Viime vuodet ovat osoittaneet selkeästi, että saamelaiskäräjien toiminta kärsii myönteisen sisällön puutteesta johtuvasta anemiasta. Hallitsevaksi tekijäksi on noussut maanomistuskysymykset, ja kun kerran niiden ratkaisu näyttää siirtyvän tuonnemmaksi, olisi nyt tärkeää siirtää painopistettä selkeästi kesannolle jätettyihin kieli- ja kulttuurikysymyksiin.

Pohjoismaiden saamelaisilla on aivan erilainen tilanne kuin monilla muilla maailman alkuperäiskansoilla. Esimerkkinä ääripäistä voidaan ottaa Siperian alkuperäiskansat ja Kanadan intiaanit ja inuitit. Me saamelaiset kuulumme maailman vauraimpiin ja koulutetuimpiin kansoihin valtaväestömmekin järjestelmän puitteissa. Sivistyksellinen perusinfrastruktuuri on kunnossa jopa saamelaisten kannalta; on mahdollisuus oppia saamen kieltä kouluissa, on saamenkielinen lastenhoito, tärkeimmät peruspalvelut saa, jos haluaa, omalla äidinkielellään.

Verrattaessa tilannetta vaikkapa Viron ja Venäjän välissä olevaan setu-kansaan, jolla ei ole mitään edellä mainittua, tai sitten vaikkapa pohjoisen alkuperäiskansoihin esim. nenetseihin, niin näiden tilanne on joka suhteessa huonompi kuin saamelaisten. Nenetsit joutuvat konkreettisesti kamppailemaan kulttuurinsa puolesta.

Kanadan intiaanit ovat toki saaneet alueisiinsa pitkälle menevän itsehallinto-oikeuden, mutta heidän kohdaltaan lähtötilanne on ihan toinen. Kanada on maana ihan eri alueellista suuruusluokkaa kuin Suomi ja toisaalta alkuperäiskansojen nykyisiä alueita eivät juuri käytä muut kuin nämä kansat itse.

Suomen tilanne on pohjoisessa toinen, alueella asuttamisessa on dominoivana valtaväestö, joiden sukutaustassa tosin on runsaasti saamelaisverta. Historiasta ja ulkomaanuutisista tiedämme, että on ollut ja on edelleen yleistä että kansat kiistelevät siitä kenelle jokin alue kuuluu, usein "ikiajoista asti". Päinvastoin kuin Suomessa yleisesti uskotaan, kansainvälisessä mittakaavassa ei suinkaan ole poikkeuksellista, että enemmän kuin yksi alkuperäiskansa katsoo määrätyn alueen kuuluvan vain sille.

Meillä Suomessahan tilanne on se, että saamelaiskäräjiä dominoivat pohjoissaamelaiset ja näiden poliittiset liittolaiset kolttasaamelaiset katsovat ainakin saamelaisalueen maiden kuuluvan vain saamelaisille, siis itselleen. Maanomistuksen tai omistajuuden kaikki olennaiset merkit täyttävään hallinnan ulkopuolelle he haluavat sulkea lappalaiset ja muut statuksettomat saamelaiset, ja siinä ohessa kaikki muut.

Lapin todellinen alkuperäisväestö, lappalaiset, ei vaadi saamelaiskäräjien vaatimia maita itselleen täydellisellä yksinoikeudella, eikä kukaan ole nostanut vaatimusta siitä että pääosin vasta vuoden 1852 rajasulun jälkeen alueelle tulleet pohjoissaamelaiset millään tavoin ajettaisiin pois tai suljettaisiin yhteisen saamelaisen maankäyttöhallinnan ulkopuolelle.

Lappalaiset eivät liioin ole vaatineet ei-saamelaisten täydellistä sulkemista maankäytön ulkopuolelle. Lappalaisten tavoite on suojella omia etujaan esivanhempiensa perintömailla niin, että ne toteutuvat vähintäänkin kohtuullisesti. Tämä koskee osallistumista maita ja vesiä ja muita alkuperäiskansaa koskeviin asioihin suunnittelun, päätöksenteon ja käytännön toteutumisen tasoilla.

Lappalaisen alkuperäiskansan alkuperäiskansaoikeudet voidaan toteuttaa usean vaihtoehtoisen mallin puitteissa, mutta sitä ei voida kokonaan syrjäyttää kenenkään taholta. Yrityksiä on ollut, viimeisin oli saamelaiskäräjien taholta tullut ILO-suurhyökkäys, ja lienee perusteetonta optimismia toivoa etteivät hyökkäyshalut kytisi yhä sillä suunnalla. Pinnan alla kumisee kysymys valtion maasaantojen laillisuudesta.

Alueen aidosti suomalaisperäinen väestö ei ole aktivoitunut näkyvästi asiassa, vaan luottaa ilmeisesti siihen että nykytila on kyllin vakaa kestääkseen jatkossakin valtaväestön dominoiman poliittisen ja oikeudellisen järjestelmän turvaamana. Niinpä Ylä-Lapin ei-saamelainen väestö on - aidosti saamelaisvastaisia törkeileviä some-kirjoituksia lukuun ottamatta - tyytynyt toimimaan virallisen demokraattisen järjestelmän puitteissa, sen vaikutus- ja taustakanavia käyttäen.

Tuloksena on ollut saamelaiskäräjien vaatimusten mukaisen ILO 169-sopimuksen ratifiointihankkeen kokema kohtalo eduskunnassa. Tähän lopputulokseen vaikuttivat ratkaisevasti statuksettomien saamelaisten taustalla tekemä, pääväestön kansanedustajiin vaikuttanut valistustyö, jolla lappalaiset onnistuivat särkemään saamelaiskäräjien rakentaman valheellisen historiankuvan ja sille rakentuneet oikeudenvastaiset ja syrjivät tavoitteet.

En voisi kuvitella tilannetta, että kukaan lappalainen luopuisi vastedeskaan lapinkyläoikeuksistaan. Kuten jo yllä viittasin, härkäpäinen kummankin osapuolen omista oikeuksistaan kiinni pitäminen on monissa osissa maailmaa johtanut kriiseihin. Sopii myös kysyä mitä aineellista/kulttuurista hyötyä on maailman moraalisella tuella itse toimijoille, eli siis tavalliselle kulttuurinkantajalle kun maanomistusoloissa ei tapahdu edistystä, ja kieltä ja kulttuuria ei pystytä kehittämään?

Nähdäkseni me pohjoissaamelaiset emme tule koskaan saavuttamaan yksinomaista oikeutta maahan kaikkein laajimmassa merkityksessä asuttamillamme alueilla, se on realiteetti, joka pitäisi saamelaiskäräjien poliittisen johdonkin sisäistää. Alkuperäiskansasopimuksen ratifiointi Suomen perustuslain ja valtiosäännön mukaisissa puitteissa voisi kuitenkin jopa vahvistaa asemaamme.

Jos tarkastellaan mediakuvaa saamelaisista, jonka esim. Pekka Aikio, Klemetti Näkkäläjärvi ja Tiina Sanila-Aikio ovat luoneet omilla kannanotoillaan, niin se ei ole ollut positiivinen. Se antaa huonon julkisuuskuvan saamelaisista ja saamelaiskäräjistä. Saamelaiskäräjien pitäisi vakavasti ottaen yrittää toista lähtökohtaa, lähteä liikkeelle saamelaiskulttuurista, identiteetistä ja muista vahvuuksista, ei epäkohdista ja maanomistuskiistasta. Tavallisen saamelaisen kannalta kysymys ei ole jokapäiväisestä leivästä vaan aivan muusta.

Väitän siis, että viimeaikainen julkisuuskuva saamelaiskäräjistä on negatiivinen, ja on surullista jos suuri yleisö käsittää saamelaiskäräjien toiminnan vain ulosmarssimiseksi erilaisista toimikunnista, riitelyksi maanomistuskiistoista ja poronhoidosta ja ennen kaikkea statuksettomiin saamelaisiin kohdistuvaksi syrjinnäksi. Jos tarkastelee viime vuosien sanomalehtikirjoittelua saamelaiskäräjistä, niin esiin nousevat vain maanomistuskiistat. Ollaan tultu siihen, että myyttinen kuva keskenään riitelevistä saamelaisista on tosi.

Nykyaikaan kuuluu eri yhteisöjen julkisuuskuvan tarkastelu ja sen määrätietoinen luonti ja vaaliminen. Saamelaiskäräjät tunnetaan tällä hetkellä maanomistuskiistoista. Julkisuuskuva, suhteet mediaan, oman toiminnan kriittinen tarkastelu ja tulevaisuuden suunnittelu ovat myöskin tärkeitä asioita. Saamelaiskäräjien kannalta sen ykkösprioriteetteja ovat kulttuuri-itsehallinnon toteuttaminen siten, että kulttuurin ydin, kieli, saisi enemmän sijaa. Sitä kautta myös Saamelaiskäräjien julkisuuskuvan parantaminen ja suhteiden kehittäminen mediaan ja Suomen eduskuntaan on mahdollista.

Välttämätön edellytys maanomistuskiistan myönteiseen suuntaan kulkeville ratkaisuille on arvioida uudestaan strategia suhtautumisessa statuksettomiin saamelaisiin ja lappalaisten maaoikeuksiin. Ilman viimeksi mainittujen kunnioittamista tietä eteenpäin ei ole.