Toisen maailmansodan jälkeen on esitetty erilaisia hallintomalleja Ylä-Lapin valtionmaille, jotta saamelaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia olisi saatu parannetuksi. Mitkään näistä esitetyistä hallintomalleista eivät ole toteutuneet kuntien ja paikallisen väestön vastustuksen vuoksi. Eivät kaikki saamelaisetkaan ole olleet suhtautuneet kovin myönteisesti näihin esityksiin.

Esitykset saamelaisten yhteisöperustaiselle luonnonvarainhallinalle kehittyivät 1950-luvulta alkaen aiemmin vallalla olleelle mallista, joissa valtio käytti muilta mitään kyselemättä isäntävaltaa omilla maillaan metsähallituksen kautta. Tuossa maankäyttömallissa luonnonvaroja suojeltiin ja käytettiin siten, että toisaalta paikallisen väestön käyttöoikeuksia rajoitettiin ja toisaalta metsiä hakattiin piittaamatta paikallisen väestön ikiaikaisista maankäyttöoikeuksista.

Paikallisen väestön tarpeet astuivat kuvaan kun laajojen kansallis- ja luonnonsuojeluaiden perustamista perusteltiin erityisesti saamelaisten poronhoidon suojelutarpeilla. Valitettavasti kansallispuistojen ankarista suojelumääräyksistä huolimatta suojelualueilla tapahtuva saamelaisten porojen ylilaidunnus uhkaa tällä hetkellä puistoalueiden luonnon monimuotoisuutta.

Vuodesta 1990 lähtien näitä saamelaisten maankäytön turvaamiseen liittyviä vaatimuksia pyrittiin parantamaan antamalla saamelaisille ja muille paikallisille asukkaille mahdollisuuksia osallistua asuinalueellaan esiintyvien luonnonvarojen ja siellä sijaitsevien luonnonsuojelualueiden hallintaan. Samalla pyrittiin yhdistämään luonnonsuojelulliset tavoitteet paikallisten saamelaisten kehittämispyrkimyksiin.

Viimeisempien esitysten mukaan saamelaisperusteinen hallintomalli olisi rakentunut kahden toisiinsa kytkeytyvään näkemykseen. Ensimmäisen näkemyksen mukaan luonnonvarainhallinta ei olisi enää perustunut nykyiseen metsähallintojohtoiseen malliin, vaan saamelaiskäräjien ja paikallissaamelaisyhteisöjen (paliskunnat) osallistumista olisi lisätty. Toinen näkemys perustui kestävän kehityksen käsitteeseen. Tässä mallissa luonnonvarat määriteltiin hyödynnettäväksi resurssiksi, joita täydellisen suojelun sijaan olisi hyödynnetty saamelaispoliittisten päämäärien saavuttamiseksi.

Suurista odotuksista huolimatta esitetyt saamelaisperustaiset luonnonvarojen hallintamallit eivät kuitenkaan saaneet suurtakaan vastakaikua. Nähtiin, että saamelaisyhteisöperustainen luonnonvarainhallintamalli ei edes riittävän lyhyellä aikavälillä tarkastellen onnistuisi luomaan riittäviä kannustimia sekä paikalliseen kehitykseen että luonnonsuojeluun. Nähtiin, että pukki kaalimaan vartijana ei ole muun väestön oikeusturvan kannalta paras mahdollinen ratkaisu. Objektiivisuus tällaisessa saamelaisyhteisöperustaisessa luonnonvarainhallintamallissa on myytti, joka ei toteudu vastakkaisten motiivien kyllästämässä kentässä. Sama koskee myyttistä erityistä saamelaista luontosuhdetta, joka muka automaattisesti johtaisi luonnon vaalimiseen ja sen kestävään käyttämiseen.

Tähän asti esitetyistä malleista voi todeta, ettei saamelaisyhteisöperusteisia luonnonvarojen hallintamalleja Ylä-Lappiin voida perustaa muilta alueilta kopioitujen mallien perusteella. Kullakin alueella on oma ainutlaatuinen historiansa, toimintaympäristönsä ja valtarakenteensa, jotka merkittävästi vaikuttavat hallintamallien toteuttamiseen ja siten asetettujen tavoitteiden saavuttamiseen. Tähän mennessä esitetyissä hallintamalleissa ei ole pyritty yhdistämään alueella tapahtuvaa luonnonvarojen suojelua ja paikallista kehitystä, vaan on pyritty luomaan paikallisille saamelaisille tulonlähteitä ohjaamalla metsien hakkuista kertyviä hakkuutuloja, kalastus- metsästyslupien myynnistä kertyneitä lupatuloja metsähallituksen rahakirstuista saamelaishallinnolle ja edelleen sitä kautta saamelaisyhteisöjen esittämiin saamelaiskulttuurin edistämishankkeisiin.

Mitä muuta näistä esitetyistä hallintamalleista voisi sanoa. Esitetyissä saamelaisperustaisissa luonnonvarainhallintamalleissa näen keinon ujuttaa keskushallinnon valtarakenteita ja luonnonvaroihin liittyviä hallintamekanismeja sellaisen väestön keskuuteen, jolta ne aikaisemmin ovat puuttuneet. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, todelliset maanomistusolot ja muiden kuin saamelaisyhteisöjen aktiivinen osallistuminen ovat valitettavasti jäänet näissä malleissa toissijaiseen asemaan. Vaikka malleissa onkin pyritty lisäämään paikallisten saamelaisyhteisöjen valtaa ja parantamaan heidän asemaansa valtion maiden maankäyttön liittyvissä ratkaisuissa, muun paikallisen väestön syrjäyttämistä on mahdotonta ymmärtää ja hyväksyä.