Epäonnistumisten kierre ILO-sopimuksen ratifioinnissa

Saamelaiskäräjien yli 40 vuotta jatkunut aggressiivinen politiikka herättää monissa saamelaisissa ja saamelaisten ystävissä sekavia tunteita. Joka kerta kun Suomessa hallitus vaihtuu, käräjien johto käy vaatimassa että hallitussopimukseen on kirjattava ILOn sopimuksen ratifiointi. Kun hallitusohjelmaan kirjattu esitys on sitten yksipuolisen ja huonon valmistelun seurauksena kaatunut, jäädään ihmettelemään joksikin aikaan, ja sen jälkeen aloitetaan propaganda väittämällä että esitys on jumittunut tai kaatunut siksi, että suomalaiset ovat saamelaisvastaisia, kun eivät halua toteuttaa saamelaisten vaatimuksia. Kun tämä kuvio on toistunut kyllin monta kertaa, joutuu kysymään mistä kumpuaa näillä aktivisteilla tarve kyseenalaisilla perusteilla nollata Lapin vanhimman väestön oikeudet ja samalla nostaa ns. "oikeitten saamelaisten" eli itsensä näiden ja alueen muun väestön yläpuolelle.

Yrityksiä on siis ollut useita ja perusteet ovat vuodesta toiseen pysyneet periaatteessa samana: valtion saamelaisilta ryöväämien maiden palauttaminen oikeille omistajille, eli niitä suuriäänisesti vaativien "oikeitten saamelaisten" kollektiiviseen omistukseen tai vähintäänkin omistuksen keskeiset tunnusmerkit täyttävään hallintaan. Onneksi tästä ei tähän mennessä ole tarvinnut käydä huutokauppaa. Tappiot on yritetty kääntää voitoiksi.

Kannattaisi välillä hiukan tutkiskella tätä kysymystä. Kuinka tällainen läpinäkyvä röyhkeys on mahdollista ilman että kukaan uskaltaa panna sille lopullisen pisteen? Tulee mieleen satu kuninkaan uusista vaatteista, jossa huijarit olivat pukeneet kuninkaan asuun, joka oli muka tehty niin hienosta langasta että se oli näkymätöntä. Todellisuudessa kuningas asteli arvokkaasti katua pitkin ilkosen alasti, hovimiesten ja ministereiden liehakoidessa että kylläpä on majesteetilla upea asu. Tarvittiin lapsi kertomaan että kuningashan on ihan naku.

Miten tämä eroaa siitä, että Suomen hallitukset pelkäävät kajota saamelaisaktivistien kestämättömiin maaoikeusvaatimuksiin, ettei vain näyttäisi siltä että Suomi sortaa alkuperäiskansaansa. Saamelaiskäräjien aktivistit ovat joka vuosi kiihtyvässä tahdissa yrittäneet tahrata Suomi-kuvaa YK:ssa itkuisin palopuhein, ja viimeistään YK:n ihmisoikeuskomitean tuoreiden päätösten mukana he ovat onnistuneet.

Suomen ryvetetty maine YK:ssa

USA:n New Jerseyn osavaltiossa eettinen lautakunta pohtii paraikaa suosittelisiko se kolmen kuukauden palkatonta pakkolomaa eräälle tuomarille sen neuvon johdosta, jonka tämä antoi oikeudessa eräälle lähestymiskieltoa hakeneelle naiselle. Naisen perustelu oli että mies oli harjoittanut häntä kohtaan sukupuolista väkivaltaa. Tuomari kysyi oliko nainen pannut jalkansa ristiin tai soittanut poliisille. Lukija saa suoda anteeksi, mutta sama epäasiallinen kysymys kävi mielessä kun luin Suomen valtion vastineet saamelaiskäräjien entisen ja nykyisen puheenjohtajan YK:n ihmisoikeuskomitealle tekemien valitusten johdosta.

Suomen vastineet osoittivat puutteita ihmisoikeuskomitean prosessin hallinnassa, kun sen sijaan saamelaiskäräjien nykyisen puheenjohtajan oikeudellinen avustaja valituksen tekemisessä, professori Martin Scheinin, oli kuin kotikadullaan. Professori Scheinin on itse toiminut ihmisoikeuskomitean jäsenenä ja erikoistarkkailijana reippaasti yli vuosikymmenen. Saamelaisten keskuudessa hän on ennestään tuttu varhaisista Suomen valtiota vastaan käydyistä oikeudenkäynneistä ja myöhemmin saamelaiskäräjien valtalinjaa tukevista lausunnoistaan.

Nyt kun Suomi-neidon maine alkuperäiskansan kohtelun osalta on pahasti ryvetetty ja mahdollisesti menetetty lopullisesti, kainostelu ei enää auta, ja perääntymistiet on leikattu. Tämän voisi ajatella rohkaisevan ja jopa suorastaan pakottavan valtiota lopettamaan saamelaisten räyhäaktivistien liehakoinnin ja puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Niin tervetullutta ja välttämätöntä kuin tämä olisi, sen esteenä on kuitenkin oikeusministeriöön pesiytynyt ja iskostunut virkamieslinja, joka kieltäytyy näkemästä alastonta totuutta.

Kuinka taistelevat aktivistit ovat päässeet ohjaksiin?

Mikä selittää sen, että oikeusministerit vaihtuvat, mutta valtion saamelaispolitiikka tukee kritiikittömästi saamelaisaktivistien maaoikeudellisia valtapyrkimyksiä, josta lappalaisen alkuperäiskansan syrjiminen ja syrjäyttäminen on keskeinen osa. Mikä selittää sen, että erään omalaatuisen aktivistiryhmän annetaan riehua demokraattisessa Suomessa, nykyaikaisessa, monimutkaisessa, taloudellisesti kehittyneessä ja kulttuurisesti edistyneessä maassa? Ketkä ovat nämä henkilöt, jotka ovat pystyneet propagoimaan niin, että valheesta on tullut lähes totta?

Tällä muutaman henkilön aktivistiryhmällä on ollut taito käyttää hyväksi vastustajiensa heikkouksia ja kokemattomuutta. Tällä taistelevalla saamelaisryhmällä ei ole ollut mitään kokemusta valtion ja kunnan hallinnosta. 1980-luvulta lähtien nämä saamelaisten taistelevan kärjen muodostavat henkilöt ovat joutuneet tulemaan toimeen paitsi taustalla häärivien kovanaamaisten aktivistikonkareiden niin myös hallintokoneiston ja vallankäyttöön tottuneiden pääasiassa keskustapuolueen poliitikkojen kanssa. Kuinka tämä kourallinen aktivisteja on pystynyt alistamaan poliitikot sätkynukeiksi, virkamiehet kirjureikseen ja lumoamaan kulttuurivaikuttajat? Kuinka se on onnistunut ohjaamaan saamelaiset katastrofaalisen uhkapeliin, jossa tavoitteena on koko Ylä-Lapin alistaminen, itse asiassa asteittainen vallankaappaus? Ja kuinka tämä ryhmä on pystynyt estämään kaikki yritykset sopia selkkaus neuvotteluteitse toisen osapuolen, suomenkielisten saamelaisten kanssa?

Vastaukset näihin kysymyksiin löytyvät osittain noiden 40 vuotta saamelaisten kohtaloa luotsanneiden miesten luonteesta, heidän huonosta historian tuntemuksestaan ja yhteiskuntaa koskevasta tietämättömyydestään. On selvää että persoonallisuudella on paikkansa historian tapahtumien kulussa: on tyhmää väittää vastaan. Tämä aktivistiryhmä on koostunut poikkeuksellisista ihmisistä, heidän ihailijansa ja vihamiehensä ovat tästä samaa mieltä. He ovat nähneet historiallisen roolin aukenevan ja kutsuvan, he ovat tunteneet pakonomaisen tarpeen nostaa sen viittaa hartioilleen ja ryhtyä työhön ja taistoon. Nämä miehet ovat yksilöinä vaikuttaneet saamelaisten tilanteen keskeisiin käänteisiin Suomessa.

Voidaan myös kiistattomasti todeta, että ilman näitä miehiä saamelaisten itsehallinnon kehitys olisi ollut toisenlainen. Olin itse mukana Suomen saamelaisliikkeen radikalisoituessa, mutta kun silloiset keskeiset aktivistit uskoutuivat minulle, ymmärrykseni laajeni ja syveni ja suomut putosivat silmiltäni. Näin mihin he tähtäsivät, näin miten eräät heidän julistamansa arvot olivat vain valheellinen peite valtaa ja maata hamuaville todellisille tavoitteilleen. Lyhyesti sanoen: minä näin heidän lävitseen. En kadu omaa saamelaista radikalismiani, mutta en olisi toiminut samalla tavalla monissa ratkaisevan tärkeissä tilanteissa. Saamelaisliike oli kuitenkin kuin väärälle raiteille joutunut juna, jota ei voinut pysäyttää. Hugo-peikon tyyliin voimme vain todeta: O-ou. Metsään meni!

Aktivistien taistelevan kärjen vaikutusvoiman arvoitukseen ei kuitenkaan ole etsittävä vastausta niinkään heidän luonteestaan tai tietämättömyydestään, kuin siitä, miten suomalainen yhteiskunta oli muuttunut sodassa kärsityn tappion, poliittisen liikehdinnän, poliittisten levottomuuksien, taloudellisen kurjuuden ja kulttuurikriisin vaikutuksesta. Kaikkina muina historian hetkinä nämä saamelaisaktivistit olisivat jääneet sivustakatsojiksi.

Vaikka sodat olivat silloin jo vuosikymmenten takana, näin jälkikäteen voidaan nähdä että radikalisoitumisessa oli kyse irtiotosta sodan kokeneesta sukupolvesta ja sen arvoista. Tässä ilmapiirissä muodostui symbioottinen suhde, jonka toisena osapuolena olivat muutosta vaativat saamelaisaktivistit ja toisella puolella valtio. Saamelaisaktivistit halusivat hyvitystä saamelaisten kokemille vääryyksille ja epäoikeudenmukaiselle kohtelulle.

Toisena osapuolena oleva Suomen valtio alkoi ymmärtää, että nämä aktivistit voisivat pelastaa saamen kansan ahdingosta, johon se oli joutunut vuosisatoja jatkuneen syrjinnän seurauksena. Näin Suomi korvaisi saamelaisiin kohdistuneet vääryydet. Mutta valtiolle jätettiin kertomatta se, että kyseessä olivat pääasiassa vain pohjoissaamelaisista ja koltista, kun taas suomenkieliset saamelaiset oli tarkoitus lempata yli laidan.

Suvaitaanko saamelaisuuden nimissä rasistinen ideologia?

Saamelaisaktivistien tavoitteet käynnistivät tai legitimoivat hallinnon eri tasoille osoitettuja aloitteita ja vetoomuksia, edistäen joko tietoisesti tai tiedostamattomasti aktivistien tuhoisaa toimintaa. Tämä ei tarkoita sitä, että tavalliset saamelaiset olisivat jatkuvasti pohtineet mitä saamelaisaktivistit halusivat ja kannattivatko he niitä. Se on jäänyt useimmille saamelaisille hämäräksi.

Saamelaiskäräjien hallinto kuvastaa äärimmäisellä ja intensiivisellä tasolla käräjien rajattoman vallan tavoitetta, ennen näkemätöntä syrjintää inarinsaamelaisia kohtaan, vertaansa vailla olevaa valtion hallinnon, poliitikkojen ja tiedotusvälineitten manipulointia, jolla on pyritty ohjaamaan suuri yleisö myötämielisiksi saamelaisten "oikeutetuille" tavoitteille.

Samalla se kuvastaa rodullisen paremmuuden ideologian tuhoisaa voimaa ja äärimmilleen vietyä rasismia. Mielenkiintoista on ollut havaita, etteivät poliittiset päättäjät ole tajunneet kysyä, kuinka nykyaikainen yhteiskunta voi tällaisen aktivistiryhmän edessä olla tekemättä mitään. Kuinka kauan hallitus ja eduskunta sinisilmäisesti ja passiivisesti sallivat oikeusministeriön antaa saamelaiskäräjille pelitilaa ja tukea käydä julistamatonta sotaa suomenkielisiä saamelaisia ja valtiota kohtaan YK:n elimissä asti?