Saamelaistutkimus poliittisena työkaluna

Eduskunnan valiokunnat ovat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana erilaisten saamelaisia koskevien lakiesitysten käsittelyn yhteydessä kuulleet saamelaiskäräjiä ja sitä myötäileviä asiantuntijoita. Nyt on sopiva aika kysyä mitä on jäänyt käteen näistä kuulemisista ja onko saamelaisten ajamiin lainsäädäntöhankkeisiin löytynyt Suomen eduskunnassa myötämielisyyttä ja hyvää tahtoa.

Monta kysymystä on noussut esiin varsinkin Tenojoen kalastussopimuksen ja säännön valiokuntakäsittelyn perusteella, joissa saamelaiskäräjien edustajia on haluttu kuulla moneen eri otteeseen. Mielenkiintoista on havaita se, että käräjien vaatimuksista ei ole hyväksytty yhtään sellaisenaan. Sama koskee esitystä saamelaiskäräjälain muuttamisesta ja ILOn sopimuksen ratifioimisesta. Käynnissä on myös valmistelu Pohjoismaisesta saamelaissopimuksesta, josta saamelaiskäräjät on ryhtynyt järjestämään omia kuulemistilaisuuksia. Siksi on aika pysähtyä ja hiukan pohtia mistä tällainen voisi johtua ja mitä siitä voisi tästä oppia.

Ensinnäkin saamelaiskäräjät on vaatinut tutkimustiedon parempaa hyödyntämistä saamelaispoliittisessa päätöksenteossa. Siinä on moni päässyt työntämään lusikkansa soppaan; käräjien keskeiset asiantuntijat Heikki J. Hyvärinen, Pekka Aikio, Klemetti Näkkäläjärvi, Martin Scheinin, Eero J. Aarnio ja Veli-Pekka Lehtola. He ovat suoraan päässeet vaikuttamaan lakiesitysten sisältöihin ja muotoihin.

Esitän kuitenkin eduskuntakäsittelyn yhteydessä esiin nousseiden seikkojen johdosta epäilyksen, voiko nykyistä saamelaisia ja lappalaisia koskevaa tutkimustietoa juurikaan hyödyntää poliittisessa päätöksenteossa sen poliittisuuden vuoksi. Tämä ei johdu kansanedustajista, vaan pikemminkin käräjien poliittisen johdon ja sitä myötäilevien tutkijoiden kyvyttömyydestä ymmärtää politiikkaa ja parlamentaarista päätöksentekoa.

On naivia kuvitella, että saamelaismääritelmään liittyvillä manipuloiduilla tutkimustuloksilla voitaisiin noin vain siirtää meidän kiinteistöjärjestelmään sisältyviä oikeuksia väestöryhmältä toiselle. Toisaalta pohjoisen maanomistuskysymyksiin liittyvät kalastusoikeudet ovat pahaenteisesti muodostaneet alan, jossa omistusoikeutta on asteittain murrettu, ja näin liikkeelle lähtenyttä vyörytystä on varmaankin tarkoitus jatkaa laajentaen muillekin alueille kuin vain kalastusoikeuksiin.

Olen sitä mieltä, että kansanedustajilla ei ole välttämättä paljon opittavaa saamelaisia ja saamelaisuutta tutkivilta tutkijoilta. Tutkijoilla sen sijaan on paljon opittavaa kansanedustajilta. Pitkäaikaisena poliitikkona tiedän, että parlamentaarinen puolesta ja vastaan puhuminen on yksinkertaisesti tieteellistä argumentaatiota kehittyneempi retoriikan muoto. On ollut järkyttävää nähdä miten nykyistä saamelaisia koskevaa tieteellistä tutkimusta on ollut vaikea tai jopa mahdotonta hyödyntää poliittisessa päätöksenteossa. Tämä hälyttävä tieto paljastui monelle siinä vaiheessa kun oikeusministeriön tilaamaa historiallista tutkimusta ei ole osattu tai haluttu hyödyntää ILOn sopimuksen ratifioinnin jatkovalmistelussa.

Saamelaiskäräjälain valmistelun yhteydessä ja sen rinnalla eräät tutkijat kuten prof. Pekka Sammallahti ja Veli-Pekka Lehtola osallistuivat näkyvästi keskusteluun puolustaen fanaattisesti lakiesitystä. He toimivat ikään kuin "tilapäispoliitikon" roolissa tuodessaan lakiesitystä puoltavia kannanottojaan julkisuuteen. Erityisesti saamelaisuuteen liittyvät tieteet ovat tällä hetkellä läpeensä politisoituneita. Tästä hyvä esimerkki oli Veli-Pekka Lehtolan kirja "Saamelaiskiista", jossa asiaa käsitellään pelkästään poliittisen saamelaismääritelmän rajalinjan takaa. Siitä voikin sanoa, että tutkimustyö ja poliittinen tiede muodostavat kirjoittajan toiminnan kokonaisuuden. Lehtolan tarkoitus on vaikuttaa yhteiskuntaan niin tutkimuksiensa kuin poliittisen toiminnan avulla.

Tällainen tutkijan poliittisuus voi muuttua rasitteeksi siinä vaiheessa, jos tutkija kutsutaan eduskunnan valiokuntaan kuultavaksi. Valiokunnassa tutkijan näkemyksiä kuullaan sitä tarkemmin, mitä enemmän hänen objektiivisuuteensa ja puolueettomuuteensa luotetaan. Suositukseni on, että tätä kannattaisi varjella viimeiseen asti, ettei menetä uskottavuuttaan. Tieteellisen tiedon toivotaan sisältävän sen kaltaisia tosiasioita, joihin kaikki valiokunnan jäsenet erilaisista poliittisista näkemyksistään huolimatta voivat luottaa. Tutkijan rooli on kaikista ahtain silloin, jos hän osallistuu tehtyjen poliittisten päätösten arviointiin esimerkiksi selvitysten tekijänä. Tuolloin tutkijan odotetaan toimivan tieteellisessä roolissaan ennalta annetun tehtävämäärittelyn mukaisesti.

Tutkimustiedon merkitys on sitä suurempi, mitä enemmän käsitellään asioita, joista kansanedustajilla itsellään ei ole henkilökohtaista kokemusta tai osaamista. Saamelaisasiat ovat tällä hetkellä juuri sellaisia. Ristiriitainen tieto esimerkiksi Ylä-Lapin maanomistuksesta kuitenkin on saanut kansanedustajat varovaisiksi. Tutkijoiden asiantuntijavalta on suurinta tekniikkaan, lääketieteeseen ja valtiosääntöoikeuteen liittyvässä päätöksenteossa, sillä vain harva kansanedustaja hallitsee koulutuksensa ja kokemuksensa perusteella syvällisesti näitä tiedon alueita.

Saamelaisiin liittyvissä kysymyksissä vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että tieteellisen tiedon hyödyntäminen poliittisessa päätöksenteossa jää aina puutteelliseksi, koska tutkimustulokset ovat luonteeltaan epävarmoja, kiistanalaisia, muuttuvia ja ristiriitaisia.

Poliittisessa päätöksenteossa tärkeintä on aina tarkoituksenmukaisuusharkinta - ei totuudellisuusharkinta kuten tutkimustyössä. Tutkija etsii totuutta, pyrkii objektiivisuuteen ja luottaa vertaisarviointiin. Kansanedustaja sen sijaan etsii poliittista valtaa, pyrkii ajamaan äänestäjiensä etua ja kyseenalaistaa vastustajiensa auktoriteetin.

Tutkijoiden ja kansanedustajien käsitys todellisuudesta on perimmiltään erilainen. Tutkijoilla on yleensä käsitys riippumattomasta objektiivisesta todellisuudesta, kansanedustajille todellisuus sen sijaan on aina retoriikkaa. Näiden kahden erilaisen kulttuurin jännitteestä kertovat paljon kokemukset, joita on ollut niillä kansanedustajilla, jotka ovat siirtyneet tieteelliseltä uralta politiikkaan.

Väitän, että prof. Veli-Pekka Lehtolan johtamaa saamelaistutkimusta voidaan käyttää saamelaispolitiikan teon välineenä, koska tutkimuksilla astutaan ns. harmaalle alueelle, jossa saamelaismääritelmästä erotetut statuksettomat saamelaiset jäävät katveeseen. Tässä tapauksessa tieteen sisäinen kehitys voi olla sellainen, että se tekee tutkimustiedon hyödyntämisen päätöksenteossa vaikeaksi.

Saamelaistutkimusta on tähän asti tehty, jotta tutkimuksen avulla voitaisiin tukea maamme saamelaispoliittista päätöksentekoa. Poliittiset päätökset edellyttävät kuitenkin aina yleistettävyyttä, kvantifiointia, kustannuslaskentaa ja vaikutusarviointia. Kuten Veli-Pekka Lehtolan kirja "Saamelaiskiista" osoittaa sellainen on jäänyt kokonaan tekemättä. Myös Erika Sarivaaran erinomainen väitöskirja, joka liittyy statuksettomiin saamelaisiin on yritetty painaa näkymättömiin.

Jos tieteelliseen näyttöön perustuva poliittinen päätöksenteko yleistyy tulevaisuudessa, se saattaa kuitenkin avata saamelaistutkimukselle uudenlaisen tavan vaikuttaa yhteiskuntaan. Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että myös näiden tieteiden alalla ryhdytään käyttämään aikaisempaa enemmän uusia menetelmiä.

Tutkijat, politiikka ja etiikka

Poliittisessa päätöksenteossa on omat sääntönsä, joista tutkijan on oltava tietoinen voidakseen menestyä tieteellisenä asiantuntijana. Eduskunnan päätöksenteon perustana on parlamentaarisen autonomian periaate. Vallan kolmijaosta periytyvä periaate tarkoittaa sitä, että eduskunnalla on oikeus itse määritellä omat arvonsa, sääntönsä, työtapansa sekä tehdä päätöksensä ilman ulkoista painostusta. Demokratian kannalta parlamentaarinen autonomia on yliopistojenkin autonomiaa tärkeämpi arvo. Tutkijan tulee hyväksyä ja kunnioittaa sitä, että päätökset tekee poliitikko, jolla ei ole asioista samankaltaista tieteellistä asiantuntemusta kuin tällä itsellä.

Kansanedustajilla on täysi oikeus tehdä asiantuntijoiden kannan vastaisia päätöksiä ja jopa asettaa tieteellisen tiedon merkitys kyseenalaiseksi. Kansanedustajien varovainen suhtautuminen tutkimustietoon voi olla hyvinkin perusteltua. Jotkut ovat esimerkiksi todenneet, että tieteelliset asiantuntijat levittävät poliitikoille yhtä heikosti perusteltuja uskomuksia kuin tavalliset kansalaisetkin.

Politiikan kentässä tutkimustieto on näin ollen aina väline poliittisessa kamppailussa. Se muuttuu suuressa salissa kansanedustajien keskusteluissa retoriikaksi. Kansanedustajien rooliin kuuluu asioiden politisointi, mutta tutkijan ei tule asiantuntijan roolissa ryhtyä tilapäispolitiikoiksi Lehtolan ja Sammallahden tavoin. Jos tutkija omaksuu tämän roolin, vaarana on manipulaatio ja uskottavuuden menetys. Monissa Eduskunnassa esitetyissä asiantuntijalausunnoista paljastuu usein tieteen ulkoisia arvoja, poliittisia tavoitteita ja tiedepoliittista vallankäyttöä. Onneksi ne useimmiten kuitenkin huomataan ajoissa.