Utopiasta eteenpäin

Ylä-Lapissa hiljattain vieraillut perustuslakivaliokunta on saanut omakohtaisesti kokea, että vastuu elämän rauhallisuudesta on paitsi strategista myös moraalista. Perustuslakivaliokunnan matkalla selvisi sen jäsenille, että Ylä-Lapissa ihmiset ovat sukua keskenään. Verisiteitä on tuhansia, yhteinen historia, yhteinen muisti, yhteinen kulttuuriperintö, yhteiset sodat.

Perustuslakivaliokunnalle selvisi matkan kuluessa myös, että näistä keskeisistä yhteisistä tekijöistä ei päästä eroon mielivaltaisin perustein muodostetun saamelaismääritelmän perusteella. Sukulaisuus ja yhteinen kulttuuriperintö on suuri asia, se velvoittaa myös lainsäätäjää katselemaan asioita tässä tilanteessa aivan uudella tavalla. Minulla on vahva käsitys siitä, että perustuslakivaliokunnalle selvisi se, todellisuudessa Ylä-Lapissa on vain yksi tie joka takaa yhteiskuntarauhan; se on yhteisen historian muodostama sovinnon tie.

Viime aikana julkisuudessa on saamelaisten poliittista johtoa ravisteltu todella kiivaasti. Tosin sillä löytyy vielä ymmärtäjiä ja jopa yllyttäjiä, etelän poliitikkoja jotka haluavat loistella tämän eksoottisen alkuperäiskansan valossa, aina Brysseliä myöten.

Mieleen tulee kysymys eikö tätä kaikkea olisi voinut välttää. Eikö olisi voitu purkaa tämä todellisuuteen perustumaton saamelaisutopia muka luonnonvaraisesti elävästä alkuperäisväestöstä jollakin lievemmällä tavalla ja vähemmillä vahingoilla. Ilman psykologista stressiä, ilman pitkittyvää poliittista taistelua. Mistä tällaiset hullutukset olivat lähtöisin? Ketkä tätä valheellista tarinaa luonnonvaraisesti heimoasteella elävästä alkuperäiskansasta alkoivat sepittää?

Politiikka on vaikea ja väliin jopa pelottavaakin, mutta sittenkin se kuuluu ihmiselämään. Siinä vallitsevat samat lait kuin elämässäkin yleisestikin. Historia on osoittanut, että ihmisryhmien teot, ja erittäinkin poliittiset toimet, ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, vaikuttaen toisiinsa. Asiat eivät välttämättä mene niin yksioikoisesti että halutaan jotain lujasti, tehdään päätös ja toimitaan, ja sitten kaikki menee sileästi niin kuin tahdottiin ja tarkoitettiin.

Kaikki muistanemme muutaman vuoden takaisen curlingvillityksen, kun Suomen joukkue oli voittanut tuossa varsinkin Kanadassa suositussa jääpelilajissa hopeaa vuoden 2006 talviolympialaisissa. Yhteiskunnallista elämää voi verrata vaikkapa curlingrataan, jossa yksi joukkue panee kivet liikkeelle, ne liukuvat kauniisti ja voitto näyttää varmalta. Sitten toinen joukkue sekoittaa pelin sysäämällä omilla kivillään hyvin sijoittuneet kivet sijoiltaan. Aina ei tarvita edes toista joukkuetta sotkemaan omaa peliä, asioihin voivat puuttua monet voimat yllättävällä tavalla ja odottamattomalta suunnalta. Usein on kyse omien toimien seurauksista, jotka olivatkin muuta kuin mitä odotettiin.

Saamelaiskäräjien liikkeelle sysäämät pelikivet ovat liukuneet kauniisti kohti pesää, ILO-sopimuksen ratifiointia Saamelaiskäräjien ehdoilla ja käräjien ja valtion välisenä kahden kauppana. Nyt Saamelaiskäräjät on ehkä yllätyksekseen saanut huomata, että se ei hallitse pelikenttää yksin. Sen valtahanke herättääkin vastenmielisyyttä, arvostelua ja vastustusta.

Päinvastoin kuin Saamelaiskäräjät haluaa muille ja ilmeisesti itselleenkin uskotella, saamelaisvaltahankkeen arvostelu ei lähde vain jostain "saamelaisvastaisista" piireistä. Saamelaiskäräjien syrjimien ja halveksimien statuksettomien saamelaisten lisäksi, Saamelaiskäräjien valtahanke on yhä voimakkaammin alkanut arveluttaa myös vakavamielistä saamelaisväestöä, jolle tämä hulluttelu alkaa riittää.

Sen vuoksi pitkäaikaiseen maantapaan kuuluvan tasapainoisuuden, lujuuden ja pysyvyyden arvo kasvaa Ylä-Lapissa asuvan väestön keskuudessa päivittäin. Euforiasta, illuusioista ja romanttisesta innostuksesta, jotka vallitsivat 1990-luvulla, ei ole enää jälkeäkään. Tuosta ruusuisten ja toisilla jopa purppuranpunaisten toiveiden maailmasta on nyt aika palata elämän todellisuuden maailmaan, jossa on oltava sijaa perinteisen maan tavan mukaan myös muille ihmisille. Alueella asuvan väestön ovat vallanneet odotukset politiikan ja talouselämän tasapainoisuuden ja vakiintuneisuuden palauttamiseksi. Todellisuus on puutteineenkin monin veroin kestävämpi tulevaisuuden rakennuspohja kuin kaunein tai uljain utopia. Saksalainen valtiomies Otto von Bismarck sanoi aikoinaan että politiikka on mahdollisen taidetta.

Saamelaisten keskuudessa näyttää vallitsevan hyvin erilaisia käsityksiä siitä mitä demokratiaan kuuluu, mutta oppia ikä kaikki. Edellä käyttämääni curlingvertaus on politiikkaan sopiva vertauskuva, mutta vain rajallisesti. Politiikan jää on tosin sekin liukas ja varomattoman liikkeen tekevä pelaaja voi äkkiarvaamatta kupsahtaa nurin, pehmeäpohjaiset curlingtöppöset hallin kattoon sojottaen. Kivi voi päättyä ties minne, eivätkä siinä joukkuetoverit ja kannattajat kiittelee. saattavat jopa takanapäin naureskella. Mutta politiikka harvemmin tarkoittaa että jompikumpi joukkue voittaa ja toinen häviää. Politiikka on myös kompromissien taidetta.

Kansakunnan historiassa on tosin tilanteita, jossa on valittava joko tai, mutta arkisemmissa oloissa on harvoin vain kaksi toisensa poissulkevaa vaihtoehtoa. Valinnat on tehtävä ja usein päällekkäisistä ja toisistaan riippuvista vaihtoehdoista, ja hyvällä tahdolla löytyy usein sovittelun varaa. Paitsi mitä nyt perus- ja ihmisoikeuksista ei lähdetä kauppaa tekemään.

Kansat sekoittuvat, kulttuurit sekoittuvat. Saamelaisten elämä ei tästä muodosta poikkeusta, vaikka minkälaisia erottaviksi tekijöiksi yritettäisiin kehitellä saamelaismääritelmän kaltaisia keinotekoisia raja-aitoja. Todellisuuteen perustuva alkuperäiskansanäkökulma luo edellytykset ongelmien ymmärtämiselle ja ristiriitojen ratkaisemiselle. Saamelaisten ja lappalaisten keskinäinen riippuvuus pakottaa ennen pitkää kaatamaan saamelaismääritelmään liittyvät keinotekoiset ristiriidat ja raja-aidat. Historian kokemukset osoittavat, että lappalaisten saamenkielinen ja suomenkielinen ryhmä ovat kyenneet elämään yhdessä toisiaan sietäen sovinnossa. Kunhan tämä hulluttelu saadaan hoidettua historian puolelle, voidaan palata normaaliin päiväjärjestykseen ja keskustelemaan vapaasti siitä miten tästä eteenpäin, kaikki yhdessä.

Valitettavasti demokratian pelisääntöjen omaksuminen on ollut tähänastisille saamelaisjohtajille liian vaikeaa. Kukaan ei kiellä etteikö heidän johtotähtenään ollut utopia ole ollut kaunis saamelaisten itsensä kannalta, mutta suunnan näyttäjäksi se on kelvannut lähinnä satumaahan, ja sellaisessahan ei Lapissa kuitenkaan eletä. Heiltä on valitettavasti puuttunut tieto, ymmärrys ja riittävä kokemus joka olisi tarvittu rakentavaan yhteistyöhön muun väestön kanssa. Edelleenkin nämä vanhan kaartin poliitikot toistavat vanhoja mitään sanomattomia iskulauseita, tilanteessa jossa tarvittaisiin ajattelun dynaamisuutta ja tosiasioiden huomioon ottamista. Olisi tarvittu jo kauan. Sen vuoksi paikalleen jymähtänyt saamelaispolitiikka odottaa nyt uusia johtajia, lahjakkaita, joilla on hyvä koulutus ja tajua ympäröivästä maailmasta. Uuden sukupolven on nyt aika astua näyttämölle mahdollisimman nopeasti ja ottaa ohjat käsiin.