Vetoan, että vuoden 2019 eduskuntavaalien hallitusohjelmaan otettaisiin maininta ILOn alkuperäiskansasopimuksen ratifioimisesta, kuitenkin seuraavilla ennakkoehdoilla:

1) Osapuolista riippumattoman tutkijaryhmän toimesta laaditaan saamelaisten asemaa koskeva tilanne- ja olosuhdeselvitys sekä analyysi sopimuksen mahdollisen ratifioimisen seurauksista.

2) Saamelaisten itsehallintoa koskeva lainsäädäntö uudistetaan siidapohjalta.

Perustelen ehdottamiani ratkaisujen tarvetta ja hahmottelen ratkaisujen suuntaa tarkemmin seuraavassa.

ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifioimisesta

ILO-sopimuksen ratifiointia on valmisteltu etenkin 2000-luvulla useaan otteeseen. Kaikki yritykset ovat epäonnistuneet. Syitä on monia. Keskeistä on ollut hallitusohjelmaan sisällytetyn määrittelyn epämääräisyys ja poliittinen epärealistisuus.

Alkuvaiheissa valmistelusta jätettiin kokonaan ulkopuolelle väestöryhmiä, joilla on alkuperäisoikeudet tai joilla ratifioinnin edellytykset olivat vain selvittämättä, jopa tutkimatta. Oikeusministeriön toimet ovat olleet lappalaisten tai nk. statuksettomien saamelaisten oikeusintressien kannalta piittaamattomia tai sivuuttaneet ne. Valmistelulta on puuttunut siten suuren yleisön luottamus ja paikallisen väestön hyväksyntä.

Valmistelua on pyritty edistämään selvitysmiesten ja toimikuntien työllä; niitäkin ovat vaivanneet mainitut ongelmat. Valmistelusta vastaavilta on puuttunut asian syvällinen tuntemus. Edellytyksiä ei ole luonut heidän saamansa poliittinen toimeksianto. Vaikka tutkimustietoa on saatavilla, lähestymistapa ILO-sopimuksen ratifiointiin on ollut kaiken kaikkiaan liian poliittinen. Valitettavasti maaoikeuskeskustelussa saamelaiskäräjien on annettu sanella ehdot.

Edellä mainittujen seikkojen taustalla vaikuttaa se, että Suomessa vallitsee, osin saamelaiskäräjien esittämien yleistysten ja virheellisten oikeuksien palauttamiskäsitysten vuoksi, suuri määrä virheellisiä käsityksiä koko asiasta: keitä ovat saamelaiset ja lappalaiset, mitä on saamelaiskulttuuri, mitä tarkoitetaan alkuperäiskansalla ja mitä eroa tällä on siihen että väestöryhmä muodostaa etnisen vähemmistön.

Yleissopimus on osa Yhdistyneiden Kansakuntien yhden erityisjärjestön, Kansainvälisen Työjärjestön ILO:n sopimusjärjestelmää, joka alun perin luotiin jo Kansainliiton aikana suojaamaan työntekijöitä valtion, työnantajien ja työntekijöiden kolmikantaedustuksella. Koska työntekijöiden sosiaaliset olot ja kohtelu ja heidän poliittisten oikeuksiensa puute oli korostetun räikeää siirtomaahallintojen oloissa - nykyistä ilmaisua käyttäen - alkuperäiskansojen asiat sijoitettiin Kansainvälisen Työjärjestön alaisuuteen.

Yleissopimuksen alkuperäisenä johtoajatuksena oli, että alkuperäiskansojen kielet ja kulttuurit on tuomittu häviämään kehityksen seurauksena, ja tästä syystä näiden kansojen jäsenten oikeus oli saada oppia isäntäkansan kieli ja tavat ja sulautua uuteen valtakulttuuriin mahdollisimman kivuttomasti - mutta kuitenkin vain kohtuullisessa määrin, koska siirtomaahallinnot sovelsivat yleensä rotuerottelua. Myöhemmin sopimus uudistettiin sille pohjalle, että alkuperäiskansoilla oli oikeus omaan kieleensä ja kulttuurinsa ja että erityistoimenpiteiden tavoitteena oli nostaa alkuperäiskansojen jäsenet pääväestön kanssa sosiaalisesti ja poliittisesti tasavertaiseksi.

ILO:n alkuperäiskansasopimuksen kohderyhmiä ovat erityisesti Latinalaisen Amerikan heimokansat. Mainitusta tarkoituksesta johtuu, ettei se ole tavallinen ihmisoikeussopimus. Siirtomaiden itsenäistyttyä periaatteeksi otettiin valtiollisen vakauden ylläpitäminen. Tästä syystä sopimuksessa tähdennetään että siinä alkuperäiskansoille taattu itsehallinto-oikeus ei tarkoita valtiollista suvereniteettia, vaan itsehallinnolliset ratkaisut on luotava maakohtaisesti kansallisvaltioiden puitteissa. Tämä ei sulje pois alkuperäiskansan yhteistoimintaa sitä mahdollisesti jakavien valtakunnanrajojen yli.

Pohjoismaista tämän yleissopimuksen ovat ratifioineet 1990-luvulla Norja saamelaisten vuoksi ja Tanska Grönlannin inuittien vuoksi. Ratifioinnit ovat olleet selkeästi poliittisia valintoja, sillä yleissopimuksen tarkoittamia heimoja tai kansoja elinolojensa puolesta ei pohjoismaissa tai Euroopassa varsinaisesti ole. Muita käsiteltävän yleissopimuksen ratifiointivaltioita on noin 20.

Alkuperäiskansasopimuksen soveltaminen Suomessa

Yleissopimuksesta on paljon liikkeellä erilaisia väitteitä ja oletuksia. Suomen osalta on selvää, ettei heimoasteella eläviä väestöryhmiä sen enempää kuin vanhojen instituutioidensa säilyttäneitä ja alkuperäisten tapojensa mukaan ja täysin perinteisten elinkeinojensa varassa eläviä erillisiä kansoja ei ole. Oikeusministeriö on laiminlyönyt olosuhdeanalyysin tekemisen sen osalta, ovatko saamelaiset elinolojensa ja kehitysasteensa puolesta yleissopimuksen tarkoittama alkuperäiskansa. Suomessa on säädetty tarkoituksessa vuosien aikana parikymmentä erityislakia saamelaisten elinolojen saattamiseksi samalle tasolle kuin muun väestön. Yleissopimus määrittelee käsitteet erikseen yleissopimusta varten. Alkuperäiskansan jäsenyys ei edellytä rekisteröintiä eikä valtion tunnustusta. Yleissopimuksen olennaisia piirteitä on sen jättämä suuri kansallinen harkintavalta ja poikkeavat olosuhteet ja tilanteet. Sen yhdenmukaisuutta ohjataan erillisellä tulkintaoppaalla.

Suomessa on kokonaan selvittämättä se, millä edellytyksillä Norja ratifioi 1990-luvun alussa yleissopimuksen. Norja ei luvannut yhtään uutta oikeutta eikä ole sen jälkeen sellaisia luonut. Se varmisti, että ratifioinnin piiriin kuuluva väestöryhmä on mahdollisimman laaja ja kattava. Se edellytti, että saamelaisten etujärjestötoiminnassa kiihkoilusta luovuttiin. Kansallinen soveltamislaki (Finnmarksloven) tuli voimaan vuonna 2007. Se on aiheuttanut suuria ongelmia, sillä muun muassa kunnat ovat kieltäytyneet noudattamasta kaikkia sen määräyksiä. Norjassa kaikki oikeudet oli vahvistettu ennen ratifiointia eikä ratifiointi muuttanut oikeustilaa. Vanhastaan olemassa olevien oikeuksien selvittämiseksi perustettu neuvosto on ajautunut ristiriitoihin: yhtenä syynä on se, että ratifioinnin pohjalta on alettu yleisesti vaatia uusia oikeuksia. Huomautettakoon tässä, että Tanskan ratkaisu oli antaa kaikille Grönlannin vakituisille asukkaille samat oikeudet näiden alkuperään katsomatta. Norjan ratkaisu noudattaa osin samaa linjausta.

Yleissopimus ei koske kenenkään yksityisen oikeutta, ei myöskään saamelaisten. Yleissopimuksen nojalla ei voida puuttua kenenkään suojattuihin oikeuksiin. Yleissopimus ei muuta eikä rajoita kansainvälisten ihmisoikeussopimusten soveltamista miltään osin.

Vaarana onkin eniten, mitä Suomen valtio asiassa tekee; valtion viranomaisriski on ilmeinen. Yleissopimuksen nojalla ei voida kirjoittaa historiaa uusiksi eikä luoda uusia oikeuksia. Mikään sen nojalla perustettava toimielin ei voi käsitellä muille kuuluvia asioita yleissopimuksen perusteella.

Suomessa mittava, ajanmukainen asutus- ja oikeushistoriallinen tutkimus on osoittanut, ettei Suomessa ole ollut yleissopimuksen edellyttämää kollektiivista maan omistusta ja ettei omistus ole ollut kieli- tai etnisperusteista. Yleissopimus ei voi vaikuttaa tutkimustuloksiin. Suomessa ei ole näytetty olleen yleissopimuksen soveltamisedellytyksen mukaista siirtomaavaltaa tai kolonisaatiota. Suomen saamelaisalueen asuttamista ei tule tarkastella muualta lainattujen yleisten mallien mukaan, vaan konkreettisena sellaisena kuin se on todella tapahtunut. Tutkimustieto tästä on kasvanut kiitettävästi ja sen mukana myös yleiskuva. Kaikki eivät kuitenkaan tunne tätä kuvaa, tai haluaa sitä tuntea tai tunnustaa oikeaksi, vaan vaativat mieluummin oikeuksia kuvitteellisen historian perusteella.

Saamelaisten etnisiä ryhmiä ovat pohjoissaamelaiset (eli porosaamelaiset eli tunturisaamelaiset), koltat ja Inarin saamelaiset. Kullakin näistä ryhmistä on oma kielensä ja osin muista saamelaisryhmistä poikkeava muu kulttuurinsa. Saamelaisten suhteellinen osuus väestöstä on vähentynyt syntyvyyden laskun ja muuttoliikkeen seurauksena. Saamelaisten kotiseutualue on kooltaan 10 % Suomen pinta-alasta, mutta väestön osuus on vain 0,1 %. (n. 10 500) Alueen saamelaisten osuuden ollessa noin 0,03 % (2 800) koko maan väestöstä. Saamelaisalueella ei ole enää saamelaisenemmistöisiä kuntia - Utsjoen kohdalla väestösuhteet riippuvat laskemisperusteista. Runsas kolmannes Suomen saamelaisista asuu saamelaisalueella.

Ratifioinnin suunnittelu nostaa esille vaatimuksen lappalaisten ja yleensä pohjoismaissa kveenien alkuperäisyyden tunnustamisesta. Ratifioinnin jälkeen nämä voivat suoraan hakea alkuperäiskansan asemaa yleissopimuksen nojalla. Lappalaiset luetaan saamelaisiin käsitteen laajemmassa mielessä, mutta voidaan nähdä myös omana ryhmänään. Lappalaiset jaetaan tutkijoiden tyypittelyssä elintapojensa ja muitten kulttuuristen seikkojen perusteella metsä-, kalastaja- ja tunturilappalaisiin. Heidän määränsä on asiakirjaselvityksen tehneiden pohjalta muutama tuhat. Lappalaisilla on samankaltainen kulttuuritausta ja samat lappalaiselinkeinot osana historiaansa kuin saamelaisilla.

Ratifiointi edellyttää, että saamelaiset näyttävät tarkasti perinteiset hallinta-alueensa ja valtio omansa. Valtiolla ei ole vanhoja asiakirjoja omistuksestaan. Koska valtio ei kykene näyttämään omistuksilleen laillista saantoa, edessä voisi olla vuosikymmeniä kestäviä oikeusprosesseja. Ratifiointi synnyttäisi ennen näkemättömän kansallisen taistelun kalastuskunnissa, paliskunnissa, yhteismetsissä ja muutoin. Saamelaisalueella ei ole ollut yhtenäistä saamelaisten kansaa, vaan saamelaiset ovat eläneet yhdessä lappalaisten kanssa. Lappalaisilla ja saamelaisilla on monisatavuotinen yhteinen historia samoilla alueilla ja elanto on saatu samoista elinkeinoista.

Valtio on lyömässä teräskiilalla Lapin sydämeen erottamalla vuosisatoja yhdessä eläneet lappalaiset ja saamelaiset toisistaan. Lappalaisilla ja saamelaisilla on yhtenäinen historia sen suhteen, että molemmat ovat perustaneet tilansa ja saaneet niihin lailliset saannot samaan tapaan ja aikaan. Alueen väestöryhmät eivät elä kukin erikseen määrätyillä alueilla, vaan yleensä toistensa lomassa tai niin sanotusti täysin toistensa seassa.

Norjan malli osoittaa, ettei siellä luotu hallintomalli ole kenenkään kannalta toimiva. Elinkeinopoliittinen suunnittelu vaikeutuu muutenkin ongelmallisilla alueilla. Suomalaisen hallinnon kulmakivi kunnallinen itsehallinto joutuisi omalaatuisen tilanteen eteen, jos kaikki suunnittelu riippuisi ratifioinnin jälkeen muusta kuin sen omasta päätöksenteosta. Suomeen ei voida luoda ainoatakaan yksinoikeutta pelkästään yleissopimuksen pohjalta. Malli ei voi olla pohjana saamelaisten itsemääräämisoikeudelle tai sen kehittämiselle, sillä yleissopimus ei koske tätä puolta.

Suomen valtion olisi ensin siivottava oma pesänsä: sen on tunnustettava lappalaisten erityis- tai alkuperäiskansan asema, valtion on näytettävä ja selvitettävä omistustensa alkuperä ja todenperäisyys alueella, valtion on vihdoin tehtävä lappalaisten ja saamelaisten asemasta ja elinoloista olosuhdeanalyysi, sen on lopettava asian puoluepolitisointi ja velvoittava oikeusministeriön toimivaltaiset virkamiehet perehtymään asiaa koskevaan nykytutkimukseen eri pohjoismaista. Samalla selviäisi, miksi Norja ja Ruotsi eivät halua ehdotettua pohjoismaista saamelaissopimusta.

Samalla selviäisi nykyistä paremmin, mitkä ovat tosiseikat, joihin kaikki kansainvälinen ihmisoikeustoiminta vain voi perustua, mitkä ovat poliittisen harkinnan kysymyksiä ja mitkä ovat ne edellytykset, joilla ratifiointia voidaan todella harkita. Samalla keinotekoiset ja epärealistiset, mahdottomuuteensa kaatuneet, toistuvat ratifioinnin valmisteluyritykset saisivat totuuspohjaista järkeä. Keskustelussa olisi seuraavaksi erotettava todetut ja tutkitut tosiseikat ja sitten niputettava erikseen ne asiat, jotka ovat puhtaasti poliittisia. Ilman sitä keskustelu ei johda mihinkään.

Se osoittaisi, että eri väestöryhmillä on ollut etunaan samat lait ja etuudet erityisetuuksien lisäksi. Väestöryhmien ja alueen riippuvuus valtiosta on suuri. Kunnat ovat panostaneet väestöryhmiin samalla tavalla. Kumpaakin on pidetty riippumattomuuden takeena ja tasapainottajana alueella.

Saamelaisen itsehallintojärjestelmän uudistamisesta

Saamelaiskäräjälakia on vuosien mittaan yritetty turhaan uudistaa. Lainvalmistelun tuottamat lukuisat esitykset ovat asiantuntijalausuntojen valossa osoittautuneet monilta osiltaan ongelmallisiksi mm. kunnallisen itsehallinnon näkökulmasta. Varsinaisena koetinkivenä on kuitenkin ollut, ja on edelleen, lakiin sisältyvä saamelaismääritelmä. Saamelaiskäräjät on tulkinnut tätä alun perinkin kapeahkoa, pohjimmiltaan kieliperusteista määritelmää sen sanamuotoa ahtaammin, ja yhä voimaperäisemmin vaatinut lakiin kirjatun määritelmän korvaamista selvästi kapeammalla. Tämän taustalla on saamelaisten enemmistön eräisiin saamelaisryhmiin kohdistama syrjintä, jonka välineenä saamelaismääritelmä toimii.

Valmistelusta vastannut oikeusministeriö on suruttomasti sivuuttanut asiantuntijoiden lakiesitysten ongelmista kohdistuvat näkökohdat. Hallitus toisensa perän on yrittänyt laukaista tilanteen, siinä onnistumatta. Sen sijaan että hallitukset olisivat panneet oikeusministeriön töihin purkamaan saamelaiskäräjien eräisiin saamelaisryhmiin kohdistuvan syrjinnän, valtio on päinvastoin tuotattanut tutkimuksia, joissa tavoitteet ovat olleet päinvastaiset ja joissa tavoitteellisuus on peitonnut akateemisilta tutkimuksilta edellytetyn kriittisyyden ja tieteellisyyden.

Saamelaiskäräjälain uudistamista viimeksi valmistellut, tehtävässään surkeasti epäonnistunut Hallbergin toimikunta työskenteli samojen perusajatusten hengessä. Sen tosiasiallisina tavoitteina ei suinkaan ollut alkuperäiskansalainsäädännön saattaminen nykyaikaiselle, ihmisoikeusperiaatteet täyttävälle tasolle, vaan tähän päivään asti harjoitetun, lappalaisiin kohdistetun syrjinnän oikeuttaminen ja syventäminen, lopullisen oikeudellisen iskun antaminen sellaisten henkilöiden vaatimuksille alkuperäiskansa-asemansa tunnustamiselle jotka eivät kelpaa saamelaiskäräjille saamelaisina, mutta jotka kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden valossa täyttävät alkuperäiskansaan kuulumisen tunnusmerkit.

Saamelaiskäräjälain muuttamisen valmistelu Hallbergin toimikunnassa tapahtui suljetusti oikeusministeriön ja saamelaiskäräjien johdon nimeämien edustajien toimesta. Lappalaiset, mukaan lukien itse syrjinnän kohteina olevat saamelaiskäräjien jäsenet, jotka ovat kritisoineet käräjien politiikkaa, oli tyystin suljettu valmistelun ulkopuolelle. Lopulta komitean yksimielisesti hyväksymä esitys uudistetuksi saamelaiskäräjälaiksi koki hämmästyttävän sisäisen luhistumisen, kun esityksen toimikunnassa yksimielisesti hyväksymässä olleet saamelaiskäräjien johtajat päätyivät esittämään saamelaiskäräjien yleiskokoukselle, että saamelaiskäräjät ei hyväksyisi koko lakiesitystä.

Tähän liittyi saamelaiskäräjien entisen ja nykyisen puheenjohtajan YK:n ihmisoikeuskomitealle tekemät valitukset, jotka kohdistuivat KHO:n vuoden 2011 päätökseen hyväksyä henkilöitä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon vastoin saamelaiskäräjien kantaa.

Asian muodollisesta puolesta voidaan todeta, että käräjien nykyinen puheenjohtaja oli tehnyt valituksensa sekä yksityishenkilönä että saamelaiskäräjien puheenjohtajana saamelaiskäräjien hallituksen valtuuttamana. Käräjien työjärjestyksen mukaan asia olisi luonteensa vuoksi kuitenkin edellyttänyt, että päätös valituksen tekemisestä olisi tehnyt käräjien yleiskokous. Kiireellisessä tapauksessa valituksesta olisi voinut päättää hallitus, mutta puheenjohtajan olisi pitänyt tuoda asia yleiskokoukselle, mitä ei tiettävästi ole tapahtunut. Todettuaan valtuutuksen muotovajeen YK-komitea otti valituksen käsiteltäväkseen yksittäisen henkilön tekemänä, mikä ei kuitenkaan estänyt komiteaa laajentamassa tarkastelussaan näkökulmaa niin että valitus katsottiin tehdyksi kaikkien Suomessa asuvien saamelaisten ja siinä ohessa saamelaiskäräjien puolesta.

Komitea, noudattaen omia prosessiohjeitaan, käytännössä sivuutti karkeasti pohjoismaiseen ja yhtä lailla anglosaksiseen oikeusperinteeseen sisältyvän keskeisen periaatteen toisen osapuolen kuulemisesta. Komitea piti osapuolina vain valittajaa ja Suomen valtiota. Valittaja esitti, että valtio oli toiminut väärin sen kautta, että KHO oli määrännyt eräitä henkilöitä otettavaksi saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, vaikka käräjät ei hyväksynyt näitä. Erityisesti valitus koski henkilöä, joka tultuaan merkityksi KHO:n päätöksellä vaaliluetteloon oli valittu suurella äänimäärällä saamelaiskäräjien jäseneksi. Henkilö ei mainittu valituksessa nimeltä, mutta oli helposti ja yksiselitteisesti tunnistettavissa. Tätä henkilöä, jota KHO:n mukaan on pidettävä saamelaisena, komitea ei katsonut tarpeelliseksi kuulla.

Suomen valtio, vastatessaan valituksiin, näyttää hallinneen ihmisoikeuskomitean toimintatavat ja pelisäännöt vain vaillinaisesti. Tämä näkyy siinä, että valtio ei tullut kyseenalaistaneeksi eräitä valituksiin sisältyneitä väitteitä ja näiden perusteluita. Kun valtio ei esittänyt vastaväitteitä, komitea totesi tällaiset valittajien väitteet kiistattomiksi, eli katsoi valtion myöntäneen ne oikeiksi.

Käsittelyprosessinsa tuloksena ihmisoikeuskomitea päätyi keskeisiltä osilta valittajien kannalle, esittäen Suomen valtiolle joukon valituksiin sisältyneitä vaatimuksia ja vaatien valtiolta selityksiä siitä, miten se aikaa muuttaa lainsäädäntöä valittajien ja komitean vaatimaan suuntaan.

Vastakkainasettelut ja kissanhännänveto on saavuttanut tragikoomisen farssin tason, joka on omiaan häiritsemään alueellista yhteiskuntarauhaa ja laskemaan Suomen valtion arvostusta ja arvovaltaa. Asian tekee erittäin ongelmalliseksi se, että mikäli Suomen valtio YK:n ihmisoikeuskomitean päätösten luomassa paineessa suostuisi saamelaiskäräjälain ja erittäinkin saamelaismääritelmän muutoksiin niissä muodoissa joita saamelaiskäräjät on vaatinut, Suomen valtio tulisi laillistamaan ja jatkamaan saamelaiskäräjien ja valtion erikseen ja yhdessä harjoittamaa lappalaisiin kohdistunutta syrjintää, joka on ihmisoikeusrikkomus.

Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeisellä hallituksella on mahdollisuus kärjistyvän kriisin ratkaisemiseen siida-pohjaisen itsehallintojärjestelmään siirtymisen kautta

Saamelaisuuden rajaamiseen liittyvät ristiriidat ovat olleet jo vuosikymmeniä perättäisten hallitusten ja valtiopäivien työpöydällä, ilman että on onnistuttu kehittää ja saavuttaa kestävää ratkaisua. Saamelaiskäräjien yhä vihamielisempi ja epäluuloisempi suhtautuminen valtioon neuvottelu- ja sopimuspuolena yhdistettynä käräjien neuvottelutaktiikan lisääntyneeseen oikullisuuteen vaikeuttaa saamelaisten ja pohjoisimman Suomen muun väestön asioiden ratkaisujen kehittelyä ja läpiviemistä. Viimeistään asian vieminen YK:n ihmisoikeuskomitealle saamelaiskäräjien entisen ja nykyisen puheenjohtajan toimesta ja komitean hakijoiden kannalta myönteinen ratkaisu on kärjistänyt ongelmavyyhdin perustuslaillisen kriisin asteelle.

On kuitenkin olemassa vaihtoehtoisia ratkaisumalleja, joilla Suomen valtio voi tyydyttää YK:n ihmisoikeuskomitean ja sille valittaneiden ja saamelaiskäräjien vaatimukset, luoden samalla uusia rakenteita jotka ovat omiaan lieventämään tai kokonaan lopettamaan valtion ja saamelaiskäräjien syrjimien hakijoiden ihmisoikeuksien loukkaamisen.

Nämä ratkaisut löytyvät siltä suunnalta, että hallitus esittäisi ja eduskunta säätäisi perusteiltaan uuden alkuperäiskansalain, jossa kaikille sitä kestävin perustein vaativille ryhmille annettaisiin oikeus omaan alkuperäiskansa-itsehallintoon. Kyseessä olisi puitelaki, mutta harkintaan voitaisiin ottaa myös perustuslaissa olevat saamelaisten ja muiden ryhmien itsehallintoa koskevat muotoilut.

Uusi järjestelmä edustaisi perusteiltaan vanhan saamelaisen/lappalaisen siida- eli lapinkyläjärjestelmän jälleenrakentamista täyttämään nykyajan vaatimia tehtäviä ja toimimaan nykyajan ympäristössä. Siida-järjestelmää soveltavaa saamelaista itsehallintoa ovat esittäneet mm. seuraavat:

- Saamelaiskäräjien entinen puheenjohtaja, Sámi árvvut -yhdistyksen puheenjohtaja, Lapin yliopisto alkuperäiskansojen tutkimuksen tutkijatohtori Klemetti Näkkäläjärvi lausunnossaan Hallbergin toimikunnan esityksestä.

- Saamelaiskäräjien nuorin jäsen, Teno-protestiliikkeen aktivisti Aslak Holmberg (Lapin Kansa 13.1.2018). Artikkelin mukaan Holmberg ottaisi Saamelaisen ihanneyhteiskuntansa pohjaksi perinteisen siida- tai lapinkyläjärjestelmän, jossa suvut ja perheet päättäisivät alueistaan itse, kunhan aluksi olisi selvitetty millä alueilla milläkin saamelaisella suvulla voidaan katsoa olevan perinteisiä nautintaoikeuksia. Holmbergin mukaan vanhaa lapinkyläjärjestelmää ei voida palauttaa sellaisenaan, mutta saamelaisen yhteiskunnan voisi rakentaa samoista lähtökohdista.

- Pitkäaikainen saamelaisparlamentaarikko Jouni Kitti. Aslak Holmbergin edellä mainittuja ajatuksia koskevassa omassa kirjoituksessaan Kitti toteaa:

"Siidoja maanomistuksen tai omistuksen kaltaisen hallinnan yksikköinä karsastaisin kollektiivisen omistuksen muotona, mutta jos omistus olisi yksityistä yksilöittäin tai perheittäin ja yhteisiä asioita hoidettaisiin siidan puitteissa, asiaa voisi pohtia. Siida/lapinkyläjärjestelmän ottaminen saamelaiskäräjien edustus- ja organisaatiomalliksi on ajatus, jota olen itsekin joissakin kirjoituksissani pohtinut. Perusajatus on oikean suuntainen, edellyttäen että kaikki saamelaisryhmät, eikä vain porosaamelaiset, saisivat järjestää oman itsehallintonsa ja edustuksensa juuri heille sopivan mallin mukaisesti. Samalla poistuisi syrjintä."

"Suomen alkuperäiskansaongelma on ratkaistavissa rakentavasti, takaamalla kullekin saamelaisryhmälle oma, muiden saamelaisryhmien kanssa tasavertainen itsehallinto elvytettävän lapinkylä- saamelaiskylä- kolttakylä- jne -rakenteen perustalta. Mikäli samaan saamelaiskulttuurin ryhmään kuuluisi useampi kylä, näiden perustason itsehallinnollisten yksiköiden seuraava ylempi järjestäytymistaso olisi saamelaiskulttuurikohtainen itsehallintoelin - porosaamelaisille, kolttasaamelaisille, inarinsaamelaisille, keminsaamelaisille ja mahdollisesti Utsjoen jokisaamelaisille, kunkin yhteisön toiveiden mukaisesti. Valtiovallan vastuulla olisi nimenomaan tällaisen julkisoikeudellisen itsehallinnollisen järjestäytymisen mahdollistavan, eri alkuperäiskansaryhmiin ja -yhteisöihin nähden neutraalin puitelain säätäminen." 

- Sámi árvvut -yhdistys. Lausunnossaan Hallbergin toimikunnan esityksestä yhdistys toteaa:

"Käytännössä vain kolttasaamelaisilla on osittainen oikeus omien perinteiden mukaiseen hallintojärjestelmään, vaikkakin päätösvalta on monin paikoin hyvin rajattu ja nimellinen. Saamelainen perinteinen hallintojärjestelmä, siida, ei ole lainsäädännössä tunnustettu eikä tuettu hallintojärjestelmä." - - - "Mikäli saamelaiskäräjälakitoimikunnan esitys toteutuu, perinteisten elinkeinojen - poronhoito, kalastus, metsästys, käsityö ja keräily - asemaa tulee kehittää siidajärjestelmää vahvistamalla lainsäädännössä ja hallinnossa itsehallinnoksi." - - - " Saamelaiskäräjien toimintaa kehittäisi huomattavasti malli, jossa saamelaisyhdistykset ja siidat voisivat asettaa ehdokkaansa vaaleihin ja valvoa ja edistää parlamentarismin toteutumista saamelaiskäräjillä."

- Käsivarren paliskunta lausunnossaan Hallbergin toimikunnan esityksestä. Yhdistys muotoilee:

"Enontekiön saamelaisilla poronhoito perustuu siitajärjestelmään, se ohjaa porotyötämme ja jokaisella siidalla on omat laidunalueensa. Siitajärjestelmä on saamelaisten perinteinen hallintajärjestelmä ja meidän poronhoidolle ja kulttuurillemme hyvin tärkeä. Siitajärjestelmä on kulttuurisesti hyvin tärkeä ja turvaa poronhoidon menestymisen alueellamme." - - - "Vaadimme, että toimikunnan esitystä ei hyväksytä. Vaadimme lisäksi, että etnisille saamelaisille annetaan mahdollisuudet ja resurssit edustaa itseään omien kulttuuristen tapojen mukaisesti. Vaadimme saamelaisen siidajärjestelmän tunnistamista lainsäädännössä ja resurssien antamista siitojen edunvalvontaan ja toimintaan. Me haluamme mahdollisuuden edustaa oman alueelle saamelaisia ja sen perinteitä omien kulttuuristen tapojemme mukaisesti."

- Inarinsaamelainen Kulttuuriyhdistys Aanaar Sämmiliih ry lausunnossaan Hallbergin toimikunnan esityksestä. Yhdistys ehdotti kuntakohtaisten kiintiöiden tilalle perinteiseen siida-jaon pohjalta valittuja kyläkohtaisia edustajia, niin että erityisesti otettaisiin huomioon inarinsaamelaisten ja kolttien oikeus omiin edustajiinsa.

Siidapohjaisessa rakennemallissa kukin alkuperäiskansaryhmä siis muodostaisi yhden tai useamman perustason siidan eli ihmisistä muodostuvan kylän, joiden valitsemat edustajat voisivat näin haluttaessa muodostaa korkeamman tason yhteenliittymiä. Siitä, miten kukin ryhmä järjestäisi itsehallintonsa mahdollisine alayksikköineen, päättäisi kyseinen ryhmä itse. Järjestelmän selkeä etu olisi, että nykyisestä enemmistöpäätöksin toimivasta saamelaiskäräjäjärjestelmästä poiketen taattava, että enemmistöjen ääni ei peittäisi alleen vähemmistöjen ja pienempien ryhmien ääntä.

Lähtökohtainen ajatus olisi siis, että kukin saamelaisyhteisö muodostaisi oman yksi- tai moniportaisen itsehallintojärjestelmän uuden puitelain pohjalta. Näin toteutuisi saamelaiskäräjien ja samalla YK:n ihmisoikeuskomitean vaatimus, jonka mukaan yksin saamelaisilla on oltava oikeus päättää kuka on saamelainen. Uuden lain pohjalta yhteisö saisi rajata vaaliluetteloonsa ja itsehallintonsa piiriin hyväksymänsä sukuyhteisöt ja yksilöt oman saamelaiskäsityksensä mukaan KHO:n roolin rajoittuessa tiukasti valintaprosessia koskevaan laillisuusharkintaan

Uuden lainsäädännön keskeisin ajatus on, että saamelaisten itsehallinnon on sen piiriin kuuluvissa asioissa oltava aitoa itsehallintoa, ja osana tätä, että oikeus itsehallintoon ja alkuperäiskansa-asemaan on ulotettava myös sellaista haluaviin pienempiin ja saamelaisten enemmistöstä poikkeaviin saamelaisryhmiin jotka pystyvät perustelemaan vaatimuksensa. Koska tavoitteena on näihin ryhmiin kohdistuvan syrjinnän lopettaminen, ei voida ajatella että nykyisten saamelaiskäräjien sallittaisiin asettuvan tälle esteeksi. Mikäli nykyiset saamelaiskäräjät, jolla luonnollisesti tulisi olla sijansa lain valmistelussa, ei edellä mainituista, siida-pohjaiseen järjestelmään siirtymistä puoltavista lausunnoista huolimatta hyväksyisi saamelaiskäräjien ja sitä koskevan lain nykyisen muodon muuttamista tässä esitetyiltä pohjalta, nykyisenkaltaiset saamelaiskäräjät voisivat mahdollisesti jäädä jatkamaan toimintaansa. Tämä kuitenkin sillä erotuksella nykytilaan nähden, että saamelaiskäräjälain 6 § muutettaisiin muodosta "Saamelaiskäräjät edustaa saamelaisia tehtäviinsä kuuluvissa asioissa kansallisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä" kuulumaan "Saamelaiskäräjät edustaa vaaliluettelossaan olevia saamelaisia kansallisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä".

Nykyisten saamelaiskäräjien mahdollisesta vastustuksesta huolimatta, ja käräjien mahdollisesti jäädessä jatkamaan toimintaansa supistetuin edustusmandaatein, säädettäisiin siis puitelaki joka mahdollistaisi omien julkishallinnollisten itsehallinnollisten elinten muodostaminen myös niille Suomessa asuville laajassa merkityksessä saamelaisille alkuperäiskansaryhmille, joita nykyiset saamelaiskäräjät ei tunnista eikä tunnusta saamelaisiksi eikä sen vuoksi suostu ottamaan vaaliluetteloonsa. Edellytyksenä olisi luonnollisesti, että tällaisten ryhmien alkuperäisyyteen liittyvät vaatimukset ovat todennettavissa ja että ryhmä tai riittävä määrä sen edustajia osoittaa haluavansa oman alkuperäiskansa-itsehallintojärjestelmänsä luomista.

Mikäli nykyinen saamelaiskäräjät päättää jättäytyä nykyisen järjestelmän ja lain varaan, mutta haluaa myöhemmin siirtyä uuden lain pohjalle, tälle on jätettävä täydet mahdollisuudet. Vastaavasti koltille on jätettävä mahdollisuus valita jäävätkö he ryhmänä osaksi nykyistä saamelaiskäräjiä vai haluavatko he yhteisönä liittyä uuden puitelain mukaiseen järjestelmään siten, että kolttien perinteinen itsehallintojärjestelmä päättää siirtymisestä ja mahdollisista itsehallintojärjestelmänsä yksityiskohtien muutoksesta. On huomattava, että kolttien oma itsehallintojärjestelmä on nykyään vain neuvoa-antava, mutta uuden järjestelmän osana sen luonne olisi julkisoikeudellinen, virallinen ja päättävä.

Sama koskisi kaikkia muitakin ryhmiä - kunkin ryhmän itsehallinnosta päätettäisiin mieluiten lailla tai ainakin asetuksella. Itsehallintoelimet olisivat luonteeltaan julkisoikeudelliset, ja niissä toteutuisi yhtä lailla poliittinen kuin oikeudellinen vastuu. Itsehallinnon muotojen ja käytäntöjen tulisi olla demokraattiset ja syrjimättömät. Tämä varmistettaisiin vaikkapa sillä, että oikeusministeriö tutkii perustellut esitykset ja mahdollisesti vahvistaa ne vähintäänkin asetuksella tai peräti lailla.

ILO:n sopimus 169 takaa ryhmille oikeuden myös liittoutumiin. Tässä yhteydessä olisi suotava ajatuksia sille, miten estetään syrjivien asetelmien muodostuminen. Valtiolle asettuu vaatimus suhtautua eri ryhmiin tasapuolisesti.

Rajat itsehallinnon asiapiirille asettaisi suvereenin ja kansanvaltaisen valtion edustajana eduskunta.