Saamelaisesta vaikuttamisesta

Kun saamelaisten poliittiset johtajat liikkuvat maailmalla heidän tehtävänsä on eri tilanteissa selvittää ja varmistaa se, että poliittiset päättäjät saavat "oikeata tietoa" saamelaisten asemasta. Tavatessaan korkeita poliittisia päättäjiä ja vaikuttajia, he pyrkivät tuomaan esille, miten huonosti Suomessa toteutetaan saamelaisten oikeuksia verrattuna muihin pohjoismaihin. Joku korkea-arvoinen päättäjä saattaa kuullessaan tällaiset syytökset todeta: "Sehän oli mielenkiintoinen väite, mutta eikö saamelaisilla siis olekaan Suomessa samat oikeudet kuin muulla samalla alueella asuvalla väestöllä?" Siitä sitten vaietaan tylysti, sillä keskustelutaito ja -valmius ei ole Saamelaiskäräjien johdon vahvimpia puolia.

Harva poliitikko paljastuu neuvotteluissa ja keskusteluissa saamelaispolitiikkaan hyvin perehtyneeksi, joten siksi heitä kannattaa vedättää täysillä. Politiikassa on tapana tukea kaikkea hyvää; sehän nyt nähdään Euroopassa, joka kyntää syvällä. Erityisen hyvin saamelaisen viesti uppoaa ulkomaiseen kuulijaan, vastaahan se yleistä mielikuvaa alkuperäiskansojen heikosta asemasta ja sen keräilytalousasteesta. Niitähän on satoja sorrettuja kansoja, Australian aboriginaalit 200 kielensä kanssa, Pohjois-Afrikan tuaregit, masait... Ja siis Suomen ja muiden pohjoismaiden saamelaiset. Ajatelkaa siis, Euroopassa on siis vielä alkuasukaskansa, joka asuu kodassa ja kulkee nomadeina porojensa mukana ja jota sorretaan raa'asti ja katalasti. Kuulostaa niin kauhealta, että sen täytyy olla totta. Mutta kukapa sellaista selvittää, kun totuus vielä kerrotaan kansallisasussa.

Saamelaisjohtajat ovat vuosikymmenten ajan yrittäneet vakuuttaa suomalaisia poliittisia päättäjiä siitä, että valtion on jo korkea aika palauttaa saamelaisilta varastamansa maat takaisin niiden "alkuperäisille omistajille". Tällaiset vaatimukset ovat herättäneet poliittisissa päättäjissä epätietoisuutta ja syvää levottomuutta, koska näin laajakantoiset vaatimukset vaikuttavat kaikkien alueella asuvien kansalaisten oikeuksiin ja elämään. Kertomatta jää, että porosaamelaiset muuttivat suurkarjoineen Suomeen, syrjäyttivät alkuperäisen väestön, tuhosivat heidän elantonsa moninaisuuden ja ottivat lopulta vallankin saamelaiskäräjillä.

Huolimatta tästä valta-asemasta Saamelaiskäräjillä poro- eli pohjoissaamelaisten omatkin asiat ovat jääneet ajelehtimaan, kun ei oikein ole tiedetty miten edetä. Keskusteluissa poliitikkojen kanssa saamelaisjohtajat eivät ole hyväksyneet heille esitettyä ajatusta, että maaoikeuksista otettaisiin selvää normaalia maakiistoissa sovellettavaa prosessitietä noudattaen, vaan he ovat vaatineet poliittista ratkaisua.

Valistuneessa kansalaisessa tällainen herättää epäilyksiä: miksi tarvitaan oikeudet polkevaa poliittista ratkaisua? "Alkuperäiskansan - saamelaisten" johtajat ovat erinomaisen tietoisia siitä, että jos he vaatisivat maaoikeuksia käräjätietä, väittäen, että heidän edustamallaan väestönosalla on parempi oikeus niihin maihin, joita valtio nyt omistelee saantokirjoitta, alueen todellisen alkuperäiskansan - lappalaisten eli metsä- ja kalastajasaamelaisten - oikeudet osoittautuisivat vahvemmiksi. Oikeustietä kannattaa siis karttaa.

Saamelaiskäräjien johdolla on pitkään kokemukseen perustuva luja luottamus siihen, että poliitikot ovat narutettavissa toisin. Saamelaisjohtajat ovat tehneet parhaansa vakuuttaakseen itsensä ja päättäjät siitä, että "valtionmaiden" alkuperäiset omistajat, metsä- ja kalastajalappalaiset, ovat kuolleet sukupuuttoon viimeistään hävitettyjen peurojen myötä, mutta tietävät, että uutinen näiden saamelaisryhmien kuolemasta on ennenaikainen. Maakaaren tarkoittamat oikeat omistajat, alkuperäisten lappalaisten perilliset, elävät.

Välillä saamelaisten johtajat saavat kuulla tarkentavia kysymyksiä siitä, miten heitä sorretaan, mutta niihin vastataan aina saman fanaattisen kaavan mukaan, että tällaiset kyselyt kuulostavat rasismilta.

Poliittisen rintaman muuttuminen presidenttien ja pääministerien valtakausien vaihtuessa on välittömästi vaikuttanut saamelaisten poliittisiin johtajiin ja heidän toimintaansa. Saamelaisten poliittiset johtajat ovat aina tarpeen vaatiessa osanneet tehdä heti täyskäännöksen alkaen solmia yhteyksiä presidenttien ja pääministereiden avustajiin ja luottohenkilöihin. Esim. saamelaisjohdon Koiviston vastustajasta tuli Koiviston luottohenkilö, sama jatkui Ahtisaaren ja Halosen aikana. Jäljet pelottavat, vaikka nyt ei sellaista ole havaittavissa.

Urho Kekkosen aikana saamelaisten maa- ja vesioikeuksista puhuminen oli rajoittunutta. Juristina ja pohjoisten ystäviensä kautta Kekkonen tiesi kyllä, mistä oli kysymys, eikä ollut käännytettävissä. Mutta Koiviston, Ahtisaaren ja Halosen aikana kaikki muuttui: alettiin avoimesti puhua saamelaisten sortamisesta ja puhuttiinpa jopa kansanmurhasta, minkä vuoksi Halonen vaati korjaamaan tilanteen ratifioimalla alkuperäis- ja heimokansoja koskeva ILOn yleissopimus tuota pikaa. Hänelle kyse oli siis karusta nollasummapelistä: kun lappalaisten oikeudet todella ryöstetään ja siirretään kollektiivisina saamelaiskäräjille, perustuslain mukainen oikeudenmukaisuus toteutuu.

Keskustelu on sen jälkeen jatkunut samanlaisena ja ennen pitkää hallitsevaksi mielipiteeksi on muodostunut kanta, jonka mukaan keskustelun muuttumisesta ei pitäisi enää keskustella.