Viime vuoden puolella hallitus teki päätöksen totuuskomission ja sovittelijan asettamisesta ratkomaan Ylä-Lapin maaoikeuskiistaa. Vaikka olen itse jo vuosikymmeniä tähdentänyt totuuden arvoa ja sovinnon tarvetta, olen tuonut esille että sovinto- ja totuuskomiteamenettely on tarpeeton. Haluan täsmentää, että tämä kielteinen arvioni koskee sellaista prosessia, jota ajaa, isännöi ja rajaa nykyinen Saamelaiskäräjät, ja sellaisia tavoitteita jossa tavoitteet ovat todellisuudelle vieraita - esimerkiksi jos kuvitellaan että oikeudelliset ongelmat voitaisiin ratkaista poliittisilla "kompromisseilla" oikeudenomistajien päiden yli. Tällaisistakin puutteista vapautetun totuus- ja sovintoprosessiin liittyy suuria virheellisten ratkaisujen riskejä ja pisteitä, joissa kaikki hyvät ja hyväksyttävät tavoitteet voidaan menettää.

Miksi tähänastiset yritykset ratifioida ILO-sopimus ovat epäonnistuneet

ILO-sopimuksen ratifiointia on valmisteltu etenkin 2000-luvulla useaan otteeseen. Kaikki yritykset ovat epäonnistuneet. Syitä on monta. Keskeistä on ollut hallitusohjelmaan sisällytetyn määrittelyn epämääräisyys ja poliittinen epärealistisuus.

Alkuvaiheissa valmistelusta jätettiin kokonaan ulkopuolelle väestöryhmiä, joilla on alkuperäisoikeudet tai ratifioinnin edellytykset olivat vain selvittämättä, jopa tutkimatta. Oikeusministeriön toimet ovat olleet lappalaisten tai nk. statuksettomien saamelaisten oikeusintressien kannalta piittaamattomia tai sivuuttaneet ne. Valmistelulta on puuttunut siten suuren yleisön luottamus ja paikallisen väestön hyväksyntä. Valmistelua on pyritty edistämään selvitysmiesten ja toimikuntien työllä; niitäkin ovat vaivanneet mainitut ongelmat. Valmistelusta vastaavilta on puuttunut asian syvällinen tuntemus. Edellytyksiä ei ole luonut heidän saamansa poliittinen toimeksiantonsa. Vaikka tutkimustietoa on saatavilla, lähestymistapa ILO-sopimuksen ratifiointiin on ollut kaiken kaikkiaan liian poliittinen. Valitettavasti maaoikeuskeskustelussa Saamelaiskäräjien on annettu sanella ehdot. Saadut kokemukset ovat osoittaneet, että sillä linjalla tuskin kannattaa jatkaa.

Edellä mainittujen seikkojen taustalla vaikuttaa se, että Suomessa vallitsee, osin saamelaiskäräjien esittämien yleistysten ja virheellisten oikeuksien palauttamiskäsitysten vuoksi, suuri määrä virheellisiä käsityksiä koko asiasta: keitä ovat saamelaiset ja lappalaiset, mitä on saamelaiskulttuuri, mitä tarkoitetaan aluperäiskansalla ja mitä eroa tällä on siihen että väestö on muodostaa etnisen vähemmistön.

Valtion toimet ja keskeiset periaatteet ILO-sopimuksen ratifoinnissa

Kun valtion rahoittama laaja asutus- ja oikeushistoriallinen tutkimus valmistui vihdoin vuonna 2006, toive heräsi tutkimustulosten hyödyntämisestä. Valitettavasti näin ei ole käynyt: valtio ei ole toimissaan tunnustanut tutkimustuloksia. Ne on edelleen sivuutettu käynnissä olevasta valmistelusta, vaikka tutkimusten tarjoama käsitys alkuperäiskansasta, heidän oikeuksistaan ja oikeushistoriasta on nyt aivan toinen kuin vielä runsaat kymmenen vuotta sitten.

Voidaan perustellusti väittää, että valmistelun suurin este on poliittisesti virheelliset oletukset tilanteesta ja lappalaisten oikeuksien sivuuttaminen. Ilman korjausliikettä ei asia voi edetä. Huomautettakoon, että kaiken historiallisten oikeuksien etenemisen edellytys on, että oikeuksien alkuperä ja esitetyt väitteet perustuvat tutkimustietoon. Se on johtava kansainvälisoikeudellinen ihmisoikeusperiaate.

Toinen keskeinen periaate on se, että alkuperäiskansoja koskevia määrittelyjä ei voida tehdä niin, että joidenkin oikeuksia vähennetään tai heikennetään, luodaan historiaan perustumattomia oikeuksia tai ratifiointi perustetaan selvitykseen, joka ei nojaa eri väestöryhmien olosuhteiden perusteelliseen analyysiin nykyhetkessä.

Edellä mainitut periaatteet tarkoittavat sitä, että ratifiointi edellyttää valtiolta etukäteistoimia ja sen selvittämistä, mitä ratifioinnilla saavutetaan. Suomessa valmistelu näyttää edelleen etenevän tosiseikoista riippumatta pylly edellä puuhun kiipeämällä. Sellaisen lainvalmistelun ennuste ei ole hyvä.

Lainvalmistelu ei voi perustua lappalaisten alkuperäisten oikeuksien sivuuttamiseen. Inarin alueella keskeiset perinteiset oikeudet on jo merkitty vanhojen tilojen hyväksi kiinteistöjärjestelmään. Muualla asia ei ole näin pitkällä. Näitä oikeuksia ei voi siirtää kenellekään.

Kolmas keskeinen ratifiontia koskeva periaate on se, että valtion on näytettävä kiistattomasti omat omistuksensa kiistanalaisilla alueilla. Yleissopimuksen ratifiointi johtaa väistämättä tähän, sillä ratifiointi edellyttää perinteisten oikeuksien alueiden tarkkaa määrittelyä. Sopimuksen mukaan kenenkään yksityisiä oikeuksia ei myöskään voi sen vuoksi vähentää tai heikentää tai uusia oikeuksia luoda.

Ratifiointi edellyttää edellä mainituista syistä ja yleissopimuksen valvontajärjestelmän vuoksi tarkkoja selityksiä sen ehdoista. Muutoin siitä tulee sovelletulla alueella kaiken kehityksen pysäyttävä ja vieraiden hallitsema mekanismi. Yleissopimuksen tätä puolta koskevaa mekanismia ei ole Suomessa oikein ymmärretty.

Joitakin suuntaviivoja ja havaintoja

- monista maista on kokemusta totuuskomissiosta: näin on toimittu vakavien ja tuhoisien sisällissotien jälkeen, kun mikään rauhanomainen ratkaisu ei ole muutoin mahdollista ja ylipäänsä sananmukaisesti totuuden selvittäminen erittäin vaikeaa

- silloin voi syntyä tilaisuus ensin käsitellä ulkopuolisella riippumattomalla tuella kaikki kysymykset ja syyllisyydet ja sen kautta hakea tilaa, jonka pohjalta voisi syntyä osapuolten hyväksyttävissä oleva hallintomalli

- tämä malli ei sovellu Suomeen, jossa tällä hetkellä suurimpia ongelmia ovat tosiseikkojen ja lappalaisten oikeuksien tunnustamatta jättäminen ennen kaikkea valtiovaltaa edustavan Oikeusministeriön toimesta

- myös Saamelaiskäräjät toimii epärealistisesti ja on etääntynyt kansallisen ratkaisun keskusteluista kieltämällä totuuden

- Saamelaiskäräjät on muutenkin sivuraiteilla neuvotteluprosessissa, joka koskee ihmisiä suoraan henkilökohtaisesti. Herääkin kysymys pyritäänkö nyt siihen, että oikeuksiaan puolustamaan nousseet inarin- ja metsäsaamelaiset luopuisivat oikeuksistaan olla alueensa alkuperäisväestö ja siten omaan historiaansa eli olemassaoloonsa?

- Saamelaiskäräjien alun perin puutteellinen ja vaillinaisesti korjailtu ja syrjintään perustuva vaaliluettelo ei suoraan sovellu ratkaisun avaimeksi, mutta sen sijaan nyt uudelleen löydetty saamelainen perherekisteri vuosilta 1722-1900 on suora listaus alkuperäisistä lappalaisista, joista osaa on sittemmin alettu kutsua kielen perusteella saamelaiseksi: tämä rekisteri on kuvattu alkuperäisistä asiakirjoista ja on tehty valtion toimesta jo aiemmin saamelaishallinto alun perin suunniteltaessa. Tämä on pätevä pohja alkuperäiskansarekisteriksi. Rekisteri on erittäin tarkka ja se voidaan sähköisenä helposti täydentää tähän päivään, jolloin se on jo melkein täydellinen; sukuselvitykset ulottuvat aina kirkonkirjojen pitämisen alkuun 1640-luvulle Ruotsi-Suomessa

- alkuperäisyys ei ole sopimus- vaan tutkimusasia; todettakoon, että lappalaisten ja kveenien historia tunnetaan hyvin 1328 lukien Telgen valtiosopimuksesta Ruotsin kruunun ja kveenien välillä, jolloin Ruotsin kuningas otti suojelukseensa mutta ei valtaansa tai alueeseensa riippumattomina vallan käyttäjinä lappalaisten edeltäjät kveenit ja näiden edusmiehet birkarlit

- sitä varhaisempaa historiaa tunnetaan melko hyvin aina 900-luvulta lähtien eli oikeastaan niin pitkältä ajalta kuin on asiakirjoja ja historiaa tallella

- toisaalta tiedetään varsin hyvin geneettinen tutkimus lapinmaan väestön perimän yleisestä alkuperästä ja moni on laatinut oman selityksensä, joihin ei haluta yleensä viitata eli edetä tällä linjalla

- myös saamelaisen väestön alkuperä Venäjältä tunnetaan hyvin tänä päivänä, samoin kuin Suomen porosaamelaisten tulo asiakirjojen perusteella Suomeen pääasiassa 1850-luvun jälkeen eri tuloryppäinä

- mikään sovittelu ei tule kyseeseen kun on kyse oikeuskysymyksistä, esimerkiksi maanomistuksesta: oikeuskysymykset kuluvat perustuslain mukaan lainkäytölle tai eduskunnalle lainsäädäntöasioina

- asiakirjojen vaikutuksista ja oikeuksien palauttamisesta niiden pohjalta ei voi huutoäänestää, esittää kompromisseja, sillä se mädättäisi koko oikeusjärjestystä, asiakirjalappalaisten oikeudet ja koko demokratian uskottavuuden

- ei ole mitään välimuotoa lappalaisten oikeuksien ja alkuperän tunnustamiselle, sillä se on tutkittu ja vain tieto voi ratkaista alkuperäisyyden ja oikeuksien perusteen

- Suomen itsenäistyessä kirjattiin ensimmäisen perustuslain voimaanpanolakiin olennainen tieto: yksikään oikeus ei kumoudu tai lakkaa itsenäistymisen ja Hallitusmuodon voimaantulon vuoksi, eikä se estä yhdenkään oikeuden toteamisesta nytkään: valtio on ne yleisesti jo tunnustanut

- kaikki nojaa siten oikeushistoriaan ja asutushistoriaan, joka on nyt tutkittu pitemmälle ja syvemmin kuin pohjoismaiden vastaava historia

- sovittelijaa ei siten tarvita oikeuskysymysten ratkaisemiseen eikä niiden pohjana olevien tosiseikkojen harkintaan; sellainen loukkaisi valtiojärjestelmän mukaisia kiistojen ratkaisemisperusteita eikä sellainen sovellu suomalaiseen käytäntöön

- kyse on siten oikeastaan vain valtion toiminnasta tai väärästä toimimattomuudesta eikä sille voi muuta kuin hakea kansainvälistä pakotteita ja tehosteita: selvitysmies voisi tutkia tällä hetkellä oikeastaan eniten juuri valtion vääriä ja oikeuksia loukkaavia toimia

-ajatus, että sovittelija pyrkisi hakemaan ratkaisua todellisista oikeuksia loukaten tai niihin tukeutumatta on kestämätön, sillä sellainen kuuluu eduskunnalle ja tuomioistuimille

- sovittelumenettely sisältäisi valtavan riskin siitä, että joidenkin laillisia oikeuksia riistetään toisille: tämä on suoranainen oikeusmurha

-sovittelijoiksi ei myöskään sovi sellaiset henkilöt, jotka yli 20 vuotta ovat ajaneet kieliperusteella eroteltujen saamelaisten etuja ja asiaa vastoin lappalaisten oikeuksia

- arvioidessaan asiantuntijoiden lausuntoja ja esiintymistä on samalla tarkoin arvioitava heidän tähänastisen toiminnan osoittamia sitoutumisia