Eduskunta hylkäsi viime istuntokauden lopulla selvin numeroin 162-28 harvinaisen huonosti ja sekavasti valmistellun esityksen saamelaiskäräjälain muuttamiseksi. Esitys ei perustunut minkäänlaiseen viranomaistyönä laadittuun olosuhde- ja seurausselvitykseen; se oli pelkkä poliittinen hanke irrallaan todellisuudesta.

Harvalle kansanedustajalle taisi selvitä minkälaisesta vallankaappausyrityksestä esityksessä saamelaiskäräjälain muuttamiseksi ja ILOn yleissopimuksen ratifioimiseksi oli loppujen lopuksi kysymys. Toteutuessaan esitykset olisivat johtaneet siihen, että saamelaiskäräjät olisi saanut valtuudet astua pohjoisten kuntien itsehallintotontille, samoin kuin rajoittaa maanomistajien oikeuksia saamelaiskulttuurin heikentämissäännöksen nojalla. Se olisi ollut tie mielivaltaan.

Tähän asti saamelaiskäräjien pääasiallisena tehtävänä on ollut mm. lausuntojen antaminen eri viranomaisille saamelaisia koskevissa asioissa. Kunnat taas toimivat erillään saamelaiskäräjistä tuottaen kuntalakien ja hallinnon avulla kunnille palveluita ja säädellen niitä. Kuntalaki antaa kunnille sellaista hallinto- ja toimivaltaa, joka saamelaiskäräjiltä puuttuu. Se velvoittaa ottamaan huomioon kaikkien kuntalaisten edut, myös saamelaisten. Saamelaiskäräjien toimivallan piiriin eivät kuntalaisten asiat toistaiseksi kuulu eivätkä voi kuulua.

Rauennut saamelaiskäräjälakiesitys olisi antanut saamelaiskäräjille nimenomaan saamelaiskäräjälakiin ehdotetun yhteistoimintavelvoitteen kautta mahdollisuuden puuttua kuntien itsehallintoon mm. kaavoitusasioissa. Tavoitteena oli siis antaa saamelaiskäräjille mahdollisimman keskitetty johtoasema ja samalla laajentaa käräjien toimivaltaa. Näiden kahden mallin, kunnallisen itsehallinnon ja saamelaisen alkuperäiskansa-asemaan perustuvan itsehallinnon väliset ristiriidat tulivat onneksi yhä selvemmin näkyville lakihankkeen lähestyessä loppusuoraa.

Kiitos tästä ei lankea silloiselle oikeusministerille Anna-Maja Henrikssonille, joka kuten sanottua oli täysin laiminlyönyt olosuhde- ja seurausanalyysin teettämisen. Kuten muistamme, saamelaisasiat ovat Suomessa nimenomaan oikeusministeriön vastuualuetta. Liioin asia ei tuntunut huolestuttavan silloista kuntaministeri Paula Risikkoa joka emännöi valtionvarainministeriön kuntaosastoa.

Ehdotuksen toteutuessa saamelaisalueen kunnat olisivat joutuneet luovuttamaan vallan kaavoitus- samoin kuin monessa muussakin asiassa saamelaiskäräjille. Tästä olisi seurannut jyrkkä arvopohjan muutos: valta olisi tullut pääasiaksi, paikallisen väestön perustuslailliset oikeudet olisivat joutuneet väistymään erilaisten oikeusprosessien seurauksena. Nykyisen laman olosuhteissa tällainen kehitys olisi erityisen räikeää. Kaikkien muiden kuntalaisten kuin saamelaisten oikeudet olisi saneerattu minimiinsä. Saamelaiskäräjille olisi avautunut mahdollisuus puuttua kaikkiin kunnissa käsiteltävinä oleviin asioihin ns. saamelaiskulttuurin heikentämiskiellon nojalla.

Merkillepantavaa oli, että lainvalmistelusta vastaava oikeusministeriö oli täydellisesti antautunut saamelaiskäräjien vaatimuksiin ja yritti mukauttaa toimintansa sen ehtoihin. Kunnat olisivat jatkossa saaneet tulostavoitteensa saamelaiskäräjiltä ja saaneet muutenkin tuntea, että on olemassa vain yksi isäntä, saamelaista itsehallintoa edustava saamelaiskäräjät.

Tällä menolla kaikki alkaa kohta riippua siitä, missä järjestyksessä saamelaisen kulttuurin esteenä olevia lakeja muutetaan. Kun yhteiskunnallisia palvelumuotoja kaikkien muiden kuin saamelaisten osalta leikataan, tiedämme että siitä kärsivät eniten ihmiset joilla vähiten varaa ostaa markkinaehtoisesti tuotettuja palveluita.

Saamelaiskäräjien ongelma on se, että siihen on melkein mahdotonta istuttaa mitään sellaisia kunnallisen demokratian ja hallinnon piirissä vakiintuneita säätely- ja kontrollijärjestelmiä. Saamelaiskäräjät toimii itsekkään etujärjestön tavoin ja on epäluotettava kuntien ja kaikkien muidenkin laillisten toimijoiden kannalta. Sen päätöksentekoprosessi edustaa usein klaanien ja sukujen vallankäyttöä, ei säädetyissä puitteissa toteutuvaa yhteiskunnallista valtaa. Tämä käytännössä jo kauan nähty ilmiö saa minut epäilemään vahvasti, voidaanko edes saamelaisten asioita hoitaa paremmin jos kunnilta siirretään tehtäviä saamelaiskäräjille.

Tällainen saamelaiskäräjien rajoittamaton itsehallinto on ideaalimalli, joka ei enää sovi nykyaikaan. Primitiiviyhteisössä se vielä menetteli, koska sosiaaliset erot ja eturistiriidat olivat vähäisiä. Nykyisessä saamelaisyhteisössä nämä erot ja eturistiriidat ovat paljon jyrkempiä. Käräjiin on muodostunut oma eliittinsä. Tällainen paikallisdynastiaan perustuva valtajärjestelmä on demokratian irvikuva. Niinpä yleisvaltakunnallisten normien ja säädösten edustama kontrolli on tälle eliitille aivan välttämätön vartija, ja aivan samasta syystä se on tälle eliitille suoranaista myrkkyä. Kun eduskunta kaatoi Stubbin hallituksen ehdotuksen saamelaiskäräjälain muuttamiseksi, jäi toteutumatta myös lakipakettiin sisältynyt ehdotus rikoslainmuuttamiseksi niin, että saamelaiskäräjät olisi otettu virkavastuusäädösten piiriin. Niinpä käräjien luottamushenkilöt ja virkamiehet voivat oikeudellisesti katsoen toimia kun Ellun kanat. Sanomattakin on selvää, että tilanne on kestämätön.

Yhteenvetona totean, että saamelaiskäräjät on näiden 25 vuoden ajan pyrkinyt lisäämään omaa toimivaltaansa siten, että se olisi voinut toimia poikkeusvaltuuksin, joiden nojalla se olisi voinut alistaa paikallisen väestön, muuttaa sen kulttuurin, riistää sen talous ja lukea sille uusi laki. Nämä saamelaiskulttuurin itsehallintovaatimukset ovat johtaneet siihen, että Ylä-Lapissa valtaryhmät ovat törmänneet vastakkain keskenään, mikä ei totisesti ole tuottanut ylimääräistä onnea asukkaille, sen enempää saamelaisille kuin muille.

Kaikista tosiasioita huolimatta saamelaiskäräjistä lähteneet vaatimukset ovat kasvaneet, jyrkentyneet matkan varrella, eivät lieventyneet niin kuin saattaisi luulla. Yksi osaselitys on, että saamelaiskäräjälain muutosehdotus valmisteltiin suljetuissa kabineteissa, jolloin normaalille lainvalmisteluprosessille ominainen särmien hioutuminen jäi toteutumatta. Tässä tilanteessa pitäisi pohtia vakavasti sitä, mihin saamelaiskäräjien kaltaista etnopoliittista elintä enää tarvitaan.