Viime aikoina on käyty vilkasta keskustelua saamelaisten kulttuuri-itsehallinnosta ja siitä miten ylipäätänsä saamenkieli ja kulttuuri voitaisiin tulevaisuudessa turvata nykyistä paremmin. Tällä keskustelulla on ollut historian kuluessa yhtymäkohtia siihen miten saamelaisten olot ylipäätänsä kehittyvät. Siksi on mielestäni myös syytä arvioida hiukan kehityskulkua sekä sitä miltä näyttää saamenmaassa asuvan ja muun väestön tulevaisuus 2000-luvulla.

Lapinkylistä kuntiin

Saamenmaan pitkän kehityskaaren kuluessa isojako käynnisti ja uusjako sinetöi tapahtumasarjan, jonka seurauksena saamelaiskylien merkitys väheni: kylät muuttuivat tiloiksi ja siten yhtenäisenä pysynyt saamelainen kylärakenne hajaantui sekä kylien itsehallinto lakkasi. Kylien asemaa heikensi myös kunnallishallinnon ulottaminen saamenmaahan 1800-luvulla.

Kuntien perustamisesta seurasi kuitenkin myös se, että kunnan sisäisessä päätöksenteossa yksi kylä eli kirkonkylä alkoi nousta ylitse muiden. Pyrkimykset alkoivat tähdätä nimenomaan kirkonkylän kehittämiseen. Uusjako ja kuntien perustaminen aiheuttivat sen, että 1900-luvun alkupuolella perinteisten saamelaiskylien aika oli jo ohi. Monet saamelaisista saatiin siihen käsitykseen että maarekisterikylästä tulisi toimivampi yksikkö kuin mitä oli ollut perinteinen saamelaiskylä.

Maatalouden laajeneminen

Venäjän vallan aikana 1800-luvun lopun voimakas asutustoiminta johti karja- ja maitotalouden yleistymiseen saamelaisalueella. Peltoala moninkertaistui. Karjatalouden vahvistuminen lisäsi myös heinänkylvöä. Kaiken kaikkiaan karjatalous vähensi alueen tuotannollisen perustan herkkyyttä: heinään halla ei pysty läheskään yhtä helposti kuin perunaan.

Suomen saamelaisalue eli kukoistuskauttaan 1920-luvulta aina 1950-luvun alkuun asti. Se perustui saamelaisiin ihmisiin ja siihen, että siellä oli paljon ihmisten tekemää työtä tarjolla.

Sodan jälkeen lohkottiin maanhankintalain ja kolttalain perusteella siirtoväelle tiloja suhteellisen paljon. Kylmiä tiloja perustettiin 1950-luvun loppu mennessä myös saamelaisalueelle. Niiden muodostamisella haluttiin edistää pellonraivausta Pohjois-Suomessa. Saamelaisalueella oli 1950-luvulla runsaasti nuoria ihmisiä. Lapsia oli paljon. Tarvittiin yhä uusia ja uusia kyläkouluja. Saamenmaa eli rikasta saamelaiskielen käyttöön perustuvaa, monipuolista ja omavaraista elämää.

1950-luvulla Suomeen luotiin maataloustulojärjestelmä, joka oli osoitus maaseudun poliittisesta ja taloudellisesta voimasta. Sen eduista pääsivät osallisiksi myös Tenonvarren saamelaiset maanviljelijät.

Koneellistuminen ja siirtolaisuus

Maaseudun murros alkoi 1960-luvun alussa. Maatalouteen, metsätalouteen ja poronhoitoon liittyvät työt alkoivat koneellistua, ja ihmistyövoiman tarve maaseudulla vähentyä. Toisen maailmansodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat tulivat 1960-luvun puolivälissä työikään. Maaseudulla alkoi olla runsaasti liikaväestöä. Samoihin aikoihin Etelä-Suomen suuret keskukset alkoivat tarjota työmahdollisuuksia: teollisuus ja palvelut laajenivat.

Erityisen raju oli väestön purkaus Pohjois-Suomesta Etelä-Suomen työmarkkinat eivät olisi 1960-luvun lopussa pystyneet ottamaan vastaan kaikkia maaseudun ihmisiä. Tässä tilanteessa tuli avuksi vuonna 1954 solmittu sopimus yhteispohjoismaisista työmarkkinoista. Tämän sopiimuksen perusteella suomalaiset saattoivat siirtyä ilman muodollisuuksia Ruotsiin työhön. Siirtolaisuus esim. saamelaisalueelta Ruotsiin oli 1960-luvun lopussa niin runsasta, että väkiluku alkoi selvästi laskea. Monet saamelaiskylistä tuolloin melkein tyhjenivät nuorisosta. Erityisesti monet saamelaiset pientilalliset olivat katkeria tälläisesta kehityksestä.

Katkeruus purkautuikin sitten vuonna 1970 eduskuntavaaleissa, jolloin Suomen maaseudun puolue vaaleissa saavuttamansa voiton johdosta sai vaa´ankielen eduskunnassa. Se pakotti suuret puoleet tarkistamaan niiden kannan mm. kehitysaluepolitiikkaan. Seuraus oli, että säädettiin melko nopeassa tahdissa uusia lakeja mm. porotila-, koltta-, luontaiselinkeinolait. Nämä lait ovat aikanaan pysäyttäneet väestön poismuuton alueelta ja ovat siten olleet välttämättömiä saamelaiskulttuurin säilymiselle.

2000-luvun haasteet

Nyt olemme sitten jälleen uusien haasteiden edessä. 2000-luvulla onkin nykyistä selvästi suurempaa huomiota kiinnitettävä keskustaajamien ulkopuolisiin alueisiin, entisiin 2-5 talon kyläryhmiin. Erityisesti asuntopolitiikassa on palattava perinteen kunnioittamiseen: kirkonkyläkeskeisestä asuntorakentamisesta on siirryttävä haja-asutusalueita suosivaan saamelaiskylärakentamiseen.

Uuden saamenmaan synnyttäminen vaatii paljon eri osapuolilta. Esimerkiksi kylätoiminnassa olisi luovuttava vähitellen siitä syvälle iskostuneesta käsityksestä, että ainoastaan kyläläiset tietävät, mikä on parasta heidän kylälleen.

Uusi saamenmaaa ei luonnollisestikaan kehity samalla tavoin joka kylässä. Perusajatuksena on ekologinen monimuotoisuus ja se, että alueen elävyys ei enää jatkossa lepää pelkästään maatila- tai porotalouden varassa. Kussakin kylässä monimuotoisuus kehittyy omista lähtökohdista käsin: monimuotoisuus saa sisällön, jonka kunkin alueen luonto- tuotantorakenne, perinteet, mahdollisuudet ja henkinen taso tarjoavat. Jollakin alueella saamelaisyrittämisen perustana on metsä, toisella alueella matkailu, kolmannella alueella elintarvikkeiden jatkojalostus, neljännellä alueella käsityöläisyys jne.