Alaskan porotalouden historia muodostaa varsin mielenkiintoisen kertomuksen. Alaskan poronhoito on varsin nuorta verrattuna Skandinavian ja Venäjän poronhoitoon. Amerikan karibu vastaa meidän poroa, mutta sitä ei ole kyetty vastaavalla kesyttämään kuin poroa. Niinpä porot ja poronhoito on Alaskaan tuotu muilta alueilta.

Ajatuksen porojen tuomisesta Alaskaan keksi tohtori Sheldon Jackson, jota painoi suuri huoli eskimoiden toimeentulosta. 1800-luvulla ulkopuoliset pyytäjät metsästivät valaita, mursuja ja muita sen kaltaisia eläimiä siinä määrin, että eskimot näkivät nälkää. Alueen eskimot olivat kärsineet nälästä jo vuodesta 1850 lähtien. Monet heistä olivat kuolleet nälkään ja valkoisten kullankaivajien mukanaan tuomiin tarttuviin tauteihin. Se oli aiheuttanut myös sen, että monet alueen kylät olivat autioituneet. Tästä eskimoiden ongelmasta syntyi ajatus siirtää poroja Siperiasta Alaskaan. Parantaakseen eskimoiden selviytymismahdollisuuksia ankarissa luonnonoloissa Sheldon kuljetutti laivalla vuosina 1892-1902 kaikkiaan 1280 poroa Siperiasta yli Beringin salmen Alaskaan. Tavoitteena oli opettaa eskimolle poronhoitoa.

Alaskaan tuodut porot luovutettiin aluksi kirkon lähetyskoulujen hallintaan. Koulujen opettajat valvoivat poroja ja poromiehiä. Eskimot saatiin ryhtymään poronhoitajiksi siten siten että yksittäisille eskimoille luovutettiin lainaksi 100 poroa sellaisin ehdoin, että he hoitavat itse niitä huolellisesti ja sitten palauttavat lainaamansa porot takaisin viiden vuoden kuluttua sen jälkeen kun ovat saaneet niistä itselleen kasvatettua riittävän suuren porotokan.

Poronhoitoa näille eskimoille opettamaan tuotiin Norjasta porosaamelaisia, lähinnä Kautokeinosta. Vuonna 1894 lähti kuusi Kautokeinolaista saamelaisperhettä Alaskaan valtion palkkaamina opettamaan poronhoitoa alueen alkuperäisväestölle, eskimoille. Palkkaa heille maksettiin 1000 norjan kruunua kuussa. Sen lisäksi heille turvattiin ilmainen ruoka, asuminen, lääkäri ja hammaslääkäripalvelut sekä ilmainen paluumatka kotiseudulleen sen jälkeen kun sopimus oli päättynyt.

Kun lisäksi samaan aikaan alkoi kullankaivajia alkoi Nomenin alueille, merkitsi se myöskin kulta-aikoja niille poromiehille joilla oli poronlihaa myyntiin tarjottavaksi. Poronlihan hinta kallistui puolella ja sen seurauksena muutkin eskimot innostuivat poroista ja porojen hoitamisesta. Eskimoiden oikeuksien turvaamiseksi säädettiin laki 1907, jonka mukaan poroja saattoivat omistaa ainoastaan Alaskan alkuperäiset asukkaat. Se ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen asia kuin luultiin.

Talvella 1897-1898 tuotiin lisää 500 poroa laivalla Norjasta Alaskaan ja niitä tuli hoitamaan 113 ihmistä, joista 78 saamelaista. Näitäkin ihmisiä kutsuttiin Alaskalaisiksi, kun taas vuonna 1894 osa Alaskaan saapuneista saamelaisista oli palannut takaisin kotiseuduilleen Norjaan.

Sheldon rakennutti kouluja Alaskaan ja vuoteen 1900 mennessä oli 35 koulua rakennettu Alaskaan. Hänen tarkoituksena oli, että koulut opettaisivat järjestäytyneen yhteiskunnan tapoja ja perinteitä alkuperäisväestölle, eskimoille. Se ei kylläkään tapahtanut kivuitta ja siitä seurasi kulttuurien yhteentörmäys. Sheldon kiinnitti enemmän huomiota eskimoiden elinolosuhteiden kohentamiseen kuin heidän henkiseen elämän kohentamiseen, johon tehtävään hän oli palkattu.

Ne saamelaiset, jotka jäivät Alaskaan aloittivat oman poronhoidon. Lupa oli haettava valtiolta. Porojen paimentamisen ohella saamelaiset ajoporoineen kuljettivat elintarvikkeita kullankaivajille ja kaivomiehille. Heillä oli parhaimmillaan satoja ajoporoja näihin tehtäviin koulutettu. Osa Alaskaan jääneistä saamelaisista ryhtyi myös kaivamaan kultaa.

Vuonna 1909 poronomistajien määrä jakautui: saamelaiset neuvonantajat, lähetysasemat 22%, valtio 23% ja eskimot 41%. Vuonna 1914 poroja oli 57 872 (saamelaiset omistivat 17% ja eskimot 64%). Vaikka vuoteen 1916 asti tokissa oli tavallisesti alle 2000 poroa, niin poromerkkien lisääntyminen aiheutti melkoisen sekaannuksen. Sen lisäksi monta muutakin vaikeutta ilmeni. Poroja laidunnettiin ympäri vuoden.

Alaskassa porojen laiduntamiseen sopivat alueet olivat kuitenkin paljon laajemmat ja monimuotoisemmat poroille ja poromiehille kuin Suomen vastaavat alueet. Poroja laiduntavien poromiesten tuli olla kokeneita ja toimia erittäin pitkäjänteisesti, jotta ylipäätään poroja laajoilla asumattomilla voitiin hallita ja pitää koossa. Sudet ilvekset ja pedot aiheuttivat jatkuvasti paljon ongelmia ja vaikeuksia poronhoidolle. Aika ajoin poroja katosi karibulaumoihin.

Sitä mukaa kun poromäärät lisääntyivät oli niistä yhä vaikeampi pitää lukua. Kuitenkin vuoteen 1916 asti vasoja merkittiin omistajien merkeillä. Edellä mainittujen vaikeuksien lisäksi eskimoilla oli lisäksi omat vaikeutensa sopeutua uuden elinkeinon harjoittamisen edellyttämään kontrolloituun laiduntalouteen, joka poikkesi heidän perinteisestä pyyntikulttuurista.

Alunperin meren rannikoiden eskimoiden kulttuuri perustui metsästykseen ja kalastukseen. Poronhoito oli heille aivan uusi ja outo asia. Heidän mielestään porojen hoitaminen oli raskasta ja väsyttävää. Eskimoiden oli vaikea luopua entisistä asuinsijoistaan ja siirtyä puolivillin poron kanssa laajoja alueita hyödyntävään liikkuvaan elämänmuotoon, mitä edellytti kestävä laiduntalous. Eskimoita ei kuitenkaan mitenkään pakotettu poromiehiksi, mutta taloudelliset vaikeat ajat saivat heidät kiinnostumaan ja innostumaan poronhoidosta. Tärkein kannustin oli kuitenkin varmaan se, että eräät eskimot olivat vaurastuneet poronhoitajina.

Vuodesta 1916 lähtien eskimoiden poronhoito alkoi kuitenkin taantua. Kuten pelättävissä oli niin valkoiset siirtolaisetkin alkoivat porohoitajiksi, mikä oli lainvastaista. He perustivat yhtymiä, joille poronlihan myynti merkitsi puhdasta markkinataloutta. Ympärivuotisesta laiduntamisesta luovuttiin ja porot saivat olla vapaana suurissa laumoissa. Karjatalouden asiantuntijat jopa kannustivat tämän tyyppiseen kestämättömään porohoitoon. Poroja ei kuitenkaan voi verrata kontrolloiduissa oloissa hoidettavaviin karjaeläimiin ja heti kun lopetettiin ympäri vuoden tapahtuva laiduntaminen, syntyi suuri kaaos ja sekaannus. Laajoilla alueilla hajallaan eläviä poroja oli vaikea koota, pedot, villiintyneet porot ja karibut aiheuttivat suurta vahinkoa porokannalle. Eskimot yrittivät perustaa yhtymiä, mutta se ottanut onnistuakseen. Kun joukko eskimoita omisti porotokan, niin yksikään heistä ei ottanut vastuuta siitä. Eikä heillä ollut rahaa pororenkien palkkaamiseksi. Sen sijaan valkoisten siirtolaisten ja Pohjois-Norjasta tuotujen saamelaisten poronhoito menestyi paremmin ja poromäärät alkoivat kasvaa.

Alaskan tunnetuin poronomistaja oli Carl J. Lomen, omisti vuosina 1914-1921 omisti kaikkiaan 8693 poroa, jotka hän oli enimmäkseen ostanut lähetysasemilta ja saamelaisilta. Vuonna 1924 Lomen kerskui omistavansa 40 000 poroa. Vuonna 1932 sanottiin hänellä olleen 250 000 poroa.

Epäilemättä Lomen halusi edistää poronhoitoa, mutta USA:n osavaltioiden karjankasvattajat vastustivat siinä määrin tällaista suurimittaista poronhoitoa, että hänellä oli jatkuvia poronlihan markkinointivaikeuksia. Joissakin osavaltioissa poronlihanmyynti oli kielletty, sillä poroa pidettiin riistaeläimenä. Ja on myös muistettava, että Alaska oli tavattoman kaukana Yhdysvaltain suurista talouskeskuksista. Näihin ylivoimaisiin vaikeuksiin sortui myös Lomenin poronhoito. Kun hän vuonna 1937 myi valtiolle poronsa, oli hänellä vielä 87 000 poroa.

Eskimot joutuivat suuriin vaikeuksiin Lomenin kaltaisten suurten poronomistajien vuoksi. Vuonna 1931 viranomaiset yrittivät selvittää poronhoidossa vallitsevan sekavan ja kaoottisen tilanteen. Ennen toista maailmasotaa viranomaiset yrittivät parantaa eskimoiden taloudellista asemaa, mutta se ei juurikaan onnistunut valtion toimenpiteiden seurauksena.

1930-luvulla porotalouden järjestäminen ei ollut mikään yksinkertainen asia, varsinkin kun poromäärät olivat paisuneet valtaviin mittoihin. Virallisten tietojen mukaan Alaskassa oli vuonna 1932 poroja 700 000. Niitä saattoi todellisuudessa olla paljon enemmänkin. Alaskalaiset itse puhuivat jopa 1,5 miljoonasta porosta.

Toisen maailmansodan vaikutukset tuntuivat myöskin Alaskassa. Poronhoidolle sota merkitsi taantumaa. USA:n armeija maksoi hyvää palkkaa ja monet poronhoitajista jättivät poronhoidon ja lähtivät "valtion leipiin". Pedot erityisesti sudet tappoivat sukupuuttoon monia porotokkia. Isännättömiksi jääneet porot villiintyivät ja sekoittuivat karibulaumoihin. Tämän seurauksena poroluku laski nopeasti niin, että vuonna 1948 laskettiin Alaskassa olleen 27 920 poroa.

Sodan jälkeen Alaskan poronhoitoa ryhdyttiin uudistamaan. Tavoitteena oli tälläkin kertaa saada poronhoito eskimoiden yksinoikeudeksi. Eskimot olivat tälläkin kertaa valmiita ryhtymään porohoitajiksi. On luultavaa, että jos eivät olisi olleet 1930-luvun hullut vuodet ja maailmansota, eskimolla olisi nyt suuret porotokat. Kun poronhoitoa ryhdyttiin elvyttämään huomattiin eräs seikka; porokanta ei lisääntynytkään, vaikka kuinka yritettiin. Aluksi syyn arveltiin johtuvan suurista poromääristä ja että hirvaat olisivat olleet liian vanhoja suvun jatkamiseksi. Heti miten huomattiin kuitenkin, että nämä syyt eivät juurikaan vaikuttaneet porokanan elpymiseen. Yhdeksi pääsyyksi huomattiin se, että poroilla ei ollut riittävästi ruokaa. Se merkitsi sitä että ennen sotia suuret porolaumat olivat syöneet jäkälämaat loppuun.

Alaskan poronhoito on kuitenkin vähitellen elpynyt. Porojen määrä lienee tällä hetkellä 40 000-50 000. Alaskassa tehdyt poronhoitoyritykset osoittavat sen miten tärkeää on tietää miten paljon talvilaitumina tärkeät jäkäliköt kestävät. Kun ylilaidunnuksen seurauksena vahinko tapahtunut, on sitä jälkeenpäin vaikea korjata. Tulevaisuus näyttää onko porotaloudella Alaskassa tulevaisuutta.

Kirjallisuus:

Beach, Hugh; The saami in Alaska: Ethnic Relation and reindeer Herding, S. 1-81. I Contribution to Cirmupolar studies. Uppsala Reserach Repports in Culltural Antropology 1986. No 7 Uppsala 1986.

Vörren Örnulv; Samer, rein och gull i Alaska. Emigrasjon av Samer fra Finnmark til Alaska.