Saamelaiskäräjien vaalilautakunnalle

Nyt tarvitaan tilanne- ja olosuhdeselvitys

Vastaanotin jokin aika sitten kyselylomakkeen, jolla saamelaiskäräjien vaalilautakunta kerää tietoja saamen kielen käytöstä, saamelaisten kotiseutualueen elinkeinorakenteesta ja saamelaisten perinteisten elinkeinojen tilasta. Lomake on lähetetty kaikille saamelaiskäräjien vaaliluettelossa oleville henkilöille, mutta ei samalla alueella asuville statuksettomille saamelaisille eikä muillekaan asukkaille.

Edellä olevan johdosta totean, ettei tähän mennessä ole lainkaan selvitetty ja verrattu niitä olosuhteita, joissa Ylä-Lapin juuriltaan saamelainen ja juuriltaan suomalainen väestö yhdessä ja erikseen elävät. Sellaista tietoa tarvittaisiin nyt, kun keskustellaan väestöä jakavasta alkuperäis- ja heimokansoja koskevan ILOn yleissopimuksen ratifioinnin tarpeesta ja vaikutuksista, vaikka se jäikin hyväksymättä päättyvillä valtiopäivillä. Syynä oli päällimmäisenä juuri vaikutusten analyysin laiminlyönti hallituksen esityksissä.

Sen sijaan erillisiä kuntakohtaisia elinkeinoselvityksiä on jossakin määrin tehty. Näissä ei kuitenkaan ole toteutettu eri tieteiden välistä kokonaistilanteen tarkastelua. Nyt puheena olevaa selvityslomaketta on pidettävä varsin kapea-alaisena, eikä siitä saa vertailukelpoista tietoa alueella asuvan muun väestön ja statuksettomien saamelaisten tilanteesta. Sellaisen selvityksen ajankohtaisuus on kiistatonta ja ilman sitä on vaikea saavuttaa uskottavuutta.

Lomakkeessa ei ole kerrottu, kuka on tukija ja onko tutkimus osapuolista riippumatonta ja tieteellisesti pätevää. Miksi olennaisia asioita ei ole otettu huomioon?

ILOn yleissopimuksen nro 169 ratifioinnin erääksi ennakkoehdoksi oli vaadittu olosuhdeanalyysin laatimista muun muassa, koska saamelaiset ja pääväestö nykyään enimmiltä osin asuvat ja elävät samoissa kyläyhteisöissä, taajamissa, työskentelevät samoissa elinkeinoissa joko yhdessä tai erikseen, lapset käyvät samoja kouluja jne. Toista ei voi erottaa toisesta.

Ylä-Lappi on monietninen ja monikulttuurinen, väestöryhmät ovat vuorovaikutuksessa eri yhteyksissä päivittäin keskenään. Myös sukujuuria seurattaessa selviää, että väestöryhmien väliset avioliitot ovat olleet hyvinkin yleisiä. Erillisiä etnisesti puhtaita saamenkielisiä saarekkeita ei ole enää, yhtä vähän kuin on "rodullisesti puhtaita" suomalaisia alueita. Väestöryhmien keskinäinen riippuvaisuus on tänään silmiinpistävää, ja tämän myönteisen vuorovaikutuksen häiritseminen väestöä jakavalla lainsäädännöllä on erittäin herkkä asia. Kaikki edellä oleviin seikkoihin liittyvät kysymyksen asettelut puuttuvat.

Kyse on monessa mielessä Ylä-Lapin tulevaisuudesta. Saamelaisten niin kuin muidenkin väestöryhmien erityistarpeet on kyettävä täyttämään, ilman että luodaan rotuerottelun ja -syrjinnän tunnusmerkit täyttävä järjestelmä. Maan hallituksen kuitenkin on pitänyt tietoinen siitä, että Suomi on liittynyt useisiin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, jotka nyt sitovat Suomea. Suomi ei voi mennä ratifioimaan ILOn alkuperäiskansayleissopimusta niin, että siitä seuraisi mainittujen ihmisoikeuksien rikkomuksia ja vieläpä valtiovallan toimesta. Viimeisin, mitä Lapissa ja ylipäätänsä Suomessa tarvitaan, on virallisen rotuerottelupolitiikan luominen.

Tästä seuraa, ettei Suomi ei voinut hyväksyä ratifiointia, ilman että niin hallitus, eduskunta kuin paikallinen väestö tietävät, onko sopimuksen ratifioinnille todelliset ja riittävät perusteet ja tarpeet olemassa, ja ilman että ymmärretään mitä ratifioinnista seuraa.

Tässä tilanteessa ajankohtaista on sellaisen tilanne- ja olosuhdeselvityksen laatiminen, jossa alueen olosuhteet ja niiden muutokset esitellään seuraavan mallin mukaan
: 1. asutuksen muotoutuminen; saamenkielinen ja suomenkielinen väestö (mistä toinen alkaa ja mihin loppuu)
2. asutuksen ja elinkeinojen erilaisuus: alueellinen jakautuminen eri aikakausina
3. asutuksesta käytettävissä oleva aikaisempi aineisto (kirjallisuus)
4. rakennemuutos, integroituminen vaikutuksineen
5. saamenkielisen väestön integroituminen; saamenkielisen ja suomenkielisen väestön erilaisuus ja samanlaisuus
6. oikeustilan muutokset maanomistuksen osalta ja valtion hallinnan alkuperä ja todentaminen ja muu verifiointi.
Kaikki perusteet vaativat tutkimuksellista tietoa, mikäli sitä ei ole tai tällaisen tiedon aukkojen täydentämistä.

Tavoitteena on pitää kiinni tietystä kysymyksenasettelusta kaikkien olosuhteiden kuvaukseen liittyvien seikkojen kohdalla, jotta tulokset olisivat vertailukelpoisia. Erilaiset olosuhteet, materiaalin erilaisuus, työn varrella esiin nousevat kysymykset vaikuttavat siihen, ettei kaikista kylistä saada vertailukelpoista materiaalia.

Lappilainen yhteiskunta on viimeksi kuluneen 150 vuoden aikana käynyt läpi perusteellisia muutoksia eikä muutosprosessiin päättyminen ole suinkaan vielä näkösällä. Erityisen merkittäviä muutoksia on tapahtunut ns. saamelaisten kotiseutualueella. Saamelaisten peruselinkeino - porotalous - on enimmäkseen säilyttänyt paikkansa, mutta poronhoitotavat ja -välineet ovat toiset kuin muutama sukupolvi sitten. Sama koskee maatilataloutta. Poronhoito on muuttunut työvaltaisuudesta kohti konevaltaisuutta, väkeä on jatkuvasti syrjäkylistä muuttanut asutuskeskuksiin, haja-asutusalueen ikärakenne on vanhentunut.

Virallisesti tunnustetut etniset saamelaiset ja nykyisin vielä statuksettomat saamelaiset ovat samoissa kyläyhteisöissä eläessään joutuneet yhtäläisesti kokemaan nämä muutokset. Toisaalta liikenneyhteyksien tehostuminen on lisännyt liikkuvuutta, ei vain maaltapaon muodossa, vaan myös maaseudun sisällä. Monet saamelaiset ovat tulleet riippuvaisiksi sellaisista suurista keskuksista kuin Inari ja Ivalo sen jälkeen kun koulut ja kaupat ovat lopettaneet toimintansa monista pikkukylistä. Monien saamelaisten kohdalla omavaraisuus on muuttunut peruselintarvikkeiden kohdalla pitkälti Inarin ja Ivalon valintamyymälävaraisuudeksi.

Teollistuneen urbaanin yhteiskunnan mukavuudet ovat levinneet pohjoisten kuntien saamelaisten ja muun väetön asuttamiin taajamiin ja vähentäneet asumisessa ja asumismiljöössä eroa esimerkiksi Inarin ja Ivalon kylämäisen ja syrjäseutujen maaseutumaisen asumisen välillä.

Käyttääksemme edelleen Inarin seutua esimerkkinä, inarinsaamelainen monirakennuksinen pihapiiri ja paritupa ovat hävinneet tyyppitalojen tieltä, joista perinteinen inarinsaamelainen maaseutumaisuus on kaukana. Samalla on inarinsaamelainen perinteisen yhteiskunnan sidonnaisuus höltynyt. Monet yhteiset työtapahtumat kalastuksen ja heinäteon osalta ovat jääneet menneisyyteen ja suopunki ja verkko on vaihtunut kirkonkylän tai Ivalon diskoon. Tätä muutosprosessia ei ole tutkittu tilanne ja elinolosuhteiden muuttumisen kannalta ollenkaan.

Toisaalta inarinsaamelaisen aineellisen kulttuurin modernisoituminen ja suomalaistuminen on inarinsaamelaisten sukualueilla edennyt pitkälle ja nuorempi väki on suuntautunut kohti palveluammatteja ja urbaania elämänmuotoa. Inarin kalastajasaamelaisen väestön hajottamisen perinteisistä kylämiljöistä pitkin metsiä, vesistön rantoja, maanteiden varsia voi olettaa heikentäneen yhteisen kokemuksen perinteen asemaa koskevaa muutosta kuluneiden 70 vuoden aikana. Samaa koskee ns. pohjoissaamelaisia.

Etnisten ja statuksettomien saamelaisen suullisen perinteen asema on tänään aivan toisenlainen kuin ennen toista maailmansotaa. Aikaisemmin keskeinen osa siitä tiedosta, jota tarvittiin kalastuksessa, maatilataloudessa, poronhoidossa jne., opittiin perheen ja kyläyhteisön piirissä kuuntelemalla vanhempia ihmisiä ja tekemällä kuten he neuvoivat. Nyt tätä tieto ja kokemusaukkoa pyritään paikkaamaan epäonnistuneella aikuiskoulutusjärjestelmällä.

Elämän ulkoisten puutteiden muuttuessa ja saamelaisen alueellisen ja sosiaalisen liikkuma-alueen laajentuessa vanhojen tieto ei enää ole sopinut uusiin oloihin, ja suomalainen koululaitos ja joukkotiedotusvälineet ovat suurelta osin ottaneet vastatakseen tiedon tradition siirrosta uusille sukupolville sekä toimintaa ohjaavien arvostusten ja tarpeiden luomisesta. Myös perinteiset työt, joita Inarin saamelaiset tekivät yhdessä suurella joukolla, höystettiin perinteisillä sukkeluuksilla joiden mukana siirtyi tietoa yhteisön normeista. Iltapuhteet jolloin oli aikaa kuunnella setämiesten kertomia tarinoita menneiltä ajoilta, ovat muuttuneet ydinperheiden televisioilloiksi, jotka eivät ole enää leimallisesti inarinsaamelaisia.

Kaikki nämä ovat esimerkkejä muutoksista, joita tiedetään tapahtuneen, mutta joista ei ole selvää ja kokonaisvaltaista kuvaa. On olemassa yhä ilmeinen vaara, että etelän päättäjät toimivat romantisoivan kuvan varassa, joka heillä on Lapista ja saamelaisista. Kansanedustajien on jatkossakin tiedettävä ja ymmärrettävä se, että mitä he ovat päättämässä. Maata on lailla rakennettava, mutta toki on ymmärrettävä mitä ollaan tekemässä, mitä siitä seuraa ja mitä on paras jättää tekemättä. Tapahtuneen jälkeen asia ei etene mihinkään ilman olosuhdeanalyysiä.

Päättymässä olevaan hallitusohjelmaan otettu maininta ILOn yleissopimuksen ratifioinnista ei missään nimessä ole ollut riittävä peruste suunnitellulle vakavalle askeleelle. Hallituksen velvollisuus olisi ollut tarjota eduskunnalle riittävästi pätevää tietoa eduskunnan päätöksenteon pohjaksi; näin ei käynyt ja paikoin aukot olivat ammottavia. Eduskunnan piirissä tieto Ylä-Lapin tilanteen monimutkaisuudesta on kyllä viime aikoina kiitettävästi lisääntynyt.

Muutamia kommentteja väitetyistä epäkohdista saamelaisten vaikuttamismahdollisuuksien puuttumisesta

Saamelaisten maanomistus-, metsästys-, kalastus-, tai muita oikeuksia ei ole poistettu tai vähennetty erillisellä lainsäädännöllä kuten on väitetty. Kaikilla saamelaisten kotiseutualueen asukkailla on oikeus omistaa maa- ja vesialueita, oikeus saada korvauksetta lupa kalastaa valtion vesialueilla, oikeus metsästää kotikunnassaan olevilla valtion omistamilla vesialueilla, oikeus harjoittaa poronhoitoa sekä muita luvallisia elinkeinoja.

Saamelaiskulttuurin harjoittamista ei ole rajoitettu erillisellä lainsäädännöllä tai viranomaisten toimenpitein estetty. Saamelaisten elinolosuhteiden parantamiseen ja saamelaiskulttuurin muuhun edistämiseen on päinvastoin myönnetty huomattavat määrät rahoitusta valtion talousarvion kautta, maatilatalouden kehittämisrahastosta ja muista julkisista varoista.

Väitteet, ettei saamelaisilla olisi vieläkään riittävästi vaikutusmahdollisuuksia heitä itseään koskevissa asioissa, ovat kaikissa suhteissa kestämättömiä. Saamelaiset saavat itse määrätä maa -ja muun omaisuutensa käytöstä, kulttuurinsa ja elinkeinojensa harjoittamisesta, kouluttautumisestaan ja muista henkilöään koskevista asioista aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin suomalaiset omalta osaltaan.

He ovat jäseninä ja vaikuttavat myös paikallisten olojen kehitykseen ainakin seuraavissa elimissä: 1) Saamelaiskäräjät (laissa asetettu mm. neuvotteluvelvoite viranomaisille), 2) Kolttien kyläkokoukset, kolttaneuvostot ja luottamusmiesjärjestelmä, 3) Saamelaisten omat järjestöt, 4) Saamelaiset kunnan jäseninä kunnan luottamuselimissä, 5) Kuntakohtaiset yhteistyöryhmät (MH ja paikallinen väestö), 6) Kalastuskunnat ja niiden jäsenyys, 7) Kalastusalueet ja niiden jäsenyys, 8) Kalatalousneuvottelukunnat (sitovat lausunnot), 9) Paikalliset riistanhoitoyhdistykset ja metsästysseurat (jäsenyys), 10) Paliskunnat ja niiden osakkuus, 11) Paliskuntain yhdistys ja edustus siellä ja 12) Kansallispuistojen neuvottelukunnat. Nämä kanavat ovat koko saamelaisalueella eikä vain Inarissa.

Saamelaiskulttuuri ja saamelaisten elinolosuhteet ovat nykyisin jo niin pitkälle kehittyneet, ettei nykysaamelaisia voida pitää paimentolais- tai heimoasteella olevana kansanosana. Saamelaiset ovat päinvastoin täysin kykeneviä ottamaan osaa nykyiseen yhteiskunnalliseen toimintaan em. järjestelmien ja oman yhdistystoimintansa puitteissa.

Suomessa noudatetun demokratiaperiaatteen vastaista on, että se, että 30 % vähemmistö voisi sanella ne periaatteet, joita entisten inarinsaamelaisille kuuluvilla maa- ja vesialueilla olisi noudatettava. Käytännössä ratkaisut ulottuisivat myös statuksettomaan saamelaiseen väestöön, vaikka heillä ei ole minkäänlaista edustusta käräjien kokoonpanossa. Tällaista päätöksentekotapaa ei voida meidän kaltaisessa oikeusvaltiossa hyväksyä.

Sodankylän, Enontekiön, Inarin ja Utsjoen alueelle porosaamelaiset tulivat pääsääntöisesti ensin 1670-luvulla Ruotsin keskiosista Pohjois-Lappiin ja sitten edelleen 1800-luvulla Norjan puolelta tuoden myös kielen tullessaan johtuen Norjan erilaisesta kielipolitiikasta. Kieli ei ole näytellyt mitään roolia asutuksessa ja maaoikeuksien muodostuksessa tutkimuksen perusteella.

Alue mihin ulkomailta Suomeen muuttaneet porolappalaiset asettuivat asumaan, oli ennestään lappalaisten asuttamaa aluetta. Juuri nämä vanhimpaan Lapin asutukseen kuuluvat ihmiset on rajattu saamelaismääritelmän kieliperusteen nojalla saamelaisuuden ulkopuolelle. Joten alueella ei ole ollut ennestään nykyisen saamelaismääritelmän tarkoittamaa saamelaisväestöä muualla kuin Pohjois-Inarissa ja Utsjoella.

Saamelaisen kulttuurin harjoittamiselle tai kehittämiselle ei ole nykyisin maanomistuksesta tai Suomen lainsäädännöstä johtuvia esteitä. Maahan muuttaneiden saamelaisten asema on asutuslakien ja muiden lakien perusteella jopa parempi kuin monilla Suomen alkuperäisillä lappalaissuvuilla ja parempi kuin saamelaisilla niissä maissa, joista he muuttivat Suomeen. Näitä seikkoja ei voida sivuuttaa.

Maahanmuuttajasaamelaisista on käytännöllisesti katsoen tullut myös maanomistajia oikeuksineen koltta-, porotila- ja luontaistilalainsäädännön kautta. Näin ollen ehdotettu uusi valtionmaita hallinnoiva päätöksentekojärjestelmä ei palvele nykyisiä maanomistajia kuten ei myöskään lapinkylien oikeudenomistajien etuja.

ILOn yleissopimuksen ratifioinnin perusteeksi ehdotettu saamelaiskäräjien kulttuuri-itsehallintojärjestelmä lähtee kokonaan maahan muuttaneiden saamelaisten ja heidän jälkeläistensä intresseistä, heidän etujensa ajamisessa ja turvaamisessa entisten sekä nykyisten omistajien edut ja oikeudet syrjäyttäen. Tämän olisi mahdollistanut myös ehdotettu valtionmaiden hallintomalli, sillä pääasiassa maahanmuuttajista koostuva saamelaiskäräjät nimeäisi Metsähallituksen yhteydessä toimivaan elimeen saamelaisedustajat mielensä mukaan, jolloin alkuperäiset oikeudenomistajat syrjäytettäisiin kokonaan päätöksenteosta.

Alueellaan saamelaisilla on enemmistö vain Utsjoen kunnassa; Inarin, Enontekiön ja Sodankylän kunnissa suomalaisilla on selvä enemmistö. Saamelaisalueen kunnissa asuvassa suomalaisväestössä on kuitenkin runsaasti väestöä, jonka korkein hallinto-oikeus on todennut alueen alkuperäiseksi ratkaisuissaan saamelaismääritelmästä. Saamelais- ja suomalaisväestö on aikojen kuluessa myös sekoittunut keskenään niin paljon, ettei myöskään rodullisia eroja  ole. Siten ei voida puhua mistään erillisestä saamelaisväestöstä. Jo pinnallinenkin olosuhteiden tarkastelu ja vertailu paljastaa, etteivät saamelaiset ole maata omistamaton heimoasteella järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella elävä ryhmä.

Saamenkielisen väestön reaalimaailman muuttuminen luo otolliset olosuhteet muutoksen arvioimiselle valtiovallan ja saamelaisväestön välisessä suhteessa. Asutusvaiheen aikana saamelaisten elämää selitetään erilaisuuden lähtökohdasta käsin tilan perustaneisiin saamelaisiin ja muuhun väestöön nähden ja pyritään tilalliseksi ryhtyneet leimaamaan pyyntikulttuurissa elävien saamelaisten vihollisiksi ja kilpailijoiksi erämaiden hallinnasta, siitäkin huolimatta vaikka tilallisiksi ryhtyneiden joukossa on runsaasti etnisiä saamelaisia, Utsjoella lähes 100 % ja Inarissa 82 %.

Tutkimukset ensin

Nykyisin saamelaisten kotiseutualueen suurimpana työllistäjänä on poronhoidon sijasta matkailu ja muut palveluelinkeinot, jotka antavat lähes puolelle saamelaisalueen työssä käyvästä väestöstä pääasiallisen toimeentulon. Porotaloudesta saa pääasiallisen toimeentulon saamelaisten kotiseutualueella enää noin 240 poronomistajaa. Näihin omistajiin sisältyvät saamelaisten ohessa myös saamelaisiin lukeutumattomat vero lappalaisten jälkeläiset ja muut suomalaiset porotalouden harjoittajat. Saamelaisalueella asuvista saamelaisista joka neljäs ja kaikista saamelaisista enää joka kuudes omistaa poroja. Pääosan toimeentulostaan saamelaiset saavat muista elinkeinoista.

Selvästi yli puolet alueen asukkaista saa toimeentulonsa matkailusta tai muista lähteistä kuin perinteisistä saamelaiselinkeinoista. Osa porotalous-, luontaiselinkeino- ja asuntotiloista on jo siirtynyt uusille omistajille, osa tilallisista on jäänyt eläkeläisinä asumaan porotilojaan. Saamelaisten kotiseutualueen elinkeinotoiminnassa tapahtuneet muutokset merkitsevät käytännössä sitä, että maankäytössä on otettava lukuun paljon muutakin kuin porotalous. Tältä osin olisi tarvetta perusteellisen uuden selvityksen tekemiseen.

Uusimpien tieteellisten tutkimusten perusteella saamelaisrekisterissä olevia saamelaisia ei voida pitää sellaisena heimoasteella olevana kansana, jonka varsinaiset kulttuuriset ja taloudelliset olot erottavat sen selvästi samalla alueella asuvista muista väestöryhmistä. Riittävät ja tarkastelun kestävät kriteerit eivät myöskään erota heitä lappalaisista,joita saamelaiskäräjät ei tunnusta alkuperäisväestöksi, senkin tiedossa olevasta historiallisesta faktasta huolimatta.

Saamelaisia myöskään ei voida sellaisina alkuasukkaina, jotka ovat säilyttäneet kokonaan tai osittainen omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa. Saamelaiskäräjät ei ole sellainen perinteinen, säilynyt instituutio tai edes sellaisen työn jatkaja, vaan uuden ajan luomus.

Saamelaiset erottuvat muista suomalaisista lähinnä kielensä ansiosta. Elinkeinoissa ei ole erilaisuutta. Myös saamelaisten kansallispuvut poikkeavat muiden suomalaisten kansallispuvuista, mutta se ei ole perusta saamelaisten nostamiseksi muita väestöryhmiä hallitsevaksi hetemonistiseksi eliitiksi.

Saamelaisten kotiseutualueella saamelaisilla on niukka enemmistö vain Utsjoen kunnassa, Enontekiön ja Sodankylän kunnissa suomalaisilla on selvä enemmistö. Saamelais- ja suomalaisväestö on aikojen kuluessa myös sekoittunut keskenään eikä esimerkiksi rodullisia eroja ole.

Saamelaiset ja suomalaiset harjoittavat saamelaisten kotiseutualueella samanlaisia elinkeinoja samanlaisin menetelmin. Samoin oikeus maan ja veden käyttöön määräytyy samojen periaatteiden mukaisesti ilman etnistä erottelua. Tämän vuoksi voidaan kysyä, onko ylipäätään tarvetta yleissopimuksen hyväksymiseen. ILO-sopimuksen alkuperäisenä ja hyväksyttävänä tarkoituksena on siirtomaavallan alkuperäiskansoille tuottamien vääryyksien ja niiden perintönä edelleen jatkuvan eriarvoisuuden korjaaminen. Sopimuksen tavoitteena on YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen hengen ja kirjaimen mukainen tasa-arvo, syrjimättömyys ja rotusorron poistaminen. Sopimuksella tehdään mahdolliseksi tällaisen raskaan perinnön vuoksi epäedullisessa asemassa olevien heimo- ja alkuperäiskansojen nostamisen muun väestön kanssa tasa-arvoiseksi, ja siksi sopimus sallii erityistoimet jotka näennäisesti rikkovat Ihmisoikeuksien julistuksen takaaman tasa-arvon.

Sen sijaan ILO-sopimusta 169 ei ole tarkoitettu nostamaan mitään ryhmää, ei edes alkuperäis- tai heimokansaa, sen yhteiskunnan yläpuolelle joiden joukossa nämä kansat elävät. Suomen olosuhteisiin tarpeettomana sovellettuna ILO-sopimus 169 johtaisi muun muassa tasa-arvottomuuden lisääntymiseen, etniseen segregaation ja sen yhteiskuntarauhan vaarantumiseen, josta YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen kaksi ensimmäistä artiklaa sanovat seuraavasti:

1. artikla. Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.
2. artikla. Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.

Saamelaisten oikeudet maahan on tällä hetkellä monipuolisesti toteutettu. Saamelaisille on isojaossa annettu heille nautinnan perusteella kuuluvat maa-alueet. Useissa tapauksissa kysymys oli 1800- ja 1900-lukujen vaiheessa perustetuista tiloista. Valtaosa Suomen saamelaisväestöstä omistaakin maata Saamelaisten kotiseutualueella. Kaikilla poronhoitajilla on oikeus käyttää toisen maata porolaitumenaan. Pohjois-Suomen paikallisilla asukkailla on lisäksi metsästysoikeus valtion maalla. Näin ollen saamelaisten perinteiset maankäyttömuodot, eli porojen laiduntaminen ja metsästys, on saamelaille turvattu. Tässä suhteessa saamelaisrekisteriin" kuulumattomat paikalliset lappalaiset sekä suomalaiset ovat samassa asemassa.

Edellä käsiteltiin nykyistä tilannetta kokonaisvaltaisesti erottelematta etnisiä ja statuksettomia saamelaisia toisistaan. Jos halutaan luotettavasti selvittää tilanne kokonaisvaltaisen tilanteen arvioimiseksi, ensimmäinen ehto on että se on poikkitieteellinen kaikissa suhteissa ja että tutkimuksen tekijät ovat puolueettomia ja että tutkimus tehdään saamelaiskäräjistä riippumattoman tutkimuslaitoksen toimesta.