä tavoin yritetään sivuuttaa porotalouden ongelmien rakenteelliset syyt ja lisätä uskoa muihin ratkaisuihin. Poromiehet ovat ajaneet näillä asenteillaan poronhoidon kuilun partaalle.

Miten tästä eteenpäin?

Poronhoidossa pahin ongelma on tällä hetkellä ylilaidunnuksesta johtuva maaperän hedelmättömyys, joka uhkaa tuhota poroilta ruuan saannin pysyvästi. Luonnonlaitumet eivät yksinkertaisesti riitä nykyisille poromäärille. Mikäli talvella ei ruokittaisi poroja joko aitauksiin tai maastoon tehdasvalmisteilla tai säilörehuilla, suuri osa poroista kuolisi nälkään. Maa on pitkään jatkuneen ylilaidunnuksen seurauksena niin paljon köyhtynyt, että se ei tuota jäkälää, joka on normaalioloissa porolle talviajan tärkein ravinto. Nälkiintyneille poroille syötetään alueen ulkopuolelta tuotettua rehua.

Alueella asuvat alkuperäiset Inarin lappalaiset asukkaat eivät ole koskaan aikaisemmin kokeneet elämäänsä näin vakavasti uhatuiksi. Olen haastatellut lukemattomia poromiehiä. Haastatteluissa kaikilla toistuu sama tarina; sitä mukaan kun rehuilla tapahtuvat ruokinta lisääntyy niin hoitokustannukset vastaavasti kasvavat. Ennen ratkaisu tällaiseen tilanteeseen saattoi olla se, että lähdettiin etsimään parempia laidunalueita. Se oli järkevä ratkaisu silloin kun saamelaisten kotiseutualue ei ollut vielä kovin kansoitettu. Nyt tilanne on toinen. Laidunalueiden köyhtyminen ei liene suuri yllätys tilannetta seuranneille. Yllättävää on sen sijaan tilanteen kehittyminen.

Kasautuvat uhkakuvat

Koko poronhoitoaluetta koskettava kriisi on syntynyt siitä kun uhkakuvat ovat käyneet toteen ja kaikki osaset ovat loksahtaneet kohdalleen. Suurimmassa vaarassa ovat olleet Ylä-Lapin alavat, jäkälää kasvavat alueet, joilla talvella laiduntaa kymmeniä tuhansia poroja. Ne muodostavat merkittävän osan alueen pinta-alasta.

Kriisistä ulospääsyyn on ainakin kolme osatekijää. Ensimmäinen osatekijä on poromäärien suhteuttaminen laidunmaiden kantokykyyn pitkällä aikajänteellä. Tällöin tarkastelussa ei tule huomioida ainoastaan paljonko poro syö jäkälää, vaan myös poroelon jäkälämaihin kohdistama muu kuluttava vaikutus. Vuosikymmeniä ja -satoja toiminut kestävä porotalous, josta etenkin saamelaiset poromiehet niin mielellään puhuvat, perustui siihen että huolehdittiin jäkälikköjen kasvukunnossa pitämisestä. Tämä edellytti erillisiä kesä- ja talvilaitumia. Nyt jäkälikköjä ei ole enää likimainkaan tarpeeksi. Poromäärien kasvu on pienentänyt käytettävissä olevaa laidunalaa ja samalla sen alakohtaista tuottavuutta. Luonnonlaidunten vähenemisen vuoksi poromiehet ovat olleet pakotettuja ajamaan maastoon poroille säilö- ja keinorehua. Toinen keino säilyttää jäkälikköjen kasvukunto laidunten aitaaminen. Laitumet elpyvät kun niiden annetaan välillä levätä. Aidatun alueen sisällä kasvava luonnonvarainen kasvillisuus palauttaa maan humuspitoisuuden ennalleen 10-20 vuodessa. Pitkä kokemus on osoittanut, että ilman laidunten aitaamista jäkäliköt menettävät tuottavuutensa muutamassa vuodessa. Kolmas osatekijä on ilmastonmuutoksen torjunta tai edes hidastaminen.

Laidunpulasta kärsivien alueiden vaihtoehdot

Entisten lapinkylien asukkailla on ollut aikoinaan monia perinteisiä keinoja selvitä vaikeista ajoista. Kun maan viljavuus ehtyi, ihmiset muuttivat muualle. Kokonaiset kyläkunnat saattoivat kerätä tavaransa ja siirtyä viljavampaan paikkaan. Väestö on kuitenkin kasvanut niin voimakkaasti noista ajoista lähtien, että useimmat aiemmin asuttamattomat alueet on sittemmin asutettu ja tulleet tehokkaan laidunnuksen piiriin. Jäljellä on vain joitakin metsäisiä rippeitä, luonnonsuojelualueet ja kansallispuistot mukaan luettuna, joiden kaikki laidunalueet ovat loppuun kaluttuja. Kaikki muutkin kosteat ja puolikuivat alueet ovat tällä hetkellä porojen laidunnuksen piirissä.

Poromiehet ovat hanakasti käyneet jokaiseen jäkälää ja naavaa kasvavaan maatilkkuun käsiksi. Uusille poromiehille ei ole käytännössä tarjolla laidunalaa lainkaan. Niinpä tämä puute korvataan huomattavia kustannuksia vaativalla lisäruokinnalla, mikä on vastakohta porojen luonnonmukaiselle laidunkierrolle. Tämäkin tie on kohta kuljettu loppuun. Kaiken tämän kehityksen seurauksena poronhoidon tuottavuus on laskenut. Eniten tämä vaikuttaa pienempien poronkarjan omistajien tuloihin.

Poronrehun suhteellisen halpa hinta heikentää poromiesten halua huolehtia jäkälikköjen kestävästä kasvukunnosta. Niiden ylläpito on kuitenkin ainoa pitkän aikavälin ratkaisu. Suomessa aletaan vihdoin ymmärtää, ettei lisäruokintaan perustuva poronhoito ratkaise ongelmaa pysyvästi. Saamelaisalueen maaperä on vaurioitunut: porojen ylilaidunnukselle tärkeiden alueiden maaperä on muuttunut hedelmättömäksi, mikä estää kestävän poronhoidon harjoittamista. Tutkijoiden mukaan näillä näkymin nykyisillä poromäärillä laitumet eivät pysty tuottamaan juuri mitään. Poromiehet ovat sitä paitsi menettäneet arvokkaita vuosia, jolloin he olisivat voineet kokeilla kestävämpiä laiduntamismenetelmiä. Nykyisillä poromäärillä sellainen ei ole edes mahdollista. Poromäärien suunnitelmallinen laskeminen nykyisistä ylimmistä sallituista poromääristä on välttämättömästi edessä.