Saamelaisutopian sielunelämästä

Saamelaiselle itsehallinnolle voisi tehdä hyvää kartuttaa itseymmärrystään, siitä voisi olla apua aikuiseksi kasvamisessa. Tähän syvätutkailuun voisi soveltaa freudilaisen psykoanalyysin menetelmiä ja käydä analysoimaan itsehallinnon varhaislapsuutta, aikaa jolloin saamelaiskäräjät ja sen edeltäjät vasta olivat muovautumassa itsenäiseksi minäksi, itsenäiseksi toimijaksi. Aivan kuin herkässä iässä oleva lapsi, myös käräjät sai taakakseen kaikki lapsuuskautensa ristiriidat kätkien ne komplekseiksi. Piilottamalla ja vaikenemalla noista möröistä ei eroon pääse, vaan ne ponnahtavat aina sitkeästi pintaan, usein tunnistamattomaan muotoon naamioituneena, sotkemaan asioita ja aiheuttamaan outoa käyttäytymistä joita ulkopuolisten on mahdoton ymmärtää. Komplekseilla on paha tapa aktivoitua nimenomaan kriisien hetkillä. Saamelaiskäräjienkin luulisi jo tällä iällä olevan aikuinen, mutta yhtä kaikki olemme nähneet sen itkupotkuraivareiden vallassa. Lukija ymmärtänee, että tämä kirjoitus on kirjoitettu pieni pilke silmänkulmassa, vaikka asia ja viesti onkin vakava.

Saamelaisten itsehallinnon luonteen ratkaisi sen ensimmäiseen johtoryhmään kuuluneiden luonne. Sen perustivat poliitikot, ajattelijat, käytännölliset uneksijat. Muistan, miten taistelu linjan valitsemisesta oli armotonta. Utopistit vetosivat lujatahtoisimpiin, toimintatarmoisimpiin ja fanaattisimpiin. Ja kun ratkaiseva hetki tuli, kun kaikki muut horjuivat, vain aktivistit tiesivät, mitä oli tehtävä. Järin lennokkaat aaterakennelmat olivat aktivistien utopialle vieraita. Ei mikään ihme, sillä hallitseva ihmistyyppi oli organisaattori, käytännön mies. Myös tämän porukan utopia oli uneksijoidensa näköinen, hyvin maanläheinen, sanan konkreettisessa merkityksessä. Kaikella, mitä he tekivät, oli nimittäin vain yksi käytännöllinen tavoite, joka muotoiltiin suunnilleen näin: valtion saamelaisilta laittomasti ottamien maiden palauttaminen takaisin saamelaisille. Sitten saamelaiset omistaisivat ja hallitsisivat yhdessä omia maitaan niin kuin oli muinoin tehty. Henki oli sama kuin August Ahlqvistin taitelijanimellä A. Oksanen vuonna 1860 julkaisemassa ja "Deutschland, Deutschland über allesin" -sävelellä lauletussa laulussa "Nouse, riennä Suomen kieli, / korkealle kaikumaan! / Suomen kieli, Suomen mieli, / niiss' on suoja Suomenmaan; / yksi mieli, yksi kieli, / Väinön kansan soinnuttaa. / Nouse, riennä, Suomen kieli, / korkealle kaikumaan!".

Saamelaisten kohdalla kieliä oli tosin useampia, mutta niinhän suomalaisuusliikkeessäkin väännettiin kättä siitä minkä murreryhmän pohjalle yleis- ja kirjakieli rakennettaisiin. Oksanen oli Savon murteen esitaistelija, mutta hävisi. Vaikea sanoa suomalaisen kielen ja kulttuurin onneksi vaiko vahingoksi. Jos savolaissuuntaus olisi voittanut, hallintokielestä ei saisi selvää senkään vertaa kuin nykyään, ja poliitikoiden kohdalla vastuu olisi kuulijoilla yli sataprosenttisesti.

Saamelaisten kieli- ja kirjoitusasuprojekti on vieläkin kesken koko saamelaisalueen mittakaavassa, eikä yhtenäisen kielen luominen vaikuta kovinkaan ajankohtaiselta. Pohjoissaame on valta-asemassa, mutta jokainen puhuu omaa saamenkieltään niin hyvin kuin osaa, ja loput turvautuvat pääväestöjen kieliin, aina puheenjohtajia myöten. Oksasen toisen tavoitteen, yhden mielen omaksumisen, kanssa on tunnetusti niin ja näin.

Entä yksi oma maa? Oksanen piirsi runossaan Suur-Suomen rajat: "Äänisjärvi, Pohjanlahti, / Auranrannat, Vienansuu, / siin' on, suomalainen, mahti, / jok' ei oo kennkään muun". Saamelaiskäräjien pioneerikauden saamelaiset eivät olleet Pekkaa pahempia vaan hahmottelivat alueekseen koko Pohjoiskalotin.

"Sámieatnan sámiide!" Tämän perusajatuksen suoraviivaisuus loi niin vahvan huuman että se ohitti ja ylitti käytännöllisen totuuden ja järjen. Vauhti oli niin kova, että ei huomattu, tai ainakaan ei saanut sanoa ääneen, että Saamenmaan Suomen puoleisessa osassa maita itselleen palautettaviksi vaativat saamelaiset edustivat pääosin aivan eri saamelaisväestöä kuin ne, joilta maat oli viety.

Kun maanpalautusteesi ja tavoite oli keksitty, oli seuraavaksi mietittävä miten poliittisen johdon vaatimukset saataisiin muuttumaan todeksi. Tätä varten oli keksitty saamelaismääritelmä.

Teit' ismein astumaan!

Kun saamelaisten itsehallintoa maanomistustavoitteineen lähdettiin toteuttamaan, ei yksikään sen toimeenpanijoista liene aavistanut, kuinka pitkä ja tuskallinen tie olisi edessä. 1990-luvun alusta lähtien saamelaisparlamentissa on käyty kiivasta taistelua utopistien ja realistien välillä. Vaikka utopistit yrittävät todistella, että vanhan elämänmuodon palauttamiseksi saamelaiset tarvitsevat yksinoikeudet kaikkiin maihin, ovat he eräiltä piirteiltään paljon enemmän enemmistöläisempiä kuin pääväestö itse. Ns. saamelainen elämänmuoto edustaa todellisuudessa tieteen ja tekniikan viimeistä sanaa sovellettuna pohjoisen olosuhteisiin ja porotalouteen. Harvassapa lienevät ne saamelaiset poromiehet, jotka haluaisivat yöpyä avotaivaan alla muutoin kuin satunnaisesti, vaikka he saisivat yksinoikeuden maihin ja vesiin.

Sen sijaan realismia edustavat saamelaisrekisteriin kelpaamattomat lappalaiset ovat tässä huuhaaideologian täyttämässä tilanteessa antaneet alkuperäisväestön kansallishengelle sisällön. He ovat utopisteille osoittaneet, että sivistyksen on kasvettava kansasta itsestään, sen luonteesta ja historiallisista edellytyksistä. Lappalaisten ja saamelaisten päivittäistä elämää ei määrää saamelaiskäräjien poliittinen johto julistuksineen, vaan ankara todellisuus. Lappalaiset ovat vastarinnallaan ratkaisevalla tavalla jarruttaneet ja pysäyttäneet saamelaisten poliittisen johdon vallankumoukselliset yritykset siirtää lappalaisten oikeushistoria oikeuksineen saamelaisille. Silti saamelaiskäräjien johdon piirissä elätellään yhä toiveita ja suunnitelmia ratkaista kysymykset saamelaisten oikeuksista puhtaasti utopistien käsikirjoituksen mukaisesti. Tässä käräjien johto sortuu itsepetokseen, sillä sen on täysin turha kuvitella, että lappalaiset eivät pitäisi pintaansa loppuun asti.

Saamelaiset ovat pyrkineet antamaan saamelaisuudelle syvemmän lappalaisten vastaisen sisällön kuin sillä todellisuudessa on. Saamelaiskansallinen itsetunto on pitänyt tarpeellisena korostaa saamelaisen itsehallinnon saavuttamisen luonnetta unohtaen sen, että alkusysäyksen sille antoi saamelaisten ja lappalaisten yhteiset historialliset kokemukset Ruotsin ja Venäjän siirtomaavallan ajoilta, mikä valmisti henkisen ja aineellisen pohjan itsehallinnolle.

Toisaalta on taas lappalaisia loukkaavaa väittää, että saamelaiset olisivat itsehallintonsa saaneet hyvityksen kaikista vuosisatojen aikana kokemistaan vääryyksistä. Silloin tietoisesti unohdetaan saamelaisten ja lappalaisten vuosisatojen pitkä yhteinen historia, jossa on jaettu ilot ja surut. Totuuskomissioilla voi olla oma eheyttävä merkityksensä yksilöille ja yhteisöille. Tiettyjä vääryyksiä voidaan kompensoida sopivilla ratkaisuilla. Silti on pinnallista ja suorastaan lapsellista ajatella, että koettujen vääryyksien oikaisemisen ja parantamisen tie tarkoittaisi uusien eriarvoisuuksien luomista. Ei jotain rotuerottelua ja -sortoa voida korjata korvaamalla se uudella vastaavalla järjestelmällä, jossa osat vain ovat vaihtuneet kuin synkässä kostounelmassa. Eheytymisessä on kyse kasvamisesta lapsellisuudesta aikuisuuteen, jossa menneisyyden pahojakin asioita katsotaan silmästä silmään, ja omaksutaan vastuu niin itsestä kuin lähimmäisistä. Ei suostuta olemaan itse syntipukkeina tai uhreina, mutta ei alisteta muitakaan siihen asemaan.

Virka se on pirullakin

Tässä yhteydessä on mielenkiintoista panna merkille, että saamelaisista puhuessaan lappalaisilta puuttuu se kiihkeämielinen persoonallinen sävy, joka taas on niin ominaista johtavien saamelaispolitiikkojen suhtautumisessa lappalaisiin. Saamelaiskiihkoilijoiden puolella väestöryhmien suhteet ovat valtaosaltaan muodostuneet tunnepitoisiksi. Lappalaiset kykenevät myllertämään saamelaispolitiikkojen sielunelämää pohjiaan myöten. Lappalaiset ovat saamelaisen poliittisen johdon herkkä kohta. Siinä myllertää alemmuuskompleksi, joka kompensoituu ylemmyyskompleksiksi: siinä on sukuvihan kaltaisia piirteitä, joissa värisee jopa kieroutuneen eroottisia piirteitä. Nämä ovat yleensä sen tasoisia asioita jotka kuuluvat psykoanalyytikkojen työhuoneiden seinien sisäpuolelle, mutta valitettavasti eräät nuoremmat saamelaispoliitikot ja aktivistitaiteilijat ovat päätyneet käsittelemään henkilökohtaisia ja kollektiivisia traumojaan turuilla ja toreilla, kääntämään henkisen veresnahkansa ulkopuolelle riippuen milloin patsaissa ja milloin silloissa.

Kun nyt kerran on menty sielutieteen puolelle, todettakoon saman tien että kiihkosaamelaisuudessa on luonteenomaisesti nähtävissä myös pienen suhde suureen. Pienet miehet ovat tunnetusti kiukkuisempia kuin isot miehet. Saamelaiset ovat pyrkineet ottamaan mittaa lappalaisista synnyttääkseen saamelaista kansallistunnetta, joka tulee yhtä vähän toimeen ilman lappalaisia kuin pappi ilman pirua.

Saamelaiset ovat tällä hetkellä kehityksensä pateettisessa vaiheessa, tosiasioita kestämättömiä, suoran totisia kuin puberteetti-ikäiset pojat, milloin ylimielisiä. kaikkivoipaisuutta puhkuvia jne. Aivan niin kuin murrosikäinen nuori on ylikiinnostunut siitä itse näyttää ja miten muut näkevät hänet, poliittinen johto kiinnittää suurta huomiota siihen, mitä suuret lehdet kirjoittavat heidän ylimitoitetuista alkuperäiskansaoikeuksistaan, joiden ydin koostuu maaoikeusvaatimuksista.

Saamelaisten ja lappalaisten kansallinen pohja ja historia ovat kuitenkin pohjimmiltaan samoja. Mutta suhteet ovat erilaiset. Lappalaiset ovat yli kaksi vuosikymmentä joutuneet puolustamaan lappalaisten ja saamelaisten yhteistä historiaa saamelaiskäräjien poliittisen johdon etnonationalistiselta valheelta.

Saamelaisten ja lappalaisten elämässä, oikeuksissa, kansanluonteessa ei kuitenkaan ole käytännössä mitään eroja. Ei niitä ole myöskään identifioitumisessa. Ei ole olemassa todellisia, kriittisen tarkastelun kestäviä perusteluja sille, että saamelaiset olisi katsottavissa Suomen Lapin alkuperäiskansaksi, mutta lappalaiset ei.

Ratkaisureseptistä

Nykyinen kriisi on myös moraalinen kriisi, ja siksi on kehitettävä sellaisia reseptejä, että asiassa palataan normaalielämään. Siksi reseptissä on oltava nähtävissä asenne, jonka mukaan alkuperäiskansa kysymyksen ratkaisu pitää perustua oikeudenmukaisuuteen ja yhteiskunnallisen solidaarisuuden periaatteisiin, eikä olemassa olevien oikeuksien siirtämiseen vain saamelaisrekisteriin merkityille saamelaisille. Mitään ratkaisua ei synny ilman tutkittua totuutta eikä toisen oikeuksien kunnioitusta ja asettamista ratkaisujen pohjaksi.

Koko saamelaiskäräjien historian aikana sen poliittinen johto on pyrkinyt kieltämään lappalaisten olemassaolon, koska siinä on nähty saamelaiskäräjien toimintaa ja tavoitteita uhkaavia poliittisia pyrkimyksiä. Näin on ollut, vaikka kyse ei ole muille kuin fanaattisille saamelaisjohtajille nollasummapelistä; vain he haluavat kaiken perusteista välittämättä.

Esiin nousseista ristiriidoista huolimatta lappalaisilla ja saamelaisilla on säilynyt huomattavan laaja yksityinen maaomaisuus. Saamelaiskäräjien vaatimukset ILOn yleissopimuksen ratifioimisesta olisivat kuitenkin siirtäneet tämän maaomaisuuden käytöstä päättämisen kokonaan saamelaiskäräjille. Tästä taistellessaan saamelaiskäräjien poliittinen johto vääristelee tosiasioita, ja niissä näkyy sen oman edun tavoittelu. Kuulostaa todelta pahalta sanoa, mutta eräät johtavat saamelaispoliitikot edustavat eräänlaista yhteisönsä loisilmiötä, poliitikkoa joka elää konfliktista eikä sen ratkaisemisesta, ja joka ei elä totuudesta vaan valheesta. He näyttäytyvät kannattajiensa silmissä yhteisönsä taistelevilta sankareilta. Tämän kautta he saavat kannatuksen, joka pitää heidät asemissaan.

Saamelaiskäräjien johdossa on ihmisiä, jotka kutsuvat itseään ihmisoikeuksien puolestapuhujiksi, mutta jotka todellisuudessa ovat mitätöimässä saamelaisiakin vanhemman väestön lappalaisten oikeuksia. Tiedän, mitä tavalliset saamelaiset ja lappalaiset tänään puhuvat siitä, että saamelaiskäräjien poliittisen johdon tekemiset ovat ristiriidassa niin todellisuuden kuin oikeudenmukaisuuden kanssa.

Tässä on kyse pimeästä saamelaispoliittisesta perinteestä jolla on pitkät juuret. Nyt ainakin väliaikaisesti taempiin asemiin siirtyneen entisen käräjäpuheenjohtajan Klemetti Näkkäläjärven kielikuvat ja asenne ympäröivää maailmaa kohtaan olivat paljolti peräisin politiikasta ja kielestä, jota hänen edeltäjänsä Pekka Aikio käytti. Näkkäläjärven seuraaja Tiina Sanila-Aikio näyttää suhtautuvan nihkeästi vapauden ja demokratian ihanteille, hänkään ei halua rakentaa yhteisymmärrystä yleisesti hyväksyttyjen tavoitteiden pohjalta.

Nuorimman polven saamelaispoliitikkojen keskuudessa on lupauksia, jotka kuitenkin ovat tähän mennessä osoittaneet lähinnä huonoa harkintakykyä ja jopa väärään osoitteeseen suunnattua röyhkeyttä. Suoraan sanoen en ole heidän suhteen juuri optimistinen, mutta silti elätellen heidänkin kohdallaan pientä toivon kipinää. Jospa hekin ymmärtäisivät, mikä voimavara piilee syrjimättömän ja laajan saamelaiskäsitteen tarjoamassa vaihtoehdossa. Silloin on olemassa toivo että he kasvavat ulos lapsenkengistään ja yhdessä jossain kasvamassa olevien tulevien uusien nuorten saamelaispoliitikkojen kanssa saavat irrotettua saamelaiskäräjät sen luojien jättämästä vahingollisesta perinteestä, hurmoksellisesta saamelaisnationalistisesta lahkolaisuudesta joka estää tunnistamasta ja tunnustamasta kaikki saamelaiset ja ajaa tavoittelemaan ulkopuolelle suljettujen maita ja identiteettiä. Siinäpä sitä onkin kompleksia kerrakseen.