Saamelaisvaalien sosiologiaa

Tänä syksynä pidetään jälleen kerran saamelaiskäräjien vaalit. Edelliset vaalit pidettiin syksyllä 2007. Monilla ulkopuolisilla on sellainen lapsenomainen käsitys, että joka neljäs vuosi pidettävissä saamelaiskäräjien vaaleissa olisi kysymys normaaleista vaaleista, jossa puolueet asettavat ehdokkaansa ja vaaleissa tulevat valituiksi saamelaiskäräjiin ne 21 ihmistä jotka saavat eniten ääniä. Asia ei ole aivan näin yksinkertainen ja selkeä. Se johtuu siitä, että, että saamelaiskäräjiin valittaviin tulee vähintään kolme olla jokaista saamelaisalueen neljästä kunnasta. Tämä merkitsee sitä, että esim. Sodankylän n. 300 äänioikeutetusta ei tarvitse muiden kuin kahden ehdokkaina olevan antaa itselleen omat äänensä. Muut voivat sitten vapaasti äänestää Inarin ja Enontekiön kunnassa ja muualla Suomessa olevia sukulaisiaan. Todellista kilpailua ei tule. Sama koskee Enontekiötä, jossa kylläkin tällä kertaa on ehdokkaita enemmän kuin nuo tarvittavat kolme.

Tällainen kuntakiintiöihin perustuva vaalitapa sortaa nimenomaan pienempiä saamelaisryhmiä kolttia ja inarinsaamelaisia. Heille ei ole varattu minkäänlaista kiintiötä vaan he joutuvat kilpailemaan epäoikeudenmukaisen vaalitavan vuoksi lukumääräisesti suurimman ryhmän, pohjoissaamelaisten kanssa.

Äänestäjänä kaikki tietoni saamelaiskäräjien tämän syksyn vaaleissa olevista ehdokkaista rajoittuvat muutamiin yksityiskohtiin. Tiedän heidän nimensä. Tiedän heidän ammattinsa. Tiedän heidän sukupuolensa. Tiedän heidän asuinpaikkansa. Tiedän kuka heistä aikaisemmissa vaaleissa on ollut ehdokkaana saamelaiskäräjävaaleissa. Tiedän kuka heistä aikaisemmin on ollut saamelaiskäräjien jäsen. Tässä sinänsä ei ole mitään erikoista.

Erikoista on kuitenkin tiettyihin saamelaissukuihin kuuluvien ihmisten edustus. Seurattuani yli 30 vuoden ajan saamelaiskäräjien ja sitä edeltävän saamelaisvaltuuskunnan äänestyksiä voin todeta, että missään vaiheessa en ole havainnut kenenkään ehdokkaana pitäneen vaalien aikana mitään vähänkään laajempaa mainoskampanjaa. Kenenkään en ole nähnyt levittelevän almanakkoja, kampoja tai paperiveitsiä. Kenenkään en ole nähnyt pitäneen kahvitilaisuuksia tai painattaneen joukkoristisiteitä. Yhdenkään ehdokkaan en ole nähnyt palkanneen koululaisia vaalityöhön. Vain muutaman vaali-ilmoituksen olen nähnyt sanomalehdissä. Kukaan ehdokkaista ei ole pitänyt näkyviä vaalitilaisuuksia tai vedättänyt mainoslakanoita taivaalle lentokoneen perässä. Kukaan ehdokkaista ei ole pyrkinyt rahan voimalla käräjien jäseneksi.

Ruotsin saamelaiskäräjävaaleissa ja käräjillä toimii lukuisia saamelaispoliittisia puolueita, ja Norjassa lisäksi eräät valtakunnalliset puolueet. Suomessa kaikenlaista puoluejakoa saamelaiskäräjävaaleissa on vierastettu. Todellisuudessa tämä on säilyttänyt pelikentän taustalla toimivien etnisten ryhmien ja niiden sisäisten perheiden ja sukujen järjestelmän hallinnassa.

Suomessa kaikki saamelaiskäräjävaalien ehdokkaat ovat siis asettuneet ehdokkaiksi ilman poliittisten puolueitten mandaattia. Yksi poikkeus on ruotsalainen kansanpuolue, jonka jäsen eronnut käräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on. Kun RKP:lle jaettiin saamelaisasioista vastaavan oikeusministerin posti, outo puoluevalinta näytti ensin tuottavan Näkkäläjärven tavoitteiden mukaista politiikka lähes sadunomaisesti. Mutta kävikin kuin sadussa tai enneminkin kreikkalaisessa tragediassa. Menestyksen tie olikin tie tuhoon. Jumalat jotka olivat nostaneet sankarin lähes kaltaisekseen, väsyivät hänen mahtailevaan liioitteluunsa ja sinkosivat hänet alas vuoreltaan.

Mitkä tekijät sitten saavat saamelaiskäräjien vaaleissa ihmisiä antamaan äänensä jollekin ehdokkaalle, kun tämän vaaliohjelma ja muut tavoitteet eivät ole yleisessä tiedossa? Mikä voima saa nostamaan näistä 36 ehdokkaana olevasta ihmisestä 21 saamelaiskäräjiin? Tässä astuu kuvaan se paljon puhuttu saamelainen sukuyhteisö.

Lähestytäänpä asiaa muutamien kysymysten kautta. Ensinnäkin onko ehdokas naimisissa? Jos hän on naimisissa, hänen miehensä äänestää häntä. Jos hänellä on aikuisia lapsia, he äänestävät häntä. Jos vanhemmat ovat elossa, toki he tytärtään tai poikaansa äänestävät, ehkä jopa vävyä tai miniää jos ovat väleissä. Onko ehdokkaalla sisaria ja veljiä? Jos hänellä on sisaria ja veljiä he äänestävät häntä. Onko hänellä serkkuja tai pikkuserkkuja? Jos on, niin suurin osa äänestää häntä. Onko hänellä työtovereita? Jos on, niin osa äänestää häntä. Onko hänellä ystäviä? Jos on, niin osa äänestää häntä. Onko hänellä tuttuja? Jos hänellä on tuttuja, niin näistäkin moni saattaa äänestää häntä. Jo näiden edellä esitettyjen kriteereiden pohjalta ei ole vaikea arvata, että vaaleissa valituiksi tulleista henkilöistä suurin osa edustaa pohjoissaamelaisia sukuja.

Kuinka moni ehdokas on oikeasti suosittu? Saamelaiskäräjien postiäänestyksessä kootaan voimaa suvun ehdokkaan taakse. Saamelaiskäräjien vaaleissa on kuitenkin kysymys suurista asioista, kysymys on maaomaisuudesta. Vaalitaistelu on taistelua toisten omaisuudesta. Monella ehdokkaana olevalle ei ole muuta omakohtaista analyysiä todellisuudesta kuin aate, utopia paremmasta maailmasta. Hänelle on arvottu numero, sillä hän ilmaisee ohjelmansa. Se ei vielä ulkopuoliselle kerro yhtään mitään.

Sitten tärkeä kysymys: minkä puolesta äänestäjä luulee äänestävänsä? Antaako hän äänensä aatteen puolesta tai mistä syystä? Saamelaiskäräjien vaaleissa ehdokkaana olevat eivät edusta näkyvästi mitään poliittista suuntausta, eikä yksikään poliittinen puolue RKP:tä lukuun ottamatta osallistu vaalitaisteluun. Onko tähän syynä se, että saamelaiskäräjillä ei ole todellista poliittista valtaa? Toisaalta monet vaaleissa ehdokkaina olevat on vedetty vaalitaistoon mukaan ilman menestymisen edellytyksiä. Jos he vaaleissa menestyvät ja tulevat valituiksi, nousee kysymys millä eväillä he voisivat menestyä käräjätyössä.

Toisilla ehdokkaista on ammatillista kokemusta, akateemisia arvoja ja jopa kokemusta kansainvälisiltä alkuperäiskansafoorumeilta. Heidän kohdallaan on syytä kysyä, onko elämänkokemusta ja sen tuomaa viisautta. Yllättävän harva ehdokkaista on ollut mukana kunnallisessa demokratiassa, joka toimii hyvänä kouluna yhteisten asioiden hoitamisessa. Jos heidät valitaan, saamelaiskäräjistä tulee heidän koulunsa ja heistä kuunteluoppilaita, joilla tosin on äänivalta. Eipä ihme, jos puheenjohtajan ja hänen lähiryhmänsä vahvan aloitteellinen otteensa vie käräjiä perässään.

Yllä kuvattu, pohjoissaamelaisten lukumääräiseen enemmistöön ja sukuperäiseen äänestyskäyttäytymiseen perustuva järjestelmä yhdistettynä alhaiseen äänestysprosenttiin selittää osaltaan miksi saamelaiskäräjät tuottaa sellaista konfliktihakuista politiikkaa jota se tuottaa, statuksettomiin saamelaisiin kohdistuva syrjintä mukaan lukien.

Saamelaiskäräjien ongelma on se, että siihen on melkein mahdotonta istuttaa mitään kunnallisen demokratian ja hallinnon piirissä vakiintuneita säätely- ja kontrollijärjestelmiä. Saamelaiskäräjät toimii itsekkään etujärjestön tavoin ja on epäluotettava kuntien ja kaikkien muidenkin laillisten toimijoiden kannalta. Sen päätöksentekoprosessi edustaa usein klaanien ja sukujen vallankäyttöä, ei säädetyissä puitteissa toteutuvaa yhteiskunnallista valtaa. Tämä käytännössä jo kauan nähty ilmiö saa minut epäilemään vahvasti, voidaanko edes saamelaisten asioita hoitaa paremmin jos kunnilta siirretään tehtäviä saamelaiskäräjille pelkästään sen vuoksi, että saamelaiskäräjille saataisiin lisää valtaa alkuperäiskansan itsehallinnon edistämisen nimissä.

Saamelaiskäräjien tavoittelema rajoittamattoman itsehallinnon malli on ideaali, joka ei enää sovi nykyaikaan. Primitiiviyhteisössä malli olisi menetellyt, koska sosiaaliset erot ja eturistiriidat olivat vähäisiä. Nykyisessä saamelaisyhteisössä nämä erot ja eturistiriidat ovat paljon jyrkempiä. Alkeellisimmissa oloissa päätökset koskivat etupäässä omaa yhteisöä, tänään joudutaan hyvässä ja pahassa olemaan vuorovaikutussuhteissa muiden kanssa.

Käräjistä on muodostunut poliittisen eliitin toimielin jonka vaalijärjestelmässä sukuyhteisöjen valta tislautuu ja terävöityy piilossa yleissaamelaisuuden peiton alla, avoimia puolueita, muita ryhmittyä ja vaaliohjelmia kaihtaen. Tämä ei vastaa nykyaikaisen demokratian läpinäkyvyysvaatimuksia ja sen tuloksena syntyvä paikallisdynastiaan perustuva valtajärjestelmä on demokratian irvikuva. Erityisesti inarinsaamelaisten kohdalla se ei myöskään vastaa kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden linjauksia joiden mukaan alkuperäiskansoilla ja alkuperäiskansayhteisöillä on oikeus itsehallintoon ilman syrjintää.

Yleisvaltakunnallisten normien ja säädösten edustama kontrolli on tälle eliitille aivan välttämätön vartija, ja aivan samasta syystä se on tälle eliitille suoranaista myrkkyä. Kun eduskunta kaatoi Stubbin hallituksen ehdotuksen saamelaiskäräjälain muuttamiseksi, jäi toteutumatta myös lakipakettiin sisältynyt ehdotus rikoslainmuuttamiseksi niin, että saamelaiskäräjät olisi otettu virkavastuusäädösten piiriin. Niinpä käräjien luottamushenkilöt ja virkamiehet voivat oikeudellisesti katsoen toimia kun Ellun kanat. Sanomattakin on selvää, että tilanne on kestämätön.

Tämä ei kuitenkaan ole ainoa korjattava asia. Objektiivisesti asiaa tarkastellen on selvää, että saamelainen edustusjärjestelmä on syvällisemmän reformin tarpeessa. Lienee kuitenkin aika turha odottaa että nykyisellä järjestelmällä valittu saamelaiskäräjät tekisi tästä aloitteen. Oletettavampaa on, että se vetoaa alkuperäiskansan itsemääräämisoikeuteen saadakseen jatkaa nykymenoa. Kuka olisi kyllin rohkea ajamaan perinpohjaisia, kaikkien saamelaisten etujen mukaisia uudistuksia?