Ulos saamelaisesta utopiasta

Saamelaisalue on ollut varsinainen utopioiden luvattu maa. Nämä utopiat eivät suinkaan olleet ensisijaisesti teoreettisia rakennelmia. Utopiat ovat eläneet jo väestön kansanperinteessä ja uskonnollisissa näyissä. Niitä pantiin myös käytännössä toimeen erilaisina yksilöllisinä elämäntapoina ja yhteisöllisinä kokeiluina.

Keskushallinto ja matkailijat, jotka tukeutuivat saamelaisten asuinalueille lupaa kysymättä häiriten heidän elämäänsä, nähtiin saamelaisten utopian vastustajina. Poromiehillä oli puolestaan omat utopiansa, jotka suuntautuivat jyrkästi alueen muuta maankäyttöä vastaan. Ulkopuolisten tunkeutumista perinteiseen poronhoitoyhteisöön pidettiin vaarallisena.

Saamelaisuuden utopiassa maailma oli ja on edelleen kaksijakoinen. Neutraaleja asioita ei ole. Maailma jakaantuu jyrkästi pyhään ja maalliseen. Ajatus siitä, että toisenlainen ja parempi maailma saavutetaan selvällä ja yksinkertaisella moraalisella valinnalla istuu saamelaiskulttuurissa syvällä.

Suomen alkuperäiskansakeskustelussa maailmankuva on tällä hetkellä jyrkästi kahtia jakaantunut. Neutraaleja asioita ei ole, vaan maailma on jakaantunut jyrkästi etnisiin ja statuksettomiin saamelaisiin. Vaikka etnisyyden ja etnisten identiteettien maailma on todellisuudessa usein mitä monimutkaisin, monisyisin ja monitasoisin, ns. alkuperäiskansatutkimuksessa jako hyvään ja pahaan näkyy selkeänä kahtiajakona siinä kuka lasketaan kuuluvaksi alkuperäisväestöön. Ulkopuolelle jäävät ovat vihollisia, piruja, ja sitä pahempia mitä lähempänä ovat.

Saamelaiskäräjävetoinen kontrolli ja kansalaisyhteiskunnan heikkous ovat nekin esimerkkejä perinteisesti lappalaisen kansalaisyhteiskunnan ominaispiirteistä, joilla on juurensa Lapin historiassa. Alkuperäiskansatutkimuksessa jakolinja kulkee rappeutuneen pohjoismaisen kolonialismin ja etnisesti puhtaan saamenmaan välillä.

Tähän mustavalkoiseen ideologiaan sitoutumaton asutushistoriaan ja aatehistoriaan pureutuva kriittinen analyysi voi tuottaa tuloksen, ettei etnisiä saamelaisia voida pitää muusta väestöstä erottuvana kansana. Tässä valossa saamelaisia ei lainkaan ole oikeasti olemassa, sillä he ovat pelkkä illuusio, pelkkä aate, utopia kansasta, jota oikeastaan ei ole koskaan ollut eikä tule, spekulatiivinen objekti ja toive olemattomasta.

Tämä kuulostaa saamelaisista epäilemättä pöyristyttävältä, saamelaisvastaisuuden huipulta. Haluan muistuttaa, että saamelaiskäräjiä lähellä olevat ja suorastaan sen johdossa olevat tutkijat tekevät jatkuvasti parhaansa todistaakseen, että "tieteen valossa" metsäsaamelaisia ei ole ollut eikä ole, ei koskaan eikä missään. Herrat, rouvat ja neidit tutkijat: antaa historiantutkimuksen lähteiden ja hyväksyttyjen menetelmien puhua!

Saamelaisuuden perusajatus on aatteessa, jonka mukaan kaiken maallisen toisella puolen on olemassa ainutlaatuisena henkisen kokemuksen maailma, johon myös saamelaisen ihmisen ylimaallinen olemus perustuu. Tämä ajatus alisesta peilimaailmasta sisältyy vahvasti lappalaisten ja monen muun pohjoisen kansan ajatteluun.

Jos hyväksytään edellä esittämäni näkemykset tosina kuvauksina tai tulkintoina saamelaisuudesta ja Lapista, on myös kyettävä esittämään tietointressi ja metodologinen lähtökohta, jolle sellainen tieteellinen kokonaisuus, jota nimitetään "saamelaistutkimukseksi" perustuisi.

Kärjistäen väitän, ettei saamelaistutkimus tässä tapauksessa ole mahdollisesti muuna kuin hermeettisenä mystiikkana, jossa kysymyksiä ja vastauksia etsitään vain ja ainoastaan etnisistä saamelaisista lähtien. Silloin kysymyksessä on uskonnollis-mystinen pohdiskelu, ei tieteellinen rationaaliselle ajattelulle nojautuva analyysi.

Tämä suuntaus oli vahvasti edustettuna Inarissa vastikään järjestetyssä saamelaistutkijoiden seminaarissa, jonka tähtialustajaksi uskaltaisi ehkä nimittää Toronton yliopiston professoria Rauna Kuokkasta. Hänen keppihevosensa, vai pitäisikö sanoa poronsa, on alkuperäiskansojen tiedonhankinta- ja muodostamismenetelmien hyväksyminen akateemisissa yhteisöissä tasaveroisina perinteisten tieteellisten tiedonhankintamenetelmien kanssa.

Tätä tieto-opillista missiotaan hän on ajanut tarkastelemalla alkuperäiskansojen tiedonhankintaa saamelaisesta näkökulmasta. Selkeämmin ilmaistuna on kyse siitä, että alkuperäiskansojen perinteiset, usein shamanistiset menetelmät joilla yhteisön ja yksilöiden asioita edistetään vaistonvaraisen näkemyksenhankinnan kautta hyväksyttäisiin tieteeksi.

Käytäntöön vietynä tämä tarkoittanee vaikkapa neuvojen hakemista ja eheytymisen tuottamista heimon perinnetarinoista, mutta myös shamanistista tajunnan laajentamista eri menetelmin ja tiedon hankintaa näiltä tripeiltä joita aikaansaadaan kemiallisesti, hikimajoilla, ekstaasitansseilla, monotonisella rummutuksella jne.

Tunnistamme hyvin nämä tiedonhankintamatkat niin saamelaisesta kuin suomalaisesta mytologiasta. Nyt en halua lainkaan, tai ainakaan etupäässä, kiistää näitten tiedonhankinta- ja eheyttämismenetelmien yms. tieto-opillista arvoa. Näen niissä mielenkiintoisia ja väkeviä, mutta nimenomaan esitieteellisiä menettelyitä.

Tieteessä jos missään vaaditaan yhtenä tekijänä avoimuutta ja herkkäkorvaisuutta, yhtenä esimerkkinä alkuperäiskansojen tietämys lääkekasveista, joka on johtanut aivan uusiin tieteellisiin läpimurtoihin. Mutta tekeekö se shamanismista ja muista vaistonvaraisista menetelmistä ja niihin nojaavista, usein analogioihin perustuvista menetelmistä tiedettä? Onko tällainen yhdenvertaisuus edes tarpeellista, vai olisiko parempi edelleenkin säilyttää esim. alkuperäiskansojen riitit ja folklore tutkimuksen kohteena, sen sijaan että ne nostetaan itse tieteellisiksi menetelmiksi?

Alkuperäiskansoihin kuuluvien tutkijoiden yleinen näkemys on, että vain heimon tai kansan jäsen kykenee tutkimaan ja ymmärtämään sen ilmiöitä, olemusta ja historiaa. Kun tällainen tutkija on tuottanut tiedettään omasta kansastaan, toiseen alkuperäiskansaan kuuluva alkuperäiskansatutkija pystyy sen ymmärtämään, mutta muiden tutkijoiden on sitten jo vähän vaikeampi ellei peräti mahdotonta päästä sisälle tuohon alkuperäiskansa-paradigmaan.

Eräänlainen metatason lähtökohta on oltava kuitenkin kriittinen realismi, tarkoitan sitä, ettei saamenmaa ole vain kaiken tieteellisen analyysin ulkopuolelle jättäytyvä, mystinen alati kaikkoava, alkuaikojen kaaoksesta alkava ja siitä elävä idea. Saamenmaata ja siellä asuvan väestön tulkintoja muokkaavat heidän monet historialliset ja kulttuuriset erityisyytensä.

Tästä lähtökohdasta ei riitä sanoa, että Ylä-Lappi on erilainen kuin kaikki muut alueet Suomessa tai pohjoismaissa tai että se on samanlainen, mutta vain kehityksensä eri vaiheessa oleva. Niin sanottu saamelaistutkimus on tähän mennessä ollut tilintekoa näiden kahden lähtökohdan välillä, joko omaan historialliseen omalaatuisuuteensa vangittuna olevan tai väistämättä modernisoituvan Lapin välillä.

Mutta mitä sitten tapahtuisi jos yhteiskuntajärjestelmä saamelaisten haluamalla tavalla vaihtuisi? Harva ymmärtää että yhteiskuntajärjestelmä ei voi kuolla niin kuin ihminen, ei lakata kuin sade, ei päättyä kuin tie. Onko saamelaisuuden utopia haihtunut ilmaan? Eräässä mielessä saamelaisutopia on kadottanut vetovoimansa. Kaikki tietävät ja tuntevat, että virallinen kertomus ei ole koko totuus.

Saamelaiseen systeemiin kuulu, että viholliskuvia tehtaillaan ja moraalisia tuomioita langetetaan. Nykyisten olojen epämääräisyydellä perustellaan statuksettomien saamelaisten syrjimisen oikeutusta. Sen sijaan että olisi arvioitu oman projektin toivottuja ja ei-toivottuja tuloksia, nämä hyväksytään jonkinlaisina välttämättömyyksinä.

Vapaan poromiehen idea on nykymuodossaan tuontitavaraa. Suurimittakaavainen saamelainen poronhoito on viimeistään 1700-luvulta ollut kytkeytyneenä markkinatalouteen, jossa poronliha ja muut porotuotteet on järjestelmällisesti vaihdettu muualla tuotettuihin tarvikkeisiin joita poronhoitajasaamelaiset ovat tarvinneet elääkseen. Sittemmin vaihtokauppa on vaihtunut rahataloudeksi, ja poronhoidon koneellistumisen jälkeen pitää olla aikamoinen utopisti puhuakseen vapaudesta. Toki poromies kokee tunturissa vapauden hetkiä, mutta ne ovat kuin arvokkaita kultajyviä soran seassa.

Saamelaisten ja lappalaisten asioita voidaan edistää dialogin käynnistämisessä, mutta murtaessaan keinotekoisia yhteistyön esteitä ne voivat auttaa myös todella lieventämään vastakkainasettelua. Epäluottamuksesta, epäilystä ja eturistiriidoista voidaan siirtyä yhteiseen tietoon ja yhteisiin tavoitteisiin. Tähän asti osapuolet ovat käsitelleet monimutkaisia kysymyksiä keskenään kilpailevien hajanaisten tietolähteiden pohjalta. Se on johtanut epäluottamukseen. Tämän välttämiseksi moniin ajankohtaisiin kysymyksiin voitaisiin käyttää yhteisesti perustetun tietoperustan luomista. Tiedon ja näkemyksen vaihdannan puitteissa toteutuisi epäilemättä myös yhteisön ja ihmisten eheytymistä, ehkäpä sillä epistemologian tasolla jonka eräät saamelaistutkijat haluaisivat nostaa tieteellisten menetelmien rinnalle. Neuvottelijat voisivat vaikkapa ottaa tavaksi saunoa yhdessä; näkisivätpähän aluksi, että erilaisen asun alla ei asu pirua vaan ihminen.

Kapea-alainen keskittyminen siihen mistä etnisten ja statuksettomien saamelaisten välisestä konfliktista on kyse jättää huomiotta oleellisimman näkökulman. Alkuperäiskansan määrittämisen ongelmassa on kysymys osapuolten oleellisista eduista. Siksi sen ratkaiseminen on välttämätön edellytys laajemmalle rauhalle. Vaikka alkuperäiskansakysymyksestä koituneet jännitteet eivät ole aiheuttaneet nykyistä laajempaa konfliktia, alkuperäiskansakysymyksen oikeudenmukainen hoitaminen saattaa ylläpitää dialogia konfliktin aikana ja se on myös yksi ratkaiseva kysymys konfliktin päättämiseksi. Tätä kysymystä varten olisi viisasta perustaa neuvotteluryhmä etnisten ja statuksettomien saamelaisten välille.

Etninen saamelaistutkimus Suomessa on ollut katkoksellista ja sen historia on lyhyt. Tutkimus ei ole ollut kovinkaan objektiivista, lukuunottamatta Matti Enbusken, Tanja Joonan ja Erika Sarivaaran väitöskirjoja. Kaiken edellä toteamani perusteella ei ole mikään ihme, että nämä itsenäisesti ajattelevat tutkijat on luokiteltu saamelaisvastaisiksi, siis sijoitettu kahtiajaossa pirujen luokkaan.

Nykyistä keskustelua hallitsee reviirikamppailu. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät pyrkivät perustelemaan miksi juuri historiantutkimus, ei esimerkiksi sosiologia, on tärkeä, miksi empiirinen on ensisijaista "teoreetisen" sijaan.

Etnisten saamelaisten kulttuurihistoria on erilaisten suuntausten keskinäistä taistelua. Uusi suutaus on lähtenyt kapinasta aiemmin vallinnutta vastaan, pyrkimällä tuhoamaan se valheellisena, vanhoillisena ja saamelaisille vahingollisena. Vanha saamelaisen aktivismin suuntaus, jota voisi kutsua sivistyssaamelaisuudeksi, sai väistyä tunnetulla periaattella "Mauri on tehtävänsä tehnyt, mauri saa mennä". Tilalle nostettiin taisteleva etninen saamelaisuus, eräänlainen taistolaisuuden pohjoinen kaiku.

Elävä elämä on kuitenkin osoittanut että vanhaa ei saada hävitetyksi, se on aina noussut esiin. Utopiaan tähtäävä ja siksi utopiaansa myös taaksepäin historiaan ulottava saamelainen etnonationalismi on tehtävänsä tehnyt. On uuden aika. Saamelaisuudella on hyvä tulevaisuus tässä maassa, kunhan unelma saadaan mahdutettua ihmisten mittaiseksi, niin että voimme kaikki elää sovussa.