Ylä-Lapin vuosikymmeniä jatkuneeseen maanomistuskiistaan on yrittänyt löytää ratkaisua saamelaiskäräjät, sen asiantuntijat, oikeusministeriön asettamat selvitysmiehet, työryhmät, toimikunnat ja yksittäiset henkilöt. Kun nämä yritykset eivät ole tuottaneet saamelaiskäräjien haluamaa tulosta, viimeisinä keinoina on pyydetty apua Yhdistyneiltä kansakunnilta ja EU:lta.

Seuraavassa yritän arvioida, riittääkö YK:n arvovalta tilanteessa, jossa samasta väestöstä polveutuva saamenkielinen väestö ei ole suostunut edes samaan neuvottelupöytään suomenkielisen saamelaisväestön edustajien kanssa etsimään sovintoa asiassa joka koskee molempia osapuolia. Saamenkielinen saamelaisväestö vaatii itselleen alueen alkuperäiskansan asemaa kiistäen sen suomenkieliseltä saamelaisväestöltä. Tämän tavoitteen alla piilee saamenkielisten perimmäiset tavoitteet: he vaativat itselleen ja yksinoikeudella suomenkieliselle saamelaisväestölle kuuluvia maa- ja vesioikeuksia ilman oikeusvaltiomenettelyyn kuuluvia prosesseja, pelkän monopolisoimansa alkuperäiskansa-aseman voimalla.

Toisaalta kysymys on samoista laillisista maa- ja vesioikeuksien saannoista ja samoista ihmisistä jotka tuntevat toisensa ja ovat toistensa sukulaisia. Tähän asti kiistan ratkaisukeinot ovat olleet rajallisia. Kiistaa ei ratkaista pelkäämällä toista tai vihaamalla toista. Kiistan ratkaisu ei ole edistynyt vuosikymmeniä jatkuneilla neuvotteluilla. Valtio on ollut kiistassa passiivinen sivustakatsoja. Vanhentuvine rooleineen ja tehtävineen valtio on ollut rakentavien ratkaisujen varsinainen jarru ja este. Haluan korostaa, että yhteistyön tie on ainoa kestävä rauhan tie tässä ja monessa muussa asiassa. Mutta onko YK:sta tämän sisäsiittoisen kiistan ratkaisijaksi, jossa kukaan ulkopuolinen ei uhkaa kumpaakaan samaan alkuperäiskansaan kuuluvia, joista toisilla on saamelaisstatus, mutta toisilla ei?

Saamen- ja suomenkielisten saamelaisten pitkittyneessä kamppailussa alkuperäiskansa- ja maaoikeuksista inarinsaamelaiset eivät ole halunneet luopua vaatimuksesta kuulua Suomen alkuperäiskansaan. Saamelaiskäräjien muuttumaton normi on ollut inarinsaamelaisten jatkuva syrjintä. Tässä politiikan muuttumattomuudessa on juuri saamelaiskäräjiin kohdistuvan epäluottamuksen ydin, jonka laillistamiseen käräjät on lähtenyt hakemaan YK:lta tunnustusta. Mutta onko tämä samaa väestöä jakava saamelaismääritelmä sellainen joka edellyttää YK:n puuttumista asiaan, jonka avaimet ovat Suomen valtiolla? Katsotaan, onko asia näin, kuten väitetään.

YK:n perustamisen yhtenä tarkoituksena aikoinaan oli rauhan turvaaminen. Lukuisat eri puolilla syntyneet kriisit ovat kuitenkin osoittaneet, että rauhantilan saavuttaminen on etääntynyt idealistisista tavoitteista huolimatta. Valtioiden ja yhteiskuntajärjestelmien kiristyvän kilpailun keskellä ihmiset eri puolilla maailmaa tuntevat itsensä nykyisin niin turvattomiksi, että YK:n antama suoja ei enää riitä turvaamaan rauhantilaa. YK:n takaama yhteiskuntarauha ei riitä turvaamaan elämää silloin kun rauhan saavuttaminen alkaa näyttää yhä vaikeammalta ja epätodennäköisemmältä. Tämä tosiasia koskee myös kiistaa Ylä-Lapin maanomistuksesta. YK näyttää ainakin tässä asiassa ajautuneen sivuraiteelle.

YK:n perustaminen perustui aikoinaan hyväuskoiseen idealismiin. Ihminen on ollut ennen ja nyt yhä valmis rakentamaan itseään sitovia uusia ihmissuhteita silloin kun hän ymmärtää niiden hänelle antaman hyödyn. Tämän ymmärsivät aikoinaan myös toisen maailmansodan voittaneiden suurvaltojen johtajat Roosevelt, Stalin ja Churchill. USA:n ja Venäjän nykyisen vastakkainasettelun aikana kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden yhä syvenevän vastakkainasettelun vallitessa kiistojen ratkaisu YK:n elimissä on saanut irvokkaita piirteitä, josta esimerkkinä on Syyrian sota. Samalla uskottavuus YK:hon rauhan takaajana on laskenut pohjalukemiin.

Kansainliitto ja sen seuraaja Yhdistyneet kansakunnat ovat toimineet vuosikymmeniä. Miksi kiistojen ratkaisuissa ei ole yhtään edistytty? Kansainliitto ja YK syntyivät turvaamaan rauhaa. Kumpikin syntyi kansakuntien reaktiona sotaa vastaan ja ne saivat laajaa kannatusta. Kumpikin järjestö pyrki luomaan uuden kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän. Mutta kuten olemme nähneet, konflikteja - olipa ne sitten minkälaisia tahansa - ei torjuta pelkillä kielloilla, pykälillä, sopimuksilla eikä aserajoituksilla. Kansainliitto epäonnistui nopeasti ja Yhdistyneet kansakunnatkin on joutunut rajoittumaan turvallisuuspoliittisessa toiminnassaan ennen kaikkea kansojen välisen keskustelun ylläpitäjän tärkeään tehtävään, josta hyvän esimerkin tarjoaa YK:n alaisuudessa toimiva alkuperäiskansafoorumi. Se on kuitenkin lähinnä eri valtioista tulevien alkuperäiskansoja edustavien elinten keskustelukerho. Kaikki maailman rauhaa uhkaavat konfliktit käsitellään turvallisuusneuvostossa.

Lukuisine organisaatioineen YK on lähes 70-vuoden ajan harjoittanut alati laajenevaa yhteistyötä kansojen yhteisten intressien selvittämiseksi ja toteuttamiseksi. Tämän yhteistyön tarpeet ja haasteet ovat kuitenkin kasvaneet nopeammin kuin toimenpiteiden tulokset. Valtioiden ja yhteiskuntajärjestelmien kiristyvän kilpailun keskellä YK ei ole kyennyt tähän mennessä uudistumaan kriisien torjumisissa tehokkaaksi yhteistyöorganisaatioksi. Olemme viimeisen 50-vuoden aikana nähneet miten kansainvälisiä katastrofeja on esiintynyt jatkuvasti kaikkialla maailmassa siinä määrin, että olemme saaneet konkreettista havainto-opetusta YK:n riittämättömyydestä konfliktien ratkaisijana.

Mutta mitä YK: tilalle?

Yhdysvaltojen ja Venäjän välimaastossa EU on muutamassa vuosikymmenessä rakentunut maanosan valtioiden järjestelmäksi, jonka perusajatus on keskinäisen taloudellisen yhteistyön ja riippuvuuden kautta ennalta ehkäistä taloudellisten intressikiistojen kehittymisen diplomaattisiksi ja edelleen aseellisiksi selkkauksiksi. Kylmän sodan pitkälti kaksinapaisessa voima-asetelmassa kilpakumppanit USA ja Neuvostoliitto olivat kauan kiistattomia suurvaltoja, joiden väliset kriisit ja sopimukset pyykittivät senaikaisen maailman suuria linjoja. Nykyajan moninapaisessa asetelmassa EU:lla on oman näytön paikka.

Saamelaiskäräjät on tunnetusti vienyt Suomen saamelaiskiistan YK:lle, saaden sieltä itselleen myönteisen tuloksen - päätöksen jossa Suomen valtiota vaaditaan muuttamaan saamelaisia koskevaa lainsäädäntöä saamelaiskäräjien vaatimalla tavalla. Toisin sanoen saamelaiskäräjien ja YK:n ihmisoikeuskomitean vaatimusten mukaan saamelaiskäräjien tähän asti harjoittama syrjintä vaaliluetteloon ottamisessa todettaisiin oikeaksi ja lakia muutettaisiin sen mukaiseksi.

YK siis vaatii Suomen valtiota muuttamaan lakia niin että se kumartaisi saamenkielisille saamelaisille, mutta samalla näyttäisi suomenkielisille saamelaisille kumartuneen tauspuolensa. Tälle ihmisoikeusongelmalle YK ei suonut pohdinnassaan minkäänlaista ajatusta, vaan teki päätöksensä lähes puhtaasti saamelaiskäräjien sille valituksessaan syöttämän informaation varassa. Valittajat maalailivat itsestään kuvaa sorrettuina saamelaisina, joiden poliittisia oikeuksia poljettiin ja joita estettiin harjoittamasta kulttuuriaan yhdessä muiden saamelaisten kanssa sen kautta, että Korkein hallinto-oikeus (KHO) oli määrännyt saamelaiskäräjien vaaliluetteloon otettavaksi henkilöitä, joita saamelaiskäräjien vaalilautakunta ja saamelaiskäräjät ei tunnistanut saamelaisiksi. Valituksen kohteena olevan Suomen valtion edustajat eivät onnistuneet tuomaan vastineissaan riittävällä selvyydellä esille, että KHO:n vaaliluetteloon otettaviksi määräämät henkilöt olivat saamelaiskäräjien syrjimiä saamelaisia. Valittajien vaatimusten mukaisella päätöksellään YK - epäsuorasti mutta käytännössä yksiselitteisesti - rajasi nämä saamelaiset saamelaisuuden ulkopuolelle ilman että heitä olisi kuultu valitusprosessin missään vaiheessa. Ihmisoikeuksia valvova YK:n komitea noudatti tässä omia menettelysääntöjään, pysyen täysin sokeana sille että se itse rikkoi saamelaisuutensa ulkopuolelle syrjittyjen saamelaisten ihmisoikeuksia. YK:n päätöksen jälkeisissä vaiheissa KHO on - etenkin Suomen edustajien valitusprosessin aikana esittämiin vastineisiin verraten - kiitettävän selkeästi tuonut esille sen, että KHO korkeimpana kotimaisena valitusasteena oli omissa, YK-valitukseen johtaneissa päätöksissään ottanut laajasti huomioon Suomea sitovat kansainväliset ihmisoikeussopimukset.

Erittäin härskiä toimintaa saamelaiskäräjien taholta on ollut myös se, ettei YK:ta ole informoitu siitä, että vaikka Suomi on tunnustanut saamelaiset alkuperäiskansaksi, pelkästään tunnustaminen ei vielä ratkaise maaoikeuksien sisältöä miltään osin. Siihen tarvitaan valtion sisäisiä oikeudellisia prosesseja, joissa oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti noudatetaan voimassa olevia kansallisia prosessimuotoja. Näissä asioissa saamelaiskäräjät on vain yksi osapuoli, jos sitäkään.

Antaako EU paremman suojan saamelaisille kuin YK?

Euroopan kehitykseen vaikuttivat kylmän sodan jälkeen eniten Länsi-Euroopan taloudellinen ja poliittinen integraatio, sekä Neuvostoliiton hajoaminen, jossa perinteiset valtion turvaverkot romahtivat ja sosiaaliturva katosi. Venäjän presidentti Putin kutsui Neuvostoliiton hajoamaista 1900-luvun suurimmaksi poliittiseksi katastrofiksi. Euroopan Unioniin liittyneet valtiot Suomi mukaan laskettuna joutuivat noudattamaan EU:n arvoja ja neljän vapauden periaatetta, mutta niiden noudattaminen ja soveltaminen vievät aikansa. Euroopassa on alkanut uusi historiallinen keskustelu demokratian arvoista, ihmisoikeuksista ja oikeusvaltiosta.

Vaikka Brexit avasi keskustelun EU:n olemassaolon oikeutuksesta, Brexitiä vaarallisempi on oikeusvaltioperiaatteen heikentyminen ja korruptio. Venäjän suunnalta tarjolla on myös niin sanotun suvereenin demokratian malli. Siinä ei tunneta vallan kolmijako-oppia ja sen osana riippumatonta oikeuslaitosta, joka on meidän oman järjestelmämme kivijalka. Suvereenin demokratian järjestelmää leimaa myös kansallismielinen sulkeutuneisuus, jossa maan sisäisen demokratian muodot, ilmiöt ja kehitys ovat puhtaasti maan sisäinen asia, johon ulkopuolisten ei tule puuttua.

Saamelaiskäräjät ajaa samanhenkistä järjestelmää. Saamelaisella kulttuuri-itsehallinnolla eli autonomialla saamelaiskäräjät tarkoittaa riippumattomuutta kansainvälisestä ja kotimaisesta järjestelmästä ja taloudesta, toisin sanoen kukaan ei saisi puuttua saamelaisten kulttuuriautonomiaan ja arvostella sitä. Tämä osoittaa sitä, ettei saamelaiskäräjien johdossa ole ymmärretty YK:n sen enempää kuin EU:n perimmäistä tarkoitusta. Näitä kansainvälisiä järjestelmiä halutaan käyttää lyhytjännitteisesti ja pinnallisesti, poimien rusinat pullasta, viis veisaten syvemmistä periaatteista ja perusideoista. YK ja EU kelpaavat silloin kuin niiden suunnalta saadaan maaniteltua omia asioita edistäviä kannanottoja. Ei väliä sillä, mitä tarinaa niille syötetään ja mitä ollaan puolustamassa - esimerkiksi itse harjoitettua syrjintää. Voidaan sanoa, että saamelaisen sielunmaiseman pimeämpi puoli on saanut todellisen riemuvoiton, kun itsenään YK:n ihmisoikeuskomiteaa on saatu höynäytettyä toimimaan hyödyllisen idiootin roolissa. Mikäpä olisi silloin enää mahdotonta. Tiet ovat auki taivaisiin asti.

EU ei ole tarkoitettu vapaamatkustajille. Tänään vastakkain ovat perinteiset eurooppalaiset arvot - oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien korostaminen - sekä niitä vastustava epäterve nationalismi ja siihen sekoittuneet ääri-ilmiöt. Saamelaiskäräjien sekoilu on saanut aikaan tilanteen jossa Suomen valtion suhteet saamelaiskäräjiin ovat valinkauhassa. Kyse on siitä, että ymmärtävätkö saamelaiset oman tilanteensa oikein. Suomi ei voi toimia loputtomasti saamelaisten toilausten takuu- ja maksumiehenä.

Alkuperäiskansakysymyksessä eurooppalaiset arvot johtavat kysymykseen mihin vedetään ihmisoikeuksien rajat suhteessa saamelaisiin, suomalaisiin, todellisiin hädänalaisiin maahanmuuttajiin. Saamelaisten tilannetta tulisi arvioida laadittavan tilanne ja olosuhdeselvityksen pohjalta.

Saamelaisten itsehallinnon osalta on jäänyt selvittämättä miten saamelaisten oma päätöksentekojärjestelmä sopii Suomessa noudatettavaan demokratiaan ja vallan kolmijakoon. Saamelaiskäräjälain uudistamista valmisteltaessa edessä on pohtimista vaativa suunnanvalinta. Lähdetäänkö vahvistamaan nationalistista suvereenin demokratian järjestelmää, jossa johdossa on yhteistä saamelaista valtiota ajavien nationalistinen etujoukko joka on vastuussa vain itselleen, ja jossa korkeimpana lakina ovat kiihkeän kansalliset mutta epämääräisiksi jäävät ''saamelaiset arvot''. Vai vahvistetaanko demokratiaa, jossa valittu hallitus puheenjohtajineen on poliittisessa vastuussa saamelaiskäräjien yleiskokoukselle, jossa noudatetaan Suomen lakia ja ollaan kehittämässä saamelaista itsehallintoa yhtenä osana monikulttuurista ja monikielistä Suomen kansakuntaa, Suomen valtion suojeluksessa ja sen kanssa rakentavassa vuorovaikutuksessa?

Tähän mennessä saadut kokemukset ovat osoittaneet, että yhteiskunnan päätöksenteossa on harvoin tilanteita, jossa saamelaiset voittavat, koska se edellyttäisi vallankumousta. Tavallisesti yhden etu on toisen tappio. Päätöksentekijät kaikilla tasoilla ovat vain ihmisiä ja heillä on monenlaisia vaikuttimia. Yhdessä ääripäässä ovat pyyteettömästi yhteisen hyvä asialla olevat idealistit, toisessa härskisti omaa etua ajavat pyrkyrit. Monella saamelaiskäräjien jäsenellä puuttuu kokemuksen kautta hankittua tietoa päätöksenteosta ja sen valmistelusta. Käräjien saavutuksia itsehallinnon saralla arvioitaessa on nähtävissä, ettei ole ymmärretty miten monimutkaisista asioista on kyse. Päättäjiltä vaaditaan entistä enemmän vastuuta ja sitä että he myös perustelevat tekemisiään paljon paremmin kuin nyt. Keveillä eväillä ei kannata toista kertaa lähteä kalastelemaan YK:lta tukea yhdelle samaan kansaan kuuluvalle etniselle ryhmälle toisen kustannuksella, ja se ensimmäinenkin kerta olisi totisesti saanut jäädä tekemättä.

Lähteenä EU:n osalta käyttänyt Anders Blomin kirjaa "Veljeskunta, Lobbaus Suomen poliittisessa järjestelmässä.