Totuuskomission paikka?

Pienenä poikana tiettömien taipaleiden takana sijaitsevassa Angelin kylässä saatoin kyllä kuvitella itseni lentäjäksi. Mutta edes villeimmässä lapsen mielikuvituksessani että saattanut kuvitella, että saamelaispoliitikkona lennän joskus valtameren yli muutamassa tunnissa johonkin kansainväliseen kokoukseen käsittelemän alkuperäiskansojen oikeuksiin liittyviä kysymyksiä. Mutta niin vain on kaikki muuttunut.

Kun nyt saamelaispoliitikkona katselen taakseni omaan menneisyyteeni, myös muiden saamelaispoliitikkojen toiminta ja koko saamelaispolitiikan kehityskaari näkyvät yhä selkeämpinä. Jo pienenä kuulin monia totuuksia aikuisilta - äidiltäni, ottovanhemmaltani, saarnamiehiltä - mutta aikaa myöten minua vaivata epäilykset siitä, voivatko nämä kaikki olla ihan totta. Sokea usko mihin tahansa tuntui minusta nuorempana kauniilta, myöhemmin vastenmieliseltä, mutta aina koin sen itselleni vieraana. Olen tahtonut itse ymmärtää paljon, olen erehtynyt monesti, ja otin varhain tavakseni tarkistaa asiat itse. Kun johtavat saamelaispoliitikot ja saamelaisten ystävät myöhemmin kertoivat minulle ehdottomia totuuksiaan, en niellyt niitä sellaisinaan. Nuoruudessani yritin kyllä välillä voittaa itsessäni asuvan epäilijän, mutta päästyäni keski-ikään, ymmärsin, että kertomuksia voi muuttaa, mutta ei omaa luontoaan.

Tullessani mukaan saamelaispolitiikkaan 1970-luvun puolivälissä jouduin pohtimaan ja arvioimaan uskollisuuttani saamelaisaatteelle. Johtavien saamelaispoliitikkojen mielestä minä en ollut esikuvallinen oppilas enkä muuttunut vuosien mukaan moitteettomaksi. Kun minusta tehtiin saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittaja, lienee ajatuksena ollut että oppisin soittelemaan vain sellaisia sävelmiä, joiden nuotit oli laadittu muiden saamelaisaktivistien toimesta. Olihan Sapmelas saamelaisliikkeen saamenkielinen äänenkannattaja, ja poliittisen lehden päätoimittajalta odotetaan kuuliaisuutta aatteelle eikä omaa vapaa-ajattelua.

Kuultuani jotakin saamelaisten entisistä maanomistuksista en kuitenkaan uskonut niitä ilman muuta. Kerrottiinhan saamelaisyhteisöissä niin paljon satuja ja tarinoita. Kenties olin hidasälyinen, mutta pohdittuani tarpeeksi, tartuin asiaan, puhuin ainoastaan siitä mitä ajattelin ja tiesin. Mittasin elämääni ja saamelaispolitiikkaa omalla mittakepillä. Varmaan tästä syytä moni johtava saamelaispoliitikko piti minua kerettiläisenä ja vaarallisena.

Huomasin, että saamelaiskysymys oli monille ensisijassa uskon asia. Saamelaisaktivistit tarkastelivat saamelaisten asemaa lähinnä taloudellisen epäoikeudenmukaisuuden kannalta korostaen pääväestön saamelaisia kohtaan harjoittamaa sortoa. Aktivistit saivat ja hakivat innoitusta ja esikuvia kansallisista vapautusliikkeistä. Saamelaisliikkeen keskeisiä alkuperäisiä tavoitteita olivat yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edistäminen ja saamelaisten ihmisoikeuksien puolustaminen, jotka sittemmin leimasivat 1990-luvun saamelaisaktivismia. Oikeudenmukaisuusihanteiden rinnalla aktivistien keskuudessa ja ajatuksissa liikkui myös sosialistisia virtauksia.

Aatevirtausten kehityksessä eniten vahvistui kuitenkin saamelainen etnonationalismi, aate, jonka mukaan saamen kansa on pohjimmiltaan muita parempi, ja että Jumala tai kohtalo on määrännyt sen hallitsemaan omaa maataan. Tämän seurauksena aktivistit eivät käsitelleet saamelaisten asioita yhteiskunnallisen tasa-arvon kysymyksinä siinä mielessä, että tavoitteena olisi ollut väestöryhmien välisen tai saamelaisten sisäisen tasa-arvon lisääminen. Nationalistisen kumouksen tehtäväksi nousi ennemminkin yhteiskunnallisen asetelman keikauttaminen aktivistien näkökulmasta oikeudenmukaiseen tilaan, jossa saamelaiset olisivat omalla alueellaan ylimpänä.

Aktivistien mielikuvissa häämötti saamelaisvalta, jonka hallitsemassa onnelassa saamelaisten keskinäinen sosiaalinen tasa-arvo ratkeaisi niin automaattisesti, ettei sille tarvinnut uhrata ajatuksia. Muille kuin saamelaisille ei tässä utopiassa varattu osia. Saamelaisvallan oli määrä kattaa Suomen saamelaisalue ja lopulta koko Pohjoiskalotti. En tiedä pohdittiinko olisiko tulevalla saamelaisvaltiolla kuningas, mutta ainakin saamelaisparlamenttien puheenjohtajista ruvettiin puhumaan presidentteinä. Näitä oli kolme: Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa kussakin yksi. Näillä ajatuksilla aktivistit irtautuivat utopioiden ohuisiin yläilmoihin heittäen samalla hyvästit poliittiselle realismille.

Ennen pitkää esiin nousseiden ratkaisemattomien poliittisten ongelmien vuoksi konflikti saamelaisten ja lappalaisten välillä syveni. Käsitteet saamelainen ja lappalainen ovat johtaville saamelaispoliitikoille hyvin tunnepitoisia. Mitä näillä täsmälleen tarkoitetaan? Saamelaiskäsitettä on käytetty usein poliittisen propagandan välineenä. Samalla kun aktivistit leimasivat lappalaiskäsitteen halveksivaksi ja poliittisesti epäkorrektiksi, he suorittivat irtioton lappalaisista. Tähän päästiin määrittelemällä saamelainen niin kapeasti että lappalaiset suljettiin saamelaisuuden ulkopuolelle.

Kun pääväestö asteittain luopui kokonaan lappalais-sanan käyttämisestä ollakseen loukkaamatta saamelaisia, tämä puheen poliittinen hyperkorrektiuspyrkimys merkitsi samalla saamelaisaktivistien lappalaisiin kohdistaman epäoikeudenmukaisuuden hyväksymistä. Kiistan ollessa kuumimmillaan saamelaisaktivistit käyttivät itse lappalaisista halventavia merkityksiä ja lappalaisuus liitettiin rasismiin, mikä vasta antoikin lappalaissanalle vahvan negatiivisen kaiun. Lappalaisista tuli yksinkertaisesti saamelaisten syntipukkeja.

Kansainvälisen kehityksen myötä saamelaisaktivistien sosialistiset ajatukset ovat väistyneet, eikä sosiaalinen tasa-arvo tunnu enää kiinnostavan ketään. Tilalle on noussut alkuperäiskansa-aate. Tämän uuden lipun alla ajetaan vanhoja utopistisia vaatimuksia "saamelaisilta vietyjen" maiden "palauttamisesta" saamelaisille. Maat joita vaaditaan, eivät pääsääntöisesti ole kuuluneet niiden saamelaisten esivanhemmille, jotka niitä vaativat. Jos todella aletaan vaatia maita palautettaviksi oikeille omistajilleen, voidaan todeta, että itse asiassa saamelaisnationalistinen liike vaatii itselleen lappalaisille kuuluvia maita. Saamelaiskäräjien maavaatimuksilta puuttuu siis historiallinen pohja, eivätkä ne siksi ole johtaneet mihinkään.

Etnonationalistien aatekuormassa on kulkeutunut nykyaikaan asti kummittelemaan ajatus saamelaiskäräjien kautta harjoitetusta kollektiivisesta saamelaisesta maanomistuksesta. Olisiko jo aika siirtää tämä sosialismivirtausten ajan aatehistoriallinen jäänne saamelaismuseon lasivitriiniin ja ryhtyä arvioimaan saamelaispolitiikkaa tosiasioiden pohjalta eli terveen järjen kannalta?

Sapmelas-lehden päätoimittajana minun täytyi yhteiskunnan lisäksi olla kiinnostunut myös yksityisten saamelaisten/lappalaisten asioista ja jopa heidän sisäisestä maailmasta. Olen elämäni aikana nähnyt saamelaisten kirjailijain ja taiteilijain esille nousun, enkä voi valittaa, että olen elänyt pelkästään taiteen laskukautena. Olen elänyt saamelaiskulttuurin harvinaisen nousun ja yhtä harvinaisen alenemisen kauden ja myöhemmin samanaikaisesti saamelaiskulttuurin sisäisen rappeutumisen ajanjaksoa. Liiankin usein olen joutunut kohtaamaan tavattoman primitiivisiä ihmisiä, joilla on luolaihmisen ennakkoluulot ja raa'at tunteet. Ja tässä en todellakaan puhu suuresti kunnioittamistani ruohonjuuritason tavallisista saamelaisista, vaan monista saamelaisliikkeen johtajista, tutkijoista ja taiteilijoista.

Kuten jo totesin, ihmisoikeuksien puolustaminen oli tärkeä osa varhaisempaa saamelaispolitiikkaa ja sillä oli keskeinen merkitys saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon aikaansaamisessa. Saamelaispolitiikassa olen kuitenkin nähnyt miten meidän jalolle saamelaisaatteellemme omistautuneet ihmiset syyllistyivät niin oman kuin lappalaisten todellisen historian kieltämiseen. Lappalaisuudesta saamelaismääritelmän nojalla irrotetun saamelaisten menestyksen vuoksi he pettivät saamelaisten verisukulaiset lappalaiset.

Näin jälkeenpäin saamelaismääritelmästä syntyneestä kiistasta voi todeta, että saamelaisliikkeen johtajat ovat käyttäneet väärin poliittisen vapauden asiaa, kun he lähtivät tietoisesti syrjimään lappalaisia. He uskoivat, että poliittinen vapaus ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus kehittyisivät luonnostaan ja että saamelaisten asema tulisi turvatuksi, kunhan he painaisivat päälle. Lappalaiset saatiin pitkäksi aikaa uskomaan, että heidänkin asemansa paranisi kuin itsestään, kunhan he eivät häiritsisi saamelaisliikettä ilmoittamalla omasta olemassaolostaan.

En tiedä johtuuko monien johtavien saamelaispoliitikkojen yksipuolinen keskittyminen lappalaisten saamelaisuuden torjumiseen siitä että on käyty taistelua uuden saamelaisyhteiskunnan rakentamisesta vai siitäkö, että muutamassa vuodessa olisi pitänyt korjata se mitä viimeisen viiden vuosisadan aikana on laiminlyöty. Tällä hetkellä lappalaiset ovat lopettaneet pitkän vaikenemisensa ja ollaan tilanteessa jossa saamelaisliikkeen olisi aika korjata suuntaansa.

Saamelaispolitiikan taustalla yhä vaikuttavat vanhat aktivistijäärät eivät kuitenkaan kehtaa myöntää omia virheitään, ja nuoret ovat heidän etnonationalistisen aatteensa lumossa. Viime aikoina on näkynyt huolestuttavia merkkejä siitä, että joidenkin nuorempien saamelaisaktivistien kansalliskiihko on vahvempi kuin heidän edeltäjillään ja että siihen sisältyy suorastaan pelottavia piirteitä joissa poliittisen vimman aiheuttama sokeus kytkeytyy väkivallan ihannointiin. Toistaiseksi tämän on näkynyt vain agitaatio- ja propagandataiteen tasolla ja taiteilija-aktivistien erilaisina "iskuina". Agitaation kuvamaailma on kuitenkin niin väkivaltainen että hälytyskellojen pitäisi soida useammassakin paikassa.

On kuitenkin käynyt päinvastoin. Niin saamelaiset kuin pääväestön julkisuus ovat kehuneet näitä esityksiä raikkaiksi- esimerkiksi Suohpanterror-aktivistien järjestäessä mielenosoitusiskun kiipeämällä naamioituneina Mannerheimin ratsastajapatsaan päälle heiluttaen Saamen lippua ja vaatien ILO:n sopimuksen ratifiointia, presidentti Tarja Halonen kävi osoittamassa heille kannatustaan.

Itse opin jo nuorena epäilemään kaikkia ehdottomina tarjottuja totuuksia. Siitä saakka olen tiennyt lujasti, että niin paljon kuin jotkin asiat innostaisivat tai kuohuttaisivat minua, en milloinkaan tulisi loittonemaan totuudesta. Totuuspyrkimykseeni kuuluu kaikenlaisen rotukiihkon vastustaminen, ja siksi saamelaiskansallinen pöyhkeily ei saa silmissäni pahemmin armoa. Pitääkö minun vielä erikseen sanoa, että tietenkin ajan saamelaisten oikeutettuja vaatimuksia. Saamelaisilla ja lappalaisilla on paikkansa Suomen tasavallan tasa-arvoisina kansalaisina, ja jokaisella saamelaisryhmällä on oikeus kieleensä ja kulttuuriinsa. Sen sijaan kaikki yritykset nousta muita tasa-arvoisemmiksi ovat vieraita saamelaiselle perinteelle. Se, että saamelainen yrittää alistaa lappalaisen veljensä tai sisarensa tai kieltää historialliset siteensä näihin on suorastaan luonnotonta.

On esitetty ajatuksia siitä, että Suomeenkin pitäisi asettaa totuuskomissio nostamaan päivänvaloon Suomenvaltion ja sen pääväestön saamelaisiin kohdistama kolonialismi ja sorto. Esikuvat otettaisiin Kanadasta ja Ruotsista, ja viime kädessä Etelä-Afrikasta, jossa menetelmä osoittautui toimivaksi rotuerottelun ja sisäisen taistelun repimän kansakunnan eheyttämisessä.

Mikäs siinä, ajatus on mitä mainioin. Totuuskomissio-hanke istuu hyvin omaksi osakseen laajempaa saamelaisten ja lappalaisten historian selvittämishanketta, jossa kartoitettaisiin mm. asutuksen, muuttoliikkeiden ja maan omistuksen ja käytön todellista historiaa. Kauan vaiettujen kipeiden kertomusten taltioiminen ja julki saattaminen olisi arvokasta niin historiantutkimuksen kuin yksilöiden ja yhteisöjen henkisen hyvinvoinnin kannalta. Kirjoittaessani saamelaispoliitikon vuosista olen vaiennut paljosta. Ja mitä pitemmälle olen elänyt, sitä useammin olen joutunut sivuuttamaan ne elämäni tapahtumat, joista minun on ollut vaikeaa kertoa jopa läheisemmille ystäville. Olen valmis kantamaan omat korteni tuohon kollektiivisen totuuden kekoon. Mihin voin ilmoittautua?