Oltuani mukana saamelaispolitiikassa lähes 30-vuotta, olen tullut siihen tulokseen, että saamelaisuus muistuttaa yhteen aatteeseen uskovaa poliittista suuntausta. Poikkeamiset siitä puoleen tai toiseen pyritään tuomitsemaan. Historian valossa yhteen aatteeseen nojautuvassa politiikassa on ollut monta eri puolta. Se esiintyi ensimmäisen kerran bolsevikkivallankumouksessa, sillä yksilön vapauden kieltämisessä Venäjällä mentiin yhtä pitkälle kuin Saksassa esiintyneessä äärimmäisessä neuvostovastaisessa totalitarismissa. Proletariaatin diktatuuri omaksui demokraattiselta näyttävän perustuslain ja kannatti ainakin muodollisesti kansalaisoikeuksien aatetta. Tätä samaa perusnäkemystä on myös korostunut myös saamelaiskäräjät kannanotoissaan. Voidaanko sitä myös kutsua nykyajan suvaitsemattomuudeksi vai miksi? Länsimainen oikeuskäsitys on kuitenkin nojannut siihen perusajatukseen, ettei kenelläkään voi olla absoluuttisia perusoikeuksia, joilla voidaan kumota tai niiden nojalla vähät välittää toisten oikeuksista.

Olen tullut myös siihen tulokseen, että yhteen aatteeseen nojaavan saamelaispolitiikan mukaan saamelaisyhteisö näyttää olevan kuin elävä organismi, jossa saamelaisten valitsemilla luottamushenkilöillä ei ole itsenäistä päätäntävaltaa. Tällaisten teorioiden edessä on turhaa saamelaisten puhua yksilön vapaudesta, sallia itsenäisiä mielipiteitä tai laskea yhteen yksityisten ihmisten mielipiteet enemmistön saavuttamiseksi. Tärkeitä näyttävät olevan vain ne ajatukset ja aatteet, joita yritetään saada saamelaisten nimissä markkinoitua valtakunnan poliittisille päättäjille. Saamelaistutkimukseenkin heijastuu tällaisen yhteiskunnan erikoislaatu; on olemassa "saamelaisten oma maaoikeustiede", joka päätelmissään eroaa demokraattisesta tieteestä. Tämä ns. saamelaistiede puolestaan pyrkii olemaan sopusoinnussa saamelaisten maaoikeusvaatimusten kanssa, ja sillä yritetään osoittaa olevan paremmat edellytykset päästä totuuteen kuin saamelaisten ulkopuolisten tutkimuslaitosten harjoittamalla tieteellä.

Tällaisen yhden aatteen oikeaksi tunnustama tiede on kuitenkin pohjimmiltaan subjektiivista. Itse olen huomannut, että pidetäänkö jotakin tutkimustulosta totena vai ei, riippuu siitä, kuka tai ketkä sen esittävät. Totuudesta tai oikeudesta esitettyjen tutkimustulosten osalta ei katsota vastaavan mitään objektiivista totuutta, niiden tulee vain vastata saamelaisten sisäistä luontoa, intressejä ja poliittisen johdon näkemyksiä. Aikaisemmat käsitykset tasa-arvosta, luonnollisista oikeuksista näyttävät siten haihtuneen taivaan tuliin.

Elävä elämä on myös minulle osoittanut, etteivät yhteen saamelaisaatteeseen uskovat poliitikot ole tyytyneet tunnustamaan sellaista yhteiskuntatieteellistä tosiasiaa, että kansojen käsitykset ovat niiden ympäristön tulosta, vaan he ovat ryhtyneet luomaan uusia käsityksiä "uuden saamelaistieteen" avulla. Kliseistä on siten kehittynyt heidän tärkeimpiä toimintatapoja.

Eräät johtavat saamelaispoliitikot vaativat uskomaan yhteiseen elämän katsomukseen. He valmistelevat itse ajatuksia, yrittävät muokata yleistä mielipidettä ja pyrkivät kirjoittamaan historiaa uudelleen. Inhimillisellä ilmaisulla ei ole enää muuta normia kuin poliittinen tarkoituksenmukaisuus, se on johtajien toivomukset ja hyödyn tavoittelu. Joka edellä olevaa ei usko, tutkikoon saamelaiskäräjien puheenjohtajan ja lakimiessihteerin valmistelemia virallisia asiakirjoja, joista osa on ollut käräjien yleiskokouksen käsittelyssä ja osa on puheenjohtajan päätöksellä hyväksyttyjä.