Monesti tullut mieleen se, että millainen vastakohta nykyinen saamenmaa onkaan siihen aikaiseen maailmaan, josta romantikot puhuvat edelleen kaihoisasti. Sitä maailmaa voidaan pitää villi-ihmisten maailmana, jossa järjestäytynyt yhteiskunta kävi kerran vuodessa veroja kantamassa. Tällä en pyri saamelaista kansanluonnetta saattamaan epäilyttävään valoon; Lapin villin erämaan asukkaan tila on ollut osin murhenäytelmä, mutta harvoin ihmisen oma vika.

Kuuluisaa sanontaa lainataksemme kirkko ryhtyi keskiajalta lähtien karkottamaan villi-ihmistä Lapista, ja varsinkin puhdasoppisuuden aikakaudella 1600-luvulla jopa barbaarisin keinoin. Eräät nimikuulut papit pitivät saamenkieltä pirun kielenä, ja kun heiltä loppuivat sanat, he turvautuivat nyrkkeihinsä.

Saamelaiset ovat kaikesta huolimatta edistyneet useimmilla elämänalueillaan pitkälle. Saamelaisväestön aineellinen elämäntaso ja laatu on laajentunut niin suuresti ja nopeasti, että kenelläkään tuskin käväisee mielessä pitää saamelaisia "villi-ihmisinä". Kielenkäyttö tosin on muuttunut maailmanmittaisesti, enää ei puhuta muutenkaan villeistä eikä edes alkuasukkaista, vaan alkuperäiskansoista ja -kulttuureista.

Kun noitarummut oli poltettu, ja siinä ohessa muutama saamelainen shamaani joka ei luopunut rummustaan, kirkko alkoi pehmentää lähestymistapaansa. Saamenmaanhan levinneeseen juopotteluun puri kuitenkin vasta ankaran saarnan ja armon yhdistelmä. Lestadiolaisen herätysliikkeen saamelaiset juuret ovat osin hämärtyneet liikkeen levitessä. Lars Levi Laestadiuksen äiti oli saamelainen, ja Lars Levi koki ankaran uskonnollisen kriisin jälkeen itse herätyksen keskusteltuaan oppimattoman saamelaisnaisen kanssa tämän elävästä uskosta. Tämän jälkeen Laestadius alkoi saarnata kansakielellä kaihtamatta mitään sanoja tai sanontoja, ja hän otti vertauksensa saamelaisten ja uudisasukkaiden omasta elämästä.

Kirkko katekeettoineen, rippikouluineen ja lukusineen vastasi myös kansanopetuksen alkutaipaleesta saamelaisten niin kuin muunkin kansan keskuudessa. Aikaa myöten kansanopetus irrotettiin kirkon organisaatiosta. Koulupakkoon ja oppilasasuntolajärjestelmään liittyi suoranaista kulttuuri-imperialismia, ja vaikka tarkoitusperät olivat usein hyvät, niiden seuraukset olivat monelta osin traagisia. Asuntolaan lähtö katkaisi perhesiteitä ja hävitti saamenkielen ei vain koululapsilta vaan usein koko perheestä. Silti koulupakko on tuottanut myös paljon myönteisiä tuloksia. Saamelaiset ovat kokeneet sen myötä sellaisen henkisen herätyksen, että he tuskin voivat enää nukahtaa ja palata muusta maailmasta tietämättömiksi villi-ihmisiksi.

Suomalainen koulutusjärjestelmä on kannustanut saamelaisten tiedonnälkää, innostanut heitä tiedon hankintaan, tieteisiin ja taiteisiin jopa siihen pisteeseen, että saamelaiset ovat alkaneet vaikuttaa vallanpitäjien ja muun ympäröivän väestön tyydyttämättömiltä ja kiusallisilta. Tuskin on toista etnistä ryhmää kuin saamelaiset, jossa nuorisoon on istutettu yhtä suuri kunnioitus ja rakkaus muiden kansojen klassista kirjallisuutta kohtaan kuin saamelaiset.

Huomiotta ei voi jättää sitä tosiseikkaa, että saamelaisten keskuudessa vallitseva pohjimmainen yhteiskunnallinen ihanne - jolle nykyinen saamelaiskäräjien poliittinen johto on antanut suuresti vääristyneen ilmiasun - ei ole ihmisen tai rodun valta yli muiden, vaan kaikkien ihmisten periaatteellinen yhdenvertaisuus. Lapin ja saamelaisten historiasta voidaan toki löytää esimerkkejä monenlaisesta sorrosta, mutta on nähtävä myös että yhteiskunnan kasvatuksellisiin vaikutuksiin on sisältynyt monia myönteisiä ja arvokkaita ainesosia.

On edelleenkin tarpeen vartioida valppaasti saamelaisten oikeutettuja etuja. Usein niiden vähättely ei johdu pääväestön edustajien pahuudesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että valtakulttuurin edustajat ovat sokeat itselleen vieraille kielellisille ja kulttuurisille tarpeille. Vaikka kärjistyksillä ja mielenilmaisuillakin on paikkansa, molemminpuolinen ymmärrys on pitkän päälle paras tapa edistää saamelaisten asiaa. Ei vain saamelaisuus vaan koko lappilainen yhteiskunta on kokenut niin perinpohjaisen ja monipuolisen muutoksen, että se on itseasiassa peruuttamaton.

Saamelaisten, lappalaisten ja muun Lapin väestön tulevaisuus ei siedä yksinkertaistamista, leimaamista ja erottelua. Jokaista askelta eteenpäin on syytä harkita tarkoin. Tie takaisin heimoyhteiskuntaan veisi takaisin pimeyteen. Kannattaa palauttaa mieleen, että afrikaansinkielinen sana apartheid tarkoittaa erillään oloa. Vuonna 1948 virallistetun apartheid-järjestelmän rakentajat perustelivat rotuerottelua sillä että Etelä-Afrikassa eli rinnan kaksi erilaista mutta muka yhtä arvokasta kulttuuria, valkoinen ja musta. Molempien onni muka edellytti, ettei niitä päästetä sekoittumaan toisiinsa. Niinpä valkoisten ja värillisten väliset avioliitot kiellettiin, ja mustille osoitettiin kymmenen omaa heimoaluetta, bantustania, jossa mustat saivat harjoittaa kulttuuri-itsehallintoa. Vuodesta 1970 lähtien mustat menettivät kansalaisuutensa Etelä-Afrikan tasavallassa ja heistä tehtiin vain oman heimonsa bantustanin kansalaisia. Mustat saivat tulla valkoisten alueelle ainoastaan työntekoon, passi taskussaan. Koulutus, palvelurakenne jne eriytettiin, ja mustille tarjottiin vain vähempiarvoisia palveluita.

Kaikille liene selviö, että saamelaisten ja Lapin asioita ei tule ajaa tuollaiseen suuntaan. Alkuperäiskansojen kulttuurilla, kielellä ja kulttuuri-itsehallinnolla on tärkeä sijansa. Eristäytyminen ja vastakkainasettelu eivät kuitenkaan edistä saamelaisten etuja. Villi-ihmisten aika Lapissa on loppu aikoja sitten, eikä Lapissa tarvita sen enempää heimokuninkaita, kuninkaallisia sukuklaaneja kuin heimojen välisiä kiistoja.