Uhkapeli, joka johti häviöön

Tullessani mukaan saamelaispolitiikkaan 1970-luvulla, eräät siihen aikaan johtavat saamelaispoliitikot ja tutkijat kehottivat minuakin liittymään siihen näkemykseen, että meidän saamelaisten tulisi toimia siten, että aikoinaan valtion saamelaisilta itselleen laittomasti ottamat maat saataisiin palautetuiksi takaisin alkuperäisille omistajille. Asiaa pidettiin niin oikeutettuna ettei sitä minun kaltaisen yksittäisen saamelaisen kannattanut ryhtyä edes kyseenalaistamaan.

Saamelaisjärjestöt alkoivat vaatia yhä äänekkäämmin saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon aikaansaamista. Samalla otettiin huomattavia riskejä, kun lainsäädännössä alkuperäisväestöksi määriteltiin pelkästään kielisaamelaiset eikä sitä väestöä joka polveutuu todellisesta alkuperäisväestöstä lappalaisista.

Saamelaismääritelmän tuli vastata myös kansainvälistä alkuperäiskansa ihannetta. Tästä käytiin oppia ottamassa Keski- ja Väli-Amerikasta. Ajatus, että lapin alkuperäisväestö kysymys voitaisiin ratkaista asutushistoriasta irrallaan olevan kielimääritelmän pohjalta, perustuu harhakuvitelmaan "etnisesti oikeasta" alkuperäiskansasta. Joten nykyinen saamelaismääritelmä on käsitteenä ensisijaisesti ideologinen. Kun alkuperäisyydestä syrjäytetyt lappalaiset huomasivat tämän, suhtautuivat määritelmää ajaneet saamelaisjohtajat esitettyyn kritiikkiin jopa vihamielisesti.

Oli siis luontevaa, että kieliperusteisille saamelaisille yritettiin löytää sellainen menneisyys, joka sopi silloisille saamelaisjohtajille paremmin. Kysymyksessä siis oli ideologinen valinta, joka alkoi rappeuttaa välittömästi saamelaista kulttuuri-itsehallintoa. Kohta huomattiin, että saamelaiskäräjät seisoivat savijaloilla, ja kaikki tiesivät ennen pitkää sen.

Tätä seikkaa kannattaisi pysähtyä pohtimaan: historiasta irrallaan oleva saamelaismääritelmä on aiheuttanut vuodesta 1996 lähtien jatkuvia sisäisiä ja ulkoisia ristiriitoja. Ratkaisevaa on huomata se, että kun todellinen alkuperäisväestö, lappalaiset, heräsi vaatimaan oikeuksiaan, silloinen saamelaiskäräjien poliittinen johto menetti voimansa ja kyvyn hallita tapahtumia. Kävi niin ikään ilmi, ettei se kyennyt uudistumaan, sopeutumaan muutoksiin, muuttamaan strategiaansa ja poliittista suuntautumistaan, voittamaan puolelleen uusia liittolaisia ja ryhtymään taisteluun pahimpien esteiden purkamiseksi. Saamelaispoliittisten johtajien kyvyttömyys on aiheuttanut saamelaiskäräjille uskottavuusongelman. On symbolista, että saamelaiskäräjiä johti tuolloin todellisuudesta irrallaan oleva puheenjohtaja.

Kaiken poliittisen toimintakyvyn menettäminen ei ollut pelkkä oire, vaan se merkitsi, että oli jouduttu pisteeseen, josta ei ollut paluuta. Se todisti, ettei saamelaiskäräjillä ollut enää olemassa johtavaa poliittista voimaa, saamelaiskäräjät ei ollut enää organisaatio, joka olisi kyennyt johdonmukaiseen poliittiseen toimintaan.

Saamelaiskäräjien poliittinen johto oli ajautunut säälittävän riippuvaiseksi mitä erilaisista hallinnonalojen korkeista virkamiehistä ja tutkijoista, joilla ei voinut olla todellista käsitystä koko Lapin alkuperäiskansa kysymyksestä.

Nykyisen puheenjohtajan kaudella esiin on kuitenkin noussut seikkoja, jotka saattavat politisoida saamelaiskäräjät uudelleen ja saada sen tekemään kiireellisesti esityksiä saamelaismääritelmän muuttamiseksi todellista historiaa vastaavaksi.

Jos maanhallinnan ja käytön järjestämisessä on saamelaisrekisterissä olevien saamelaisten oikeuksien ja etujen turvaaminen tavoite, on saamelainen käsitteen lisäksi muun väestö oikeudet määriteltävä uusimman tutkimustiedon pohjalta ja perusteltava. Tällöin on selvitettävä kohdealueen asutushistoria ja oikeudet perinpohjaisesti. Käsitteet saamelainen ja lappalainen on sidottava tiettyyn ajanjaksoon. Näin alkuperäsikansa tulisi määritetyksi selkeillä ja yhdenmukaisilla perusteilla. Todelliseen historiaan perustuva terminologia kestäisi kriittisempää tieteellistä tarkastelua. Samalla varmistettaisiin se, että asiasta keskustellaan oikeista lähtökohdista käsin.

Kun otamme alkuperäiskansatilanteen operatiiviseksi määritelmäksi sen tilanteen, joka 1800-luvun puolivälissä oli muodostunut asutushistoriallisten prosessien ja erilaisten perinteisten maankäyttömuotojen yhteisvaikutuksen tuloksena, niin sekä kaskeavat ja laiduntavat lappalaiset talonpojat että suurporonhoitoa harjoittavat saamelaisnomadit pitää kuulua kaikki alkuperäiskansan määritelmän piiriin. Tästä lähtökohdasta käsin ei synny minkäänlaista ristiriitaa.

Saamelaiskäräjien vararikko antaa lukuisia opetuksia poliittisista järjestelmistä, niiden muodonmuutoksista, kerskailusta ja kriiseistä. Saamelaiskäräjien toiminnan alkuvuosina saamelaiskäräjien toiminnalle oli tyypillistä mahtipontiset julistukset ja vaatimukset saamelaisten ihmisoikeuksien ja luonnonmukaisen elämäntavan toteuttamiseksi "saamelaisten omilla mailla". Niitä käytiin kernaasti myös esittelemässä kansainväliselle yhteisölle. Todellisuuden kokeessa julistukset eivät kuitenkaan ole kestäneet: niiden uskottavuus ei romahtanut ainoastaan saamelaisalueen ulkopuolella vaan myös saamelaisalueella. Toisen maailmansodan jälkeen Suomeen oli syntynyt urbanisoitunut, kehittynyt ja korkeasti koulutettu saamelaissukupolvi, jossa monilla saamelaisilla oli kokemusta ja tietoa monilta aloilta, myös yhteisten asioiden hoidosta. Tällaisessa yhteiskunnassa luonnonvaraista saamelaista elämänmuotoa "saamelaisten omilla mailla" ei voitu pitää enää todellisuutena.

Draaman aiheutti se, että historian painoa ei ollut eliminoitu. Valittaminen on jälkikäteen kuitenkin turhaa. Tapahtunut kehitys ansaitsee vakavaa pohdintaa. Selvää on joka tapauksessa, että luonnonmukaista saamelaista yhteiskuntaa lähdettiin toteuttamaan valheellisin perustein. Saamelaiskäräjien kriisi ei suinkaan tarkoita, etteivätkö sen häiriöt ja viat olisi vielä korjattavissa.

Saamelaista poliittista järjestelmää tulee arvioida siinä vaikuttavien voimien pohjalta, sen mukaan kykeneekö järjestelmä uudistumaan vai ei. Tämä ratkaisee sen, pystyykö se löytämään uutta elinvoimaa ja ottamaan oikean suunnan. Ideologia sokaisee silloin kun se ei ota huomioon ulkopuolista maailmaa. Saamelaiset johtajat ovat unohtaneet sen, että järjestelmä, jossa he elävät ja jota he pitävät parhaana mahdollisena saamelaiskulttuurin turvana, onkin alkanut toimia sisään rakennettujen ristiriitojen vuoksi itseään vastaan. Nuo ristiriidat saattavat tyhjentää järjestelmän sisällön ja jättää vain kuoret jäljelle, jossa lavasteilla ja toiminnalla ei ole mitään tekemistä enää keskenään.

Saamelaisten kotiseutualueella kiistelevät kaksi osapuolta ovat molemmat näkemyksiltään hyvin ehdottomia ja jyrkästi eri mieltä, eikä kansallisuuskiistalle ole kuin kaksi mahdollista ratkaisua. Jos keinotekoisin perustein alkuperäiskansaksi määritelty saamelaisryhmä ei korjaa saamelaismääritelmää todellisen asutushistorian mukaiseksi, seurauksena on tappiolle jääneiden lappalaisten pettymyksen purkautuminen. Toisena vaihtoehtona on yrittää löytää uusia tapoja toteuttaa poliittista rinnakkaiseloa ja molemminpuolista itsemääräämisoikeutta. Suomen asioista päättävien tahojen olisi syytä etsiä sellaisia poliittisia ratkaisumalleja, jotka eivät perustu aluekysymyksiin. Saamelaisalueella saamelaisten ja lappalaisten vaatimuksiin on pyrittävä löytämään muita ratkaisuja kuin eri ryhmien suvereniteettivaatimukset saamelaisten kotiseutualueen maihin ja vesiin.