Viime vuosien aikana on runsaasti otettu kantaa poronhoitoon sekä koltta- ja saamelaisasioihin. Näihin liittyviä kysymyksiä viime vuosien kuluessa ovat käsitelleet useat toimikunnat, työryhmät ja tausta-aineistoa ovat tuottaneet tutkimuslaitokset (mm. RKTL) ja Yliopistot (mm. Oulun yliopiston historian laitos).

Kuten tutkijat Matti Enbuske ja Juha Joona ovat todenneet elinkeinojen kehitys on ollut Lapissa yleisilmeeltään perinteinen. Kemin Lapin väestön pääelinkeinoja olivat 1600-luvun lopulle saakka metsästys, erityisesti peuranpyynti, sekä kalastus. Karjanhoito yleistyi vuosisadan lopulta lähtien ja kasvoi tärkeimmäksi talouden ylläpitäjäksi 1700-luvulla, mutta metsästys ja kalastus pysyivät myös luonnollisena osana taloudenpitoa. Viljanviljelyllä alkoi olla merkitystä vasta 1800-luvun kuluessa ja silloinkin suurten katovuosien ketjun jälkeen vuosisadan loppupuolella. Inarissa pyyntielinkeinot sen sijaan pysyivät keskeisinä elämän ylläpitäjinä, mikä näkyy kalavesien säilymisenä yksityisten nautinnassa. Utsjoella kehitys oli vastaava. Muualla vedet siirtyivät yhteisnautintaan viimeistään 1700-luvun puolivälissä.

Peuranpyynnin romahdus koettiin 1800-luvulla sen jälkeen, kun poronomadien suuret porotokat tulivat laiduntamaan perinteisiä peuramaita Kittilän, Sodankylän ja Inarin metsä- eli outamaille. Poro karkotti villipeuran. Peuran kaikkoamisen vuoksi erityisesti sompiolaiset ja inarilaiset joutuivat ahdinkoon, mutta poronhoito pystyi kompensoimaan menetykset. Ratkaiseva edistysaskel otettiin, kun paliskuntajärjestelmä luotiin hallinnoimaan poronhoitoa 1800-luvun lopulla. Sen avulla tilalliset pystyivät kasvattamaan porotalouden tärkeimmäksi sivuelinkeinokseen. Samalla se mursi nomadisen suurporonhoidon järjestelmän.

Kaiken kaikkiaan nykypäivän maaoikeuskysymyksiä puntaroitaessa tutkijat (mm. Enbuske ym.) ovat todenneet, että Lapin elinkeinojen kehityksessä on hyvin vaikea nähdä perinteellisyydellä olleen mitään ratkaisevaa vaikutusta väestöryhmien erottelevuuteen; toisin sanoen alkuperäisyyden määrittely elinkeinojen avulla on epähistoriallista. Tutkijat ovat havainneet, että olennaista hallinto- ja oikeushistorian kehityksessä on ollut, että perinteiset lapinoikeudet eivät hävinneet lappalaisten siirtyessä veromaillaan uudisasukkaiksi, vaan ne liittyivät osaksi tilajärjestelmää.

Suomessa ns. suurporonhoito elinkeinomuotona ei ole ollut perinteinen, vaan se tuli Norjasta ja keskittyi ajan kuluessa yhä harvempien käsiin samalla kun poroluvut kasvoivat jatkuvasti. Porosaamelaisten suurporonhoitajayhteisöjen sisäinen dynamiikka johti yhteisöllisesti rajattuun talousmuotoon, jonka edut turvattiin varsinkin avioliittojen avulla. Suljetussa ja hierarkkisessa systeemissä syntyi käytännössä ainoastaan kriisitilanteissa uusia poronhoitajayhteisöjä.

Suomessa poronhoidon kehityksen kannalta merkittävin muutoksen aiheuttaja oli 1890-luvulla vakiintunut paliskuntajärjestelmä, joka mursi yhteistoimintamuotona hierarkkisen paimentolaisuuden. Muutoksen seurauksena poronhoito pystyi kasvamaan merkittäväksi elinkeinoksi myös pohjoisen Suomen tilallisten ja tilattoman väestön keskuudessa. Paliskuntajärjestelmä oli yksi yhteistoiminnallisen osuusjärjestelmän ilmenemismuoto ja liittyi luontevasti 1800-luvun loppupuolella alkaneeseen yleiseen yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen murrosaikaan. Paliskuntien järjestelmässä voitiin ehkäistä myös poronhoidon negatiivisia piirteitä eli varkauksia ja laidunmaista syntyneitä konfliktitilanteita. Joten eräät ehdotukset saamelaisten poronhoidon turvaamiseksi murtaisivat paliskuntalaitoksen positiiviset puolet ja johtaisivat kestämättömään tilanteeseen erityisesti ns. sellaisissa sekapaliskunnissa, joissa on suomalaisia ja saamelaisia poronomistajia.

Hallitsemattomaksi käyneelle poronhoidolle oli luotu aluksi paikallisia sääntöjä 1870-luvulta lähtien ja Oulun läänin maaherran kehotuksesta yhtenäisemmin vuodesta 1881 lähtien. Lopulta viranomaisten 1890-luvulla tekemän selvitystyön jälkeen senaatti määräsi vuonna 1898 ehdoksi vapaalle kruununmaiden laidunnusoikeudelle kuulumisen paliskuntaan. Suurporonhoidon mahdollisuudet menestyvänä elinkeinona näkyivät hyvin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Sodankylän ja Kittilän alueen paliskunnissa, joissa poromäärät nousivat suotuisten olosuhteiden ansiosta muutamassa vuodessa moninkertaisesti. Samalla poronhoidosta kasvoi 1800-luvun lopulla tärkein sivuelinkeino alueen tilallisille. Historiallisen kehityksen näkökulmasta ehdotukset poronhoidon varaamisesta yksinomaan saamelaisten yksinomaiseksi ovat nykypäivään soveltumattomia.

Esimerkiksi Sodankylässä oli paliskuntajärjestelmä toiminut vuodesta 1892 lähtien, ja se oli osoittautunut erinomaiseksi ratkaisuksi. Porojen aiheuttamat vahingot talollisten heinämaille olivat lähes loppuneet, kun poromiehet olivat kustantaneet latoja ja aitoja niityille. Porolukua oli myös pystytty kasvattamaan huomattavan suureksi. Esimerkiksi Sodankylän Keminkylän paliskunnan poroluku nousi 1900-luvun alkuvuosina reilusti yli 10 000:n. Osaltaan kehitystä oli edesauttamassa paikallisten metsäviranomaisten suopea suhtautuminen poronhoitoon. Heidän mukaansa se oli lähes ainoa taloudellisesti menestyvä elinkeinomuoto Lapissa. Kasvua seurasivat kuitenkin 1900-luvun alkupuolella laidunvaikeudet ja ongelmat tilallisten kanssa. Sen sijaan porosaamelaisille yhteistoimintajärjestelmä oli vieras, eikä Enontekiöllä saatukaan paliskuntia toimimaan käytännössä muualla kuin Peltovuomalla. Periaatteessa sinne oli kyllä perustettu 1890-luvulla neljä paliskuntaa, mutta käytännössä paimennus tapahtui porokylien järjestelmänä pitkälle 1900-luvulle. Olosuhteet ja yhteiskunnallinen kehitys ovat Enontekiönkin alueella johtaneet siihen, ettei jutaavan poronhoidon perusajatusta enää voida samalla tavoin toteuttaa kuin 100 vuotta sitten.

Porotaloudessa kuten muissakin alkutuotantoon kuuluvissa elinkeinoissa ajat ovat muuttuneet, eikä enää kannata hämmästellä sitä, että saamelaiset hyödyntävät moderneja apuvälineitä ja ovat mukana järjestäytyneessä yhteiskunnassa tasaveroisina toimijoina. Ruotsissa 1900-luvun alkupuolella saamelaisten toivottiin pysyvän paimentolaisina ja jopa puhelinta paheksuttiin saamelaisessa kodissa. Ruotsissa oli tuolloin vallalla herrakansamentaliteetti, eräänlainen sosiaalidarvinistinen ideologia: asetuttiin saamelaisten yläpuolelle. Eräiden yksityishenkilöiden arvioinnit Suomen porotalous- ja maankäyttöpolitiikasta saamelaisten kotiseutualueella eivät ole mairittelevia. Niiden juuret ulottuvat poliittiseen keskusteluun ja tieteelliseen kirjoitteluun asti.

Tällä hetkellä moderni infrastruktuuri, kuten tiet, patoaltaat, taajamat, turistikeskukset jne., pirstovat vanhoja kulkureittejä, joten poronhoidossa tuskin voidaan enää palata sata vuotta sitten vallinneeseen tilanteeseen.

Poronhoito kuuluu tärkeänä elementtinä saamelaiskulttuuriin edelleenkin. Venäjän vallan aikana tapahtunut rajasulku (vuonna 1852) merkitsi perinteisen jutaamisen loppua porojen kanssa yli valtakunnan rajan. Kaikki muutokset eivät ole olleet niin huonoja poromiehille kuin mitä toisinaan annetaan ymmärtää. Nykyinen kehitys näyttää johtavan siihen, että saamelaisten poronhoito kehittyy tulevaisuudessa entistä enemmän maastoon tapahtuvan lisäruokinnan ja tarhauksen suuntaan. Karjatalous ts. tarhaus on aikoinaan koltista väitöskirjan tehneen englantilaisen antropologin Tim Ingoldin mukaan kolmas ulottuvuus metsästysyhteiskunnan ja paimentolaisuuden ohella peura/porotaloudessa.

Tällä hetkellä lukuisille saamelaisille poronhoito merkitsee toimeentuloa, mutta poronhoidon säilyminen kulttuurista merkitystä ja poronhoitoon sisältyviä etnisiä puolia ei ehkä ole enää tarvetta nykyistä enempää korostaa! Näyttää siltä, että saamelaiskulttuurin kehittyminen tuskin voi nykyisessä ylilaiduntilanteessa pelkästään tukeutua poronhoidon varaan. Talvilaidunten tilan parantaminen onnistuu ainoastaan nykyisiä poromääriä vähentämällä. Sen lisäksi porolukuja koskevien päätösten tulee perustua tutkittuun tietoon laidunalueista ja todellisista poromääristä.

Koltta-alueen paliskunnissa laiduntutkimusten mukaan tilanne RKTL:n laiduntutkimusten mukaan on tiivistettävissä seuraavasti. Poronhoidon voimakas teknistyminen 1960-luvulta lähtien ja poromäärien voimakas kasvu 1970-luvulta lähtien muutti saamelaisia poronhoitoyhteisöjä enemmän kuin mikään muu ennen sitä. Lisäruokinnan avulla on kyetty tuottamaan suuria määriä lihaa markkinoille.

Porotalouden sosioekonominen tilanteesta tänään voidaan sanoa, että porotalous on maatalouden tapaan Suomessa hyvin haavoittuva elinkeino. Euroopan mittakaavassa suurten poromäärien tuottaminen Euroopan markkinoille ei ole mahdollista rajallisten luonnonlaitumien johdosta eikä myöskään logistiikkaan nähden kannattavaa. Tuotteet kohdentuvat pääasiassa Suomen sisämarkkinoihin, mikä mahdollistaa tuottajahinnan pysyttämisen korkealla ja kannattavuuden turvaamisen. Lähtökohtana tulisi olla luonnonlaitumien kestävä hyödyntäminen, mikä turvaa parhaiten porotalouden kannattavan taloudellisen toiminnan.

Porotalouden harjoittamiseen liittyy myös EU:n ympäristö- ja petopolitiikka. Korkea tekninen taso ja porotutkimuksen tulosten hyödyntäminenkään eivät poista ilmastosta johtuvia korkeampia tuotonkustannuksia ja yleisesti laidunten alentuneesta tuottokyvystä johtuvaa mahdollisuutta tuottaa suuria määriä poronlihaa. Laidunten heikentyneen tuottokyvyn johdosta on monilla alueilla jouduttu siirtymään jatkuvaan lisäruokintaan, mikä on lisännyt tuotantokustannuksia. Osittain tästä syystä yksikään porolihan tuotantomuoto ei ole kilpailukykyinen ilman tukea, kun rajasuojaa EU:n sisämarkkinoilla ei ole. Suomen maatalouden ja poronhoidon kansallinen tuki perustuu Suomen liittymissopimuksen artiklaan 141. Artikla on mahdollistanut kansallisen tuen maksamisen liittymisestä aiheutuviin vakaviin vaikeuksiin. Suomessa on pyritty sopeutumaan muuttuvaan politiikkaympäristöön vähitellen tapahtuneella rakennemuutoksella, mikä käytännössä on merkinnyt tuen alarajan nostamista 80 eloporoon poronomistajaa kohti. Prosessi alkoi jo yli 10 vuotta siten.

EU:hun liittymisen jälkeen tapahtuneessa kehityksessä poromiehet ovat joutuneet valitsemaan erilaisia selviytymisstrategioita. Osa poronomistajista on pyrkinyt säilyttämään elinkeinon elinkelpoisuuden poromääriä kasvattamalla ja tehostamalla laidunten käyttöä ja ottamalla mukaan lisäruokinnan. Osa poronomistajista on valinnut vuorostaan strategiakseen yritystoiminnan monipuolistamisen, jolloin ne harjoittavat vaikkapa poronlihantuotantoon liittyvää yritystoimintaa. Monitoimiset poromiehet hankkivat osan tuloistaan yrityksen ulkopuolisesta palkkatyöstä. Osa saa tuloistaan poromiesyrittäjä saa muualta kuin lihanmyyntituloista.

Poronhoitoalueen pohjoisosalle tyypillistä on väestön väheneminen ja ikääntyminen. Aluetta leimaa niin ikään muuhun Suomeen verrattuna korkea työttömyys ja matala koulutustaso. Väestö keskittyy enemmän suurempiin keskuksiin perinteisiltäkin harvaan asutuilta reuna-alueilta.

Euroopan unioniin liittyminen on tuonut mukanaan merkittäviä muutoksia poronomistuksen rakenteeseen, mikä on käytännössä tarkoittanut lukuisten, varsinkin pienten porokarjojen omistajien siirtymistä pelkästä lihantuotannosta monitoimisuuteen, jossa merkittävä osa kotitalouden tuloista saadaan muualta kuin lihanmyynnistä, etenkin palkkatyöstä, matkailusta ja ohjelmapalveluista. Monitoimisuuteen siirtymistä on edesauttanut porotalouslain mahdollistamat investointituet. Porotalouden tulevaisuuden kannalta tärkeää on ollut mahdollisuus sukupolvenvaihdokseen.

Ennusteet poronhoidon tulevaisuudesta eivät näillä näkymin lupaa missään päin hyvää. Vain pieni osa siitä säilyy perinteisiin sidonnaisena poronhoitona. Saamelaiset ja muutama koltta saattavat säilyttää perinteitä ehkä vähän tai enemmän kuin muut, mutta erot eri ryhmienkään välillä eivät tule olemaan suuria. Sanalla sanoen, monialayrittäjyys tulee dominoimaan porotaloutta, aivan kuten maataloudessa ja kalastuksessa on jo ajat sitten käynyt. Porotaloudella on kuitenkin niitä paremmat mahdollisuudet tukea mm. kulttuuriperinteen säilymistä, vaikka moderni tekniikka on muuttanut poronhoitoa radikaalisti.

Onneksi jo nykyisin voimassa olevan tukilainsäädännön nojalla on ollut viime vuosien aikana hyvät mahdollisuudet yhdistää monia asioita myös saamelaisalueella: poronhoito, matkailu, muut luontaiselinkeinot ja muut tuloa tuovat toimialat. Näin on pystytty turvaamaan uusien yrittäjien tulo elinkeinon piiriin. Taloudelliset edellytykset ovat edelleen kohtalaiset, koska asiakkaat hyväksyvät kaikille porotalouteen liittyville tuotteille ja palveluille korkean hinnan. Maksuhalukkuus säilynee pitkään korkeana ja lienee pikemminkin kasvussa kuin laskussa. Tämä koskee poromiesten omien tuotteiden jalostusta sekä ohjelma- ja kulttuuripalveluita, joita poromiesperheet ja perheiden jäsenet tarjoavat. Lähiaikoina Eduskunnan käsittelyyn tulevalla POLURA lainsäädännön avulla pyritään parantamaan tuen saamisen edellytyksiä myös saamelaisten kotiseutu- ja koltta-alueella.