Totuuskomissio sovinnon välineenä

Suomen hallitus on 19.10.2017 ilmoittanut käynnistävänsä saamelaisasioita käsittelevän sovintoprosessin. Mahdollisesti asetettavan komission toimeksiannosta, nimestä tai kokoonpanosta ei ole tehty vielä päätöksiä. Osana valmisteluja Valtioneuvoston kanslia ja Oikeusministeriö järjestävät yhteistyössä Suomen Saamelaiskäräjien kanssa 7.6.2018 Helsingissä asuville saamelaisille kuulemistilaisuuden siitä, miten sovintoprosessi tulisi panna toimeen ja millainen itse prosessista vastaavan riippumattoman komission tehtävän ja kokoonpanon tulisi olla.

Aloite sovitteluprosessille on tullut Saamelaiskäräjiltä. Selvitystä kaipaavina asioina käräjien puolelta on tuotu esille mm. asuntolakouluihin liittyvät kipeät kokemukset ja järjestelmän seurauksena ollut saamenkielen menetys. Tämä liittyy Saamelaiskäräjien tärkeimpiin ajankohtaisiin teemoihin, pelkoon elävän oman kielen ja kulttuurin lopullisesta menettämisestä.

Väärennetystä historiasta

Saamelaisasioista hallituksessa vastaava oikeusministeri Antti Häkkänen on todennut, että saamelaisen alkuperäiskansan historiaan sisältyy riittämättömästi selvitettyjä kysymyksiä. Kipeiden henkilökohtaisten kokemusten dokumentoinnin ohella saamelaisten todellisen historian ammattimainen kartoittaminen ja analyysi ovatkin hyvin tärkeä osa sovintoprosessia. Väärennettyä historiaa käytetään jatkuvasti propagandana saamelaisten ja Suomen pääväestön ja sen käsissä olevan valtiolaitoksen välisten jännitteiden lisäämiseen. Lisäksi väärennettyä historiaa käytetään yhtä sumeilematta Ylä-Lapin eri saamelaisryhmien väliseen epäsovun rakentamiseen ja vihan lietsontaan, ja aivan erityisesti saamelaisiin kuuluvien henkilöiden rajaamiseen saamelaisuuden ulkopuolelle.

Historiaa ja nykyoloja totuudellisesti kuvaavan tiedon kautta olisi mahdollista päästä tähän valhemaailmaan käsiksi ja korvata se järjestelmällisellä sovun rakentamisella. Totuuskomissio ja sovintoprosessi ovat siis saman prosessin eri osioita ja ilmentymiä, jotka liittyvät monin tavoin toisiinsa. Anteeksipyyntöjen vaatiminen totuuskomissiotyön ennakkoehtona on nurinkurinen ajatus. Alkuun pitäisi olla mahdollista päästä, kunhan kaikki osapuolet suhtautuvat toisiinsa edes asiallisesti. Mahdollisten anteeksipyyntöjen aika tulee, kun kaikki ymmärtävät perusteellisesti ja syvällisesti mitä on tapahtunut ja mitä on mahdollisesti tullut tehtyä.

Saamelaiskäräjien legitimiteettivaje

Vaikka aloite saamelaisten ja Suomen valtion väliseen kansallisen totuus- ja sovintoprosessin käynnistämiseen on tullut Saamelaiskäräjien taholta, pidän sovun syntymisen kannalta ratkaisevan tärkeänä, että tarkastelua ei rajata vain Saamelaiskäräjillä ja erityisesti sen hallituksessa edustettuihin saamelaisiin. Kuten oikeusministeri Häkkänen tietää, ja saamelaisasioista ja Saamelaiskäräjien vaaleista vastaavassa Oikeusministeriössä laajemminkin tiedetään, Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ottamisessa harjoitettuun käytäntöön ja käräjien hallituksen muodostamiseen liittyy perustavaa laatua olevia ongelmia, joiden johdosta on katsottava että Suomen Saamelaiskäräjät eivät tosiasiallisesti edusta kaikkia Suomessa asuvia saamelaisia.

Saamelaiskäräjät edustaa kylläkin kaikkia Suomessa asuvia saamelaisia lain kirjaimen mukaan eli legaalisesti, mutta mainittujen vääryyksien johdosta edustusmandaatti kärsii vakavasta legitiimisyysvajeesta. Saamelaiskäräjien vaaliluettelon ulkopuolelle syrjityt saamelaiset eli statuksettomat saamelaiset muodostavat yli tuhannen henkilön joukon. Suomen valtio on tähän asti halunnut ja kyennyt vaikenemaan tämän ongelmallisen tosiasian olemattomiin. Siihen käsiksi käymisen ja ratkaisujen etsimisen aika on nyt, sillä rakentavat ratkaisut ovat edellytys sovun syntymiselle.

Suunta, jolta ratkaisuja tulee etsiä, on ilmeinen. Avaimen on taata kaikille Suomessa oleville saamelaisyhteisöille lakisääteinen oikeus omaan itsehallintoon alkuperäiskansaryhminä, halusivatpa nämä sitten kutsua itseään saamelaisiksi tai lappalaisiksi. Tämän kautta myös omasta kielestään ja kulttuuristaan perustelluista syistä huolissaan olevat porosaamelaiset vapautuvat uhasta, että heidän yhteisöönsä pakkoliitetään henkilöitä, joita he eivät koe siihen kuuluviksi. Kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden mukaan alkuperäiskansoilla on oikeus itse päättää millä perusteilla joku katsotaan niiden jäseneksi ja millä menettelyllä tämä päätetään, ja oikeus itse tehdä nämä päätökset. Itsehallinto-oikeus ei kuitenkaan oikeuta rikkomaan ihmisoikeusperiaatteita.

Epäonnistunut saamelaismääritelmä

Kutsukirjeessä ei tuotu esille sitä, että miksi tämä kiistaa ylläpitävä epäonnistunut saamelaismääritelmä on niin tunteita herättävä. Vastaukseni on tähän; Saamelaiskäräjät yrittää itsepintaisesti ajaa alkuperäiskansasopimuksen (ILO 169) ratifiointia siten, että sen rakentamat ja ylläpitämät ideologiset raja-aidat pysyisivät pystyssä ja vahvistuisivat. Täysin huomion ulkopuolelle on jäänyt - myös Oikeusministeriössä - että nykyisessä saamelaiskäräjälaissa oleva kielipohjainen saamelaismääritelmä kehitettiin useissa saamelaiskomiteoissa (1949-1952, 1971-1973, 1983-1985), saamelaisvaltuuskunnassa (1972-1995) ja saamelaisasiain neuvottelukunnassa (1960-1987, 1988-1992) jo kauan ennen nykyistä, vuonna 1989 hyväksyttyä ILO:n alkuperäiskansasopimusta. Suomen kieliperusteinen saamelaismääritelmä on tässäkin mielessä kaikkea muuta kuin ajan tasalla oleva. Huomautettakoon, että ILO169:n edeltäjä, vuonna 1957 hyväksytty ja integrointiin tähtäävänä kaikin puolin vanhentunut ILO 107 ei mainitse erikseen kieltä alkuperäiskansan tunnusmerkkinä. Mielenkiintoinen ero nykyiseen ILO169:ään on, että ILO107 ei puhu lainkaan "kansoista" vaan "väestöistä".

Kun otetaan huomioon saamelaisalueen väestöä jakanut ideologinen elementti: alkuperäiskansa ja muu väestö, niin tämä kahtiajako saa taloudellista eriarvoisuutta syvällisemmän merkityksen. Saamelaisuuden ulkopuolelle rajataan saamelaisten verisukulaiset - lappalaiset - vaikka nämä ovat saamelaisia käsitteen laajemmassa merkityksessä. Toisella puolen on taas saamelaismääritelmällä lappalaisista erotettu alkuperäiskansa - saamelaiset. Taloudellinen eriarvoisuus ja mahdollinen kulttuurinen erilaisuus voivat molemmat tukea tunteiden tasolla vastakkainasettelua.

Tällaisessa tilanteessa Saamelaiskäräjien poliittiselta johdolta ja Suomen poliittisilta päättäjiltä uskaltaisi toivoa sellaista tilanteen tajua, että voitaisiin poistaa ne vahingolliset ja täysin turhat ristiriidat, joita alkuperäisväestön todellisesta historiasta irralliset raja-aidat aiheuttavat.

Tällä hetkellä alkuperäiskansaan liittyvät kysymykset ovat koko Ylä- Lapille vakava ongelma. Alkuperäiskansakeskustelussa sekä valtion edustajat että saamelaiskäräjien johto on painottanut sitä, että Suomen tulisi ratifioida ILOn yleissopimus. Näin saamelaisten uskotaan säilyttävän päätösvallan suhteessa omiin asioihinsa ja samalla Suomi voisi olla esimerkki muille valtioille, joissa vielä elää alkuperäiskansoja. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista ilman lappalaisten aseman ja oikeuksien tunnustamista, sen alkavat viimeisetkin valtakunnalliset päättäjät vähitellen tajuta (vrt. Hallbergin työryhmä).

Asiaa ajava Saamelaiskäräjien poliittinen johdolle ei näytä merkitsevän mitään se, että saamelaisilla ja lappalaisilla on ollut runsaasti keskinäisiä suhteita aina muinaisuudesta asti. Nämä suhteet jatkuvat tänäkin päivänä katsomatta siihen, mihin saamelaisryhmään - tai pääväestöön - henkilöt kuuluvat. Eri saamelaisryhmien ja niihin kuuluvien henkilöiden välisiä suhteita voidaan määritellä veljessuhteiksi, joiden eteen on yhteisen historian aikana tehty paljon työtä - sopuun ja neuvotteluihin perustuva yhteiselo ei suinkaan ole syntynyt itsestään. Tarrautuminen ahtaaseen saamelaismääritelmään ja aitosaamelaiseen "puhtauteen" merkitsee tämän yhteistyön vähättelyä mitätöimällä esivanhempien työ, poliittiset ponnistukset ja yhteisten koettelemusten muistot esim. toisessa maailmansodassa. Ylä-Lapin maantapa on ollut sukulaisten, naapurien, ystävien ja matkalaisten auttaminen, edustivatpa he mitä saamelaisten alaryhmää tai mitä kulttuuria tahansa, ja riippumatta siitä millä nimellä heitä ovat eri aikoina kutsuneet he itse ja muut. Nimenomaan tätä sopuisuuteen perustuvaa ja siihen ohjaavaa maantapaa on syytä varjella kuin silmäterää.

Jos ei olisi epäonnistunutta saamelaismääritelmää, ei olisi mitään estettä kehittää saamelaisten ja lappalaisten välistä toimintaa kuten ennen. Saamelaiset ja lappalaiset ovat päivittäin tekemisissä toistensa kanssa mitä erilaisimmissa yhteyksissä, asumisessa, elinkeinoissa, harrastuksista puhumattakaan. He asuvat samoissa kyläyhteisöissä, harjoittavat yhdessä samoja elinkeinoja jne. Tämän päivän saamelaisten ja lappalaisten talouskehitys rakentuu hyvin paljon yhdessä hankitun pitkäaikaisen kokemuksen, yhteistyön ja yhteisten yritysten varaan.

Kun keskustelu siirtyy saamelaismääritelmään, monet Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hyväksytyt tavalliset saamelaiset kokevat asian ikäväksi, ja monet statuksettomat saamelaiset ilmaisevat huolestuneisuutensa heidän asemaansa uhkaavista ääri-ilmiöistä. Esimerkkeinä näistä voidaan mainita "musta raito", naamioitujen saamelaisnuorten ratsastajapatsaalle Saamen lipun kanssa kiipeäminen ja presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla ihoon maalatun 169-tunnuksen kanssa esiintyminen - puhumattakaan valheelliseen historiaan ja nykytilanteen kuvaukseen vetoavasta vihankylvöstä Oikeusministeriön, Eduskunnan ja YK:n suuntaan.

Tällaiset demonstraatiot toivottavasti loppuisivat, mikäli valtiovalta ymmärtäisi, että saamelaista väestöä jakavissa puhtausvaatimuksissa on yhtä vähän historiallista pohjaa kuin järkeä saamelaisten nykyisten etujen suojelemisen ja edistämisen kannalta. Statuksettomat saamelaiset ovat kunnon väkeä, joten tuntuu järjettömältä asettaa heidät eriarvoiseen asemaan pelkästään siksi, että Suomi voisi ratifioida ILOn sopimuksen.

Kaikesta huolimatta saamelaisten ja statuksettomien saamelaisten materiaalinen ja henkinen pohja on sama ja se on luja. Suhteet ruohonjuuritasolla ovat hyvät ja toimivat. Muu väestö on saanut kuvan että nämä väestöryhmät ovat keskenään ja sisäisesti hyvin riitaisia. Arkitodellisuus on kuitenkin toinen - kannattaa etsiä kartalta sellaisia aluetta, jossa naapurilla ovat niin hyvät suhteet ja jotka tuntisivat toisensa niin hyvin kuin saamelaiset ja statuksettomat saamelaiset.

Asiantuntijat apuun

Totuuskomitean selvitettäviin asioihin on ehdottomasti sisällytettävä myös Ylä-Lapin maanomistuksiin liittyvät kysymykset: Valtion nykyisin ominaan hallinnoimien maiden siirtyminen valtiolle on kartoitettava ja prosessien oikeudellisuus analysoitava. Samoin porosaamelaisten maanomistuksen historia on selvitettävä yksityiskohtaisesti ja konkreettisella tasolla. Selvitystyön venyessä ei ole pois suljettua se, että osapuolet sopivat periaatteellisista vaatimuksistaan luopumatta nykyajassa tapahtuvaa hallinnointia koskevista kompromisseista, jotka voidaan liittää eri saamelaisyhteisöjen eli alkuperäiskansayhteisöjen omien itsehallinnollisten elinten muodostamiseen.

Ennen kuin päädytään komission asettamiseen, valtiovallan tuella tulee laatia tämän päivän tilanteesta tilanne- ja olosuhdeselvitys, jonka jälkeen tulee arvioida tarpeelliset toimenpiteet.

Jotta poliittiset päättäjät saisivat asian tilasta oikeaa tietoa, suosittelen siis lainvalmistelijoista riippumattoman tutkijatason asiantuntijaryhmän asettamista arvioimaan vallitsevat tutkimustiedot ja tosiseikat, joista ei voi edes poliittisesti sopia, ja selvittämään erilaisia kansallisia vaihtoehtoja ILO-sopimuksen ratifioimiseksi, ennen kuin asian valmistelua jatketaan pelkästään nykyisen ahtaan saamelaismääritelmän pohjalta.

Ylä-Lapin kiista, jota voisi nimittää myös saamelaiskriisiksi, on kuin noidankehä, joka on katkaistava, tai niin kuin umpeen ruostunut lukko, joka on avattava. Niin kauan kuin saamelaisia edustaa vain nykyisen kaltainen Saamelaiskäräjät, kiista jatkuu. Niin kauan kuin vain nykyisen kaltainen Saamelaiskäräjät saa yksinoikeudella vaikuttaa saamelaislainsäädäntöön, kiista jatkuu. Niin kauan kuin saamelaiskäräjät ei edes tunnusta statuksettomien saamelaisten saamelaisuutta tai puheoikeutta, kiista jatkuu. Siksi puolueettomien asiantuntijoiden tulee olla mukana selvittämässä osapuolten yhteiset ja erilaiset näkemykset. Saamelaisten ja lappalaisten muodostamilla paikallisyhteisöillä on tässä prosessissa ratkaiseva rooli sen varmistamisessa, että asiat sujuvat sovussa pitkäaikaista maantavan mukaan, niin kuin tähänkin asti.

Aidosti pätevä ja puolueeton asiantuntijatyöryhmä loisi ainutlaatuisella tavalla tarvittavaa luottamusta. Sellainen rauhoittaisi tulehtunutta tilannetta Ylä-Lapissa ja estäisi diskriminaatiota. Muualla maailmassa mm. Norjassa saamelaismääritelmän soveltaminen on paljon väljempi eikä ongelmia ole ollut lainkaan. Erilaisista ratkaisumalleista ei varmastikaan tule olemaan pulaa.

Lopuksi

Olen itse pohdiskellut sellaista saamelaisten itsehallintomallia, jossa eri saamelaisyhteisöillä olisi oma itsehallintonsa, ja vain näiden yhteistoimintaelin puhuisi kaikkien saamelaisten valtuutuksella. Tällaisen mallin pitäisi ymmärtääkseni antaa pohjoissaamelaisille sellaisen itsehallinnon, johon heidän käsityksensä mukaan ulkopuolisilla ei ole pääsyä murtamaan heidän saamelasikulttuuriaan sisältäpäin. Itsehallintojärjestelmän tällaisen saneerauksen jälkeen pitäisi olla mahdollista ihan normaalisti neuvotteluteitse päästä yhteiseen näkemykseen yhteissaamelaisista asioista ja eduista. Ja mikäli ei päästäisi, maailma ei kaadu siihen, vaan eri yhteisöt voivat tuoda esille omat kantansa omissa nimissään.

Lyhyen perspektiivin kannalta katsoen en pidä saamelaisten tulevaisuutta huolestuttavana. Minulla on se käsitys, että Saamelaiskäräjistä huolimatta saamelaispolitiikassa tullaan ymmärtämään ennen pitkää että ainoa kestävän ja tuloksekkaan saamelaispolitiikan perusta on todellisuus. Ellei saamelaismääritelmään löydy nykyistä parempaa ratkaisua voivat poliittiset vastakohtaisuudet valitettavasti kasvaa ja epäedullisen hetken tullen aiheuttaa pahoja vaikeuksia. Varmin tapa olisi sovinto, mutta sen jätän toistaiseksi auki todennäköisten vaihtoehtojen joukosta, jos komission asettaja - valtio - ei ota huomioon edellä mainittuja näkökohtia. Nimenomaan valtiolla - vaikka se onkin osapuoli ja syypää kriisin pitkittymiseen - on asemansa ja resurssiensa puolesta ehdoton päävastuu kriisinratkaisun päämiehenä toimimisesta.