Entiset nuoret, vihaiset saamelaismiehet

Muistan, miten jo 1950-luvun lopulla puhuttiin saamelaiskulttuurin surkeasta tilanteesta. Asiat lähtivät liikkeelle vasta sitten, kun tapahtui sukupolven vaihdos. Suuren revision saamelaisten ja lappalaisten suhteiden historiaan tekivät niin sanotut "vihaiset saamelaiset nuoret miehet". Samalla he rakensivat itselleen suuren illuusion omasta itsenäisestä Saamenmaasta. Se ei ole jäänyt vaikutuksitta eikä seuraamuksitta.

Saamelaisasioissa astui esiin 1970-luvun alussa uusi sukupolvi, jonka isät olivat olleet sodan aikana rintamalla. Poliittisen oikeistolaisuuden tai vasemmistolaisuuden sijasta saamelainen kulttuuriradikalismi edusti aluksi avoimuutta, kykyä etsiä uusia teitä ja pyrkimystä kyseenalaistaa kaikkein pyhimpinäkin pidetyt, perinteiset arvot. Kaiken taustalla oli läpitunkeva tunne siitä, että oli vihdoinkin siirrytty uuteen aikaan, jolloin perinteinen viisaus ei riittänyt, vaan siitä oli pystyttävä irtautumaan radikaalisti. Menneisyyden siteet saamelaisia sortavaan siirtomaahallintoon oli katkaistava hinnalla millä hyvänsä, ja sen kanssa yhteistyössä olleet saamelaisjohtajien oli astuttava syrjään.

Samalla tällainen valinta merkitsi käytännössä lappalaisten historian omimista ja heidän syrjäyttämistä historiasta, koska aineksia lappalaisten historiasta tarvittiin rakennuspuiksi saamelaisten historiaan. Siihen sekoittui aimo annos vallan himoa, rajatonta idealismia, tietoista tai tiedotonta toisten alistamista ja velvoittamisen pakkoa ja suoranaista vastuuttomuutta siitä, mitä tehtiin ja mitä siitä voi seurata. Päämäärä oli kaikki. Sitä ajoi viha ja halu.

Vakiintuneisiin saamelais-lappalaisten suhteisiin alkoikin ilmaantua säröjä. Nuoret saamelaiset vihaiset miehet katsoivat, että vasta sitten kun vanhat traditionaaliset kaavat ja irrationaaliset luutumat olisi murskattu, voitaisiin katsoa myönteisin silmin suomalaista yhteiskuntaa ja kohottaa oma saamelaispolitiikka modernille tasolle. Nuorten vihaisten saamelaisten miesten esiintymisestä tuli raju hyökkäys saamelaisten ja lappalaisten yhteistä menneisyyttä vastaan.

Tuolloisilla vihaisilla saamelaismiehillä oli kuitenkin erikoisuutensa, joka liittyi lappalaissuhteeseen. Nuo nuoret saamelaiset projisioivat lapsellisessa mielessään kaiken vihansa lappalaisiin ja silloiseen metsähallitukseen. Vihaisten nuorten saamelaisten suhde oli siis lähtökohtaisesti vihamielinen kaikkea sitä kohtaan, joka liittyi saamelaisten ja lappalaisten välisiin suhteisiin.

Radikaalien rationaalisuuden kannalta yhteinen historia ei periaatteessa voinut olla muuta kuin pohjaton irrationaalisuuden varasto, joka tarjosi esimerkkejä ihmissuhteiden kehittymättömyyden asteista. Vanha saamelais-lappalaisen suhteen tulkinta horjui. Ideologista maaperää uudelle paradigmalle olivat valmistelleet nuoret, vihaiset miehet. Ajan analyyttisen filosofian vaatimusten mukaisesti kaikista käsitteistä pyrittiin puhdistamaan niiden irrationaalinen aines ja tutkittiin sitten mikä oli niiden empiirinen sisältö. Usein käsitteistä ei jäänyt jäljelle yhtään mitään sellaista, joka olisi osoittanut, että saamelaiset ja muinaiset lappalaiset olisivat eri kansaa. Tästä vedettiin pikainen johtopäätös: saamelaiset olivat siis lappalaisten kulttuurin, perinteiden ja siinä ohessa maiden oikeutetut perilliset.

Toisaalta historia näytti myös tarjoavan ainekset murskata menneen maailman jäänteitä. Traditionaalinen suhde lappalaisiin tulkittiin uudelleen niin, että myöhemmän ajan lappalaiset olivat pettäneet yhteisönsä ryhtymällä suomalaisperäisten uudisasukkaiden tavoin tilallisiksi. Heistä oli näin ollen tullut saamelaiselle yhteisölle turha painolasti, joka oli lempattava yli laidan. Saattoi siinä mennä omiakin mukana: sihti oli harva mutta silti osuvan kattava.

Mitäpä merkitsi esimerkiksi "lappalaisten perivihollisuus". Ei mitään muuta kuin sukupolvelta toiselle siirtyvää typerää uskoa siihen, ettei asioita lappalaisten kanssa voitu hoitaa järkevästi. Samanlainen kohtalo koitui monille muillekin saamelaisten ja lappalaisten suhteita kuvaaville käsitteille, mutta ajan älyllinen muoti olikin kovin ankara, jopa lappalaisten kansanluonnekin tuomittiin olemattomaksi.

Rationaalisuuden analyysin näkökulmasta saamelaisuuden kuluneen ajan historia on ollut täynnä järjettömyyttä. Kun kerran oli selvää, etteivät saamelaiset voineet pärjätä verisukulaisiaan lappalaisia vastaan käynnistämässään kiistassa, miksei sitten pyritty heidän kanssaan pärjäämään rauhanomaisesti? Miksei oltu yritetty rakentaa luottamusta, vaan sen sijaan kalisteltiin sapelia? Miksi saamelaisten poliittinen johto on saanut koko ajan parjata lappalaisia saamelaisten oikeuksia uhkaavina vihollisina? Muuttuiko viha kateudeksi, antoiko henkilökohtaiselle tilaa yhteisöllisyys? Minne totuus katosi?

Kaiken järjettömyyden huipentuma oli että saamelaisten poliittiset johtajat vaativat valtiota palauttamaan takaisin saamelaisille sen saamelaisilta muka varastamat maat. Todellisuudessa nämä maat olivat kuuluneet lappalaisille eikä etnisille saamelaisille. Tämä oli saamelaisten päävaatimus, ja niin päätön kuin se olikin, se on uskomatonta kyllä pysynyt sellaisena tähän päivään asti.

On yhä uudelleen syytä todeta että 1970-luvun saamelaisradikalismin kohtalokkaimpia piirteitä oli sen epähistoriallisuus. Saamelaismääritelmän nojalla pystytetty raja erotti toisistaan saamelaiset ja lappalaiset. Saamelaiset suuntautuivat etnisyyteen perustuvan saamelaisdiktatuurin rakenteluun, jättäen lappalaiset surkean puutteelliseksi leimatun länsimaisen demokratian piiriin. Lappalaisten onneksi, voidaan ehkä sanoa näin jälkeenpäin. Jos historian tuomioistuimessa luetaan lappalaisten synniksi että monet heistä olivat kadottaneet saamenkielensä - synti tosin on aika yleinen myös saamelaisten puolella - ja että he eivät oikein innostuneet saamelaisaatteesta, niin vastaavasti syntitaakkaa on omiaan keventämään se, että he eivät hurahtaneet pahimpiin saamelaisen etnonationalismin ylilyönteihin.

Saamelaiskäräjien poliittinen johto on ajanut koko ajan äärimmäisyyspolitiikka. Se on vetänyt jyrkän rajan itsensä ja ei-saamelaisen maailman välille. Ideologinen päälinja rajasi kaikki muut poliittiset suuntaukset vihollisikseen, vieläpä määritellen lappalaiset "päävihollisekseen".

Asian ydin oli siinä, ettei käräjien poliittinen johto tunnustanut niitä arvoja, jotka olivat toteutuneet saamelaisten ja lappalaisten välisissä suhteissa todellisessa elämässä. 2000-luvun alussa selvisi, että käsitys saamelaisista Suomen Lapin alkuperäiskansana onkin suuri kupla. Samalla selvisi se, että saamelaisten suhde koko alkuperäiskansakysymykseen on ollut problemaattinen. Saamelaiskäräjien poliittinen johto, joka oli keinoja kaihtamatta pyrkinyt esittämään Suomen saamelaisten historian suurena kärsimysnäytelmänä tai ainakin tragediana, sai tyytyä komediaan.

Osin tämä oli seurausta siitäkin, että kansainvälisen alkuperäiskansaliikkeen nousun seurauksena Suomeen heijastettiin muualla ihan oikeasti toteutuneita siirtomaavallan kauhu- ja kurjuuskäsikirjoituksia. Myös saamelaisliikkeen toimintatyyli oli lainatavaraa, ennen kaikkea Amerikan alkuperäiskansojen kamppailusta oikeuksiensa puolesta, jonka selvittämiseen moni on vieläkin juuttunut. Vaikka Suomessa kaikki oli näyttänyt saamelaisten kohdalla olleen ja olevan hullusti ja perin pohjin väärin, se ei kuitenkaan ollut omaksutun uuden absoluuttisen totuuden opin sanelemaa viisautta vaan pelkkä arviointi- ja perspektiiviharha. Lappalaisten sorrosta valittaneet eivät olleet huomanneet istuvansa itsensä varjossa.

Käydyssä kiistassa keskeisintä on ollut kysymys siitä, esittävätkö saamelaiset kiistan todellisuuden oikein. Näin ei ollut. Saamelaisuuden surkea, joskin omalla tavallaan sankarillinen yritys kirjoittaa saamelaisten historia on tuomittu naurettavuuteen. Vieläkin joiltain puuttuu tämän tajuamisen kyky ja ymmärrys.

Ns. saamelaisuusliike ja siitä voimaa imevä merkittävä osa Lapin kulttuurielämää muodostui ennen pitkää omaksi parodiakseen, jonka pilkkaaminen olisi helppoa ja hauskaa, ellei ilmiö olisi niin surullinen ja sen jäljet pelottavia. Meidän tulisi ymmärtää, että se oli suurelle osalle silloista nuorisoa aidosti innostava asia, joka vetosi niin järkeen kuin tunteeseen, ja sitten sukupolvea vietiin tunnekylki edellä.

Valitettavasti saamelaiskäräjät ei ole tähän päivään mennessä korjannut suhdettaan lappalaisiin, vaan on ideologisessa työssään pyrkinyt kehittämään entistä hyökkäävämpää asennetta heitä vastaan. Saamelaiskäräjien suhdetta lappalaisiin voidaan pelkistää sanomalla, että se on sama kuin sen suhde totuuteen. On syytä tiedostaa millä pohjalla saamelaiskäräjien käsitykset omasta menneisyydestä lepäävät. On myös välttämätöntä suhteuttaa saamelaisten oma kuva lappalaisiin ja tarkentaa sitä sen mukaisesti kuin käsityksemme saamelaisten ja lappalaisten yhteisestä historiasta tarkentuu ja muuttuu uusien tutkimustietojen ja uuden perspektiivin kautta.

Saamelaiskäräjät ei ole kyennyt ratkaisemaan ongelmaa saamen kansan rakentumisesta. Ajatus siitä, että porosaamelaiset olisivat joskus muuttaneet Suomeen Ruotsista ja Norjasta leimataan päättömäksi hulluudeksi, vaikka asiasta on historiallista tietoa muun muassa kirkonkirjoissa, perhe perheeltä ja nimi nimeltä. Joku mättää pahasti, kun tieto todesta ei muuta tai vaikuta mielipiteisiin ja käsityksiin samasta asiasta. Suuressa mittakaavassa tällainen romahduttaa järjestäytyneen elämän, yhteiskunnan ja valtion. Moraalin kohtalosta vain harva on lopulta kiinnostunut.

Sen sijaan, että saamelaiskäräjät katsoisi historiallista totuutta silmästä silmään ja antaisi pätevien tutkijoiden selventää kuvaa, se tukee myyttistä historiaa ja suojaa itsensä myötämielisten hovitutkijoiden kaartilla. Näin toimien saamelaiskäräjät riistää Suomen saamelaisilta todelliseen historiaan perustuvan identiteetin rakennusainekset. Tilanne on sama kuin että amerikkalaisten siirtolaisjälkeläisten ideologit ruokkisivat käsitystä, jonka mukaan siirtolaiset edustavat Amerikan ikiaikaista alkuperäiskansaa ja - esimerkkiä on vaikea vääntää kyllin absurdiksi - intiaanit mustien orjien jälkeläisiä.

Saamelaisaate oli tarkoitettu tilanteeseen, jossa saamelaisten ympärillä oleva yhteiskunta yritti sulauttaa saamelaiset suomalaisiksi. Kuten kaikki tiedämme, tällaista sulauttamista tapahtui, mutta kokonaiskuvan supistaminen pahan suomalaisen yhteiskunnan harjoittamaksi saamelaisten riistoksi merkitsi saamelaisten johdattamiseksi taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Saamelaisutopian pohja petti kahteen aikasuuntaan: sen tarjoama menneisyyskuva osoittautui kansallisromanttiseksi satuiluksi, ja sen tulevaisuudenkuva neljän tuulen tuvaksi.

Kun saamelaisutopian pohja on pettänyt, saamelaisliike ei enää näyttäydy yhtä vahvasti yhteiskunnallisena vastavoimana, ja se on menettänyt tehoaan, joka oli kannustanut ihmisiä kannattamaan saamelaisaatetta. Väestöä ei saatu mobilisoitua vieraaksi koettujen, abstraktien asioiden ajamiseen.

Nuo silloiset vihaiset nuoret saamelaismiehet ovat nyt vanhoja, turhaantuneita ja vihaisia saamelaismiehiä, sillä he ovat juuttuneet kiinni kerran muotoutuneeseen linjaansa. Tympeys kuvastaa heidän ajatteluaan tässä hetkessä. Voisi sanoa, että he soittavat omassa entisten vihaisten nuorten saamelaismiesten toivekonsertissaan samaa levyä uudestaan ja uudestaan. Luulisi nuorten mieluummin kuuntelevan jotain tuoreempaa, mutta tämä vanha kaarti on onnistunut kasvattamaan poliittiselle vihalinjalleen jatkajia.

Ainakin yksi näistä "starikoista" pyrkii jatkamaan ikuista poliittista nuoruuttaan pyrkimällä samaan paikkaan, johon heidän näkyvimmän aseman saavuttanut oppilaansa Klemetti Näkkäläjärvi halajaa - EU:n vallan keskuksiin. Jos nyt ei ihan niihin pöytiin, joissa asioista päätetään, niin kuitenkin niihin joissa niistä puhutaan. Jatkaisiko hän siellä kansallisen linjan politiikkaansa ja toimintatapaansa?

Näillä entisillä nuorilla, nyt jo vanhoilla vihaisilla miehillä on myös tapana kehua heidän linjaansa seuraavia saamelaisnuoria valppaiksi ja uudistuskykyisiksi. Vaikka vastustan ikärasismia, kavahtaisin tuollaisia kehuja, jos olisin itse nuori. Luotanko turhaan siihen, että nykyinen nuoriso osaa hylätä tämän kivettyneen linjan, aivan niin kuin nämä jäärät omassa nuoruudessaan hylkäsivät sen vakiintuneen politiikan, jonka he kokivat kivettyneeksi ja hedelmättömäksi?

Ottamatta tässä kantaa enemmälti siihen, millaista edeltänyt saamelaispolitiikka todella on ollut, voimme todeta, että vihaiset nuoret saamelaismiehet edustivat aikoinaan tervettä ja virkeää ilmiötä, sillä politiikalle ja historialle on aina ollut ominaista, että vanha saa väistyä uuden tieltä. Ja juuri samasta syystä on epätervettä, että tuo jo yli aikansa elänyt politiikka jatkuu edelleen.