Tutkijat saamelaispolitiikan tukena

Saamelaiskäräjien lappalaisten yhteiseen historiaan perustumattomat vaatimukset ovat tähän mennessä johtaneet turhiin selkkauksiin ja ristiriitoihin. Näissä oloissa taistelu on käynyt tuimemmaksi, laajemmaksi ja tosiasioista piittaamatomaksi. Traagisinta, ettei tässä kiistassa ole olemassa mitään luotettavaa viranomaistahoa, jonka ohjaukseen saamelaiskäräjien poliittinen johto alistuisi.

Saamelaiskäräjien poliittisella johdolla ei ole mitään sivistynyttä periaatetta maaoikeuskiistan ratkaisusta. Tuloksena on moraalinen sekasorto. Saamelaiskäräjät vaatimuksineen yrittää anastaa itselleen mahdollisimman suuren osuuden lappalaisten historian ja oikeuksien kustannuksella. Saamelaiskäräjien vaatimukset johtavat yksityisomistuksen heikkenemiseen, murenemiseen ja häviöön. Saamelaisten ja lappalaisten yksityisomistuksen jätteet viettävät ennen ILOn sopimuksen ratifiointia kituliasta elämää ja ovat joka hetki alttiina nykyisen hallituksen pakkomääräyksellä joutua pois hengiltä.

Tutkijan ammatti on saamelaiskäräjien poliittisen johdon piirissä arvostettu ja turvallinen, mutta myös poliittinen kontrolli on tiukka ja ehdoton. Saamelaistutkimuksen professoriksi tai tutkijaksi on miltei mahdotonta päästä ellei ole saamelaiskäräjien poliitisen johdon suosiossa. Saamelaiskäräjien poliitiselle johdolle uskolliset tutkijat ovat viime vuosien aikana miehittäneet saamelaishistorian ja kulttuurin tutkijoiden tärkeimmät tutkijanpaikat. Kansainvälisissä konferensseissa saamelaiskäräjiä lähellä olevat tutkijat ovat viime vuosina esiintyneet huomattavan dogmaatisesti esimerkiksi verrattuna norjalaisiin, ruotsalaisiin kollegoihinsa. Virallilliselta linjalta poikenneita tai sivu suunsa puhuneita on rangaistu.

Kokoavana johtopäätöksenä saamelaiskäräjien politiikkaa voisi luonnehtia näin: saamelaisen historiatieteen tulee saamelaisväestön etujen mukaisesti vaikuttaa tutkimuksen, opetuksen ja kasvatuksen keinoin suuren yleisön poliittis-ideologisen tietoisuuden kehittämiseen sekä saamelaisen itsehallinnon kaikinpuoliseen kehittämiseen. Opiskelijoista on koulutettava saamelaisuuden tietoisuuden lujittamiseen kykeneviä propagandisteja. Heidän tuleva tehtävänsä on käsitettävä nimenomaan poliittiseksi tehtäväksi ja heidän on vallitsevan yhteiskuntapoliittisten vaatimusten mukaisesti oltava valmiita astumaan saamelaiskäräjien määräämiin tehtäviin.

Tällä hetkellä Saamelaiskäräjien historiankirjoitus on avoimesti tunnustukselista ja perustuu oikeaoppisesti puolueellisuuteen. Tutkimuksen alistaminen tiukkaan poliittiseen kontrolliin on käräjien kannalta kaksiteräinen miekka: yhtäältä tutkijoiden on oltava kuuliaisia käräjien poliittiselle johdolle, mutta toisaalta tästä seuraa väistämättä henkinen latistuminen. Rohkeus ja luovuus katoavat ja tutkijoista tulee käräjien poliittisen johdon leipäpappeja, jota tyytyvät toistelemaan vain vanhoja oikeaoppisia kliseitä. Näin käräjien johto joutuu jo nyt niittämään sitä mitä on kylvänytkin. Tutkijoiden jako vuoiin ja lampaisiin on ollut käräjien johdon piirissa äärimmäisen poliittista ja on vaihdellut tilanteen mukaan.

Oulun ja Lapin yliopstoon on perustettu saamelaistutkijoiden virkoja, joiden tehtäväksi näyttää muodostuneen välienselvittely yleisen historian ja kulttuuritutkimuksen kanssa. Käräjiä lähellä olevat tutkijat ovat pyrkineet tutkimuksillaan legitimitoimaan käräjien ajaman itsehallintomallin turvautumalla viime hädässään myös modernin lansimaisen historian ja sosiologian malleihin ja teorioihin.

Ketkä sitten ovat käräjien näkökulmasta edistyksellisiä historioitsijoita, sosiologeja, antropologeja ja muita alan tutkijoita? Siihen palataan joskus myöhemmin.

Kuten tunnettua saamelaiskäräjien historiankirjoitus hyväksyy vain yhden, sen itsensä hyävksymän totuuden: saamelaiset ovat Suomen ainoa alkuperäiskansa. Saamelaiskäräjien edistyksellisyyden kriteeriot täyttäviä tutkijoita on Suomen akateemisen historiankirjoituksen piirissä vähän. Eritsyisen närkästyneitä johtavat saamelaiset ovat siitä, että heidän suosimia tutkijoitaan arvioivat kriittisesti sellaiset sellaiset entiset saamelaispoliitikot kuten allekirjoittanut. Saamelaiskäräjistä riipumattomia tutkimuksia arvostellessaakin käräjien suosimat tutkijat ovat joutuneet erityisen tiukasti pitämään kiinni käräjien valvomista virallisista totuuksista. Poliittisesti arkasluontosiempaa aihetta olisi edes vaikeampi kuvitella kuin juuri maanomistuskysymystä. Tämä rakenteellinen ongelma on häirinnyt pahoin saamelaista historiakeskustelua.

Saamelaispolitiikkaan vaikuttaa alkuperäiskansojen tunnustaminen ja heidän elämänmuotonsa jatkuva vahvistuminen. Samoin saamelaisideologian teorian voittokulku on pakottanut saamelaisalueet valloittaneet maat turvautumaan myös ideologian taistelun alueella uusiin menetelmiin. Saamelaisjohtajien piirissä menneisyys hallittiin niin mainiosti, että saamelaispoliitikot kuvittelivat olevansa historian voittajia, vapauttajia.

Kaikki saamelaiset eivät ole kuitenkaan yksimielisesti tukeneet pohjoissaamelaisten johtamaa maaoikeuspolitiikkaa. Saamelaiskäräjien yksisimäistä politiikkaa vastustavissa ihmisissä on runsaasti etnisten saamelaisten verisukulaisia. Syntynyt vastarintaliike on todisteena siitä, että todellinen alkuperäisväestö ei Saamelaiskäräjien alkuppräsikansapolitiikkaa sokeasti. Ilmiö on aatehistoriallisesti ja poliitisesti paljon laajempi ja monimutkaisempi. Sitä mukaa kun tietämys vastarinnasta on kasvanut monet ovat alkaneet arvostella käräjien poliittisen johdon julistamaa saamelaista sankarimytologiaa.

Saamelaiskäräjien perustajat tekivät saamelaisuudesta lähes uskonnon. Virallisen selityksen mukaan saamelainen kulttuuri-itsehallinto syntyi nimenaomaan saamelaisaktivistien työ tuloksena, sen jälkeen kun lappalaisista oli päästy saamelaismääritelmän nojalla eroon. Selitys soveltui erinomaisesti käräjien poliittisen johdon tavoitteisiin.