Saamelaiskäräjien asema totuuskomission suhteen

Suomen perustuslain 17 §:n mukaan saamelaisilla alkuperäiskansana on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Perustuslain 121 §:n mukaan saamelaisilla on saamelaisten kotiseutualueella kieltään ja kulttuuriaan koskeva itsehallinto "sen mukaan kuin lailla säädetään". Tämä on viittaus ennen kaikkea saamelaiskäräjälakiin.

Saamelaiskäräjälain 1 §:n mukaan saamelaisille turvataan oma kieltään ja kulttuuriaan koskeva kulttuuri-itsehallinto saamelaisten kotiseutualueella. Hallituksen esityksen (248/1994 vp) yleisperustelujen mukaan saamelaiskäräjien toimivaltaan kuuluu olla aloitteita ja esityksiä tekevä sekä lausuntoja antava elin saamelaisten kulttuuri-itsehallintoon kuuluvissa asioissa. Lisäksi saamelaisilla on päätösvaltaa saamelaisten yhteiseen käyttöön osoitettujen varojen jaossa. Saamelaiskäräjillä voisi lisäksi olla päätösvaltaa muissakin asioissa sikäli kuin siitä säädettäisiin muualla lainsäädännössä. (KHO:n päätös 22.9.1999 taltio 3181).

Perustuslakivaliokunta otti myös kantaa saamelaisten kulttuuri-itsehallintoa koskevaan lakiehdotukseen (PeVL 17/1994 vp) ja lausui: "Valiokunta yhtyy esityksen perusteluissa mainittuun, että kulttuuri-käsite tulee ymmärtää perusoikeusuudistuksen (HE 309/1993 vp) tapaan." Saamelaisten kulttuurimuotoon kuuluvat siten saamelaisten perinteiset elinkeinot.

Tähän liittyen on kuitenkin syytä todeta, että saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon turvaaminen saamelaiskäräjistä annettavalla lailla ei sellaisenaan muuta niitä nykyisiä lainsäädäntöjärjestelyjä, joiden mukaan määräytyy, ketkä saavat harjoittaa mainittuja elinkeinoja perinteisillä saamelaisalueilla. Mahdolliset muutokset näissä suhteissa voidaan toteuttaa vain muuttamalla voimassa olevia lakeja.

Saamelaiskäräjälain 5 §:ssä, jossa säädellään saamelaiskäräjien yleistä toimivaltaa, sanotaan: "Saamelaiskäräjien tehtävänä on hoitaa saamelaisten omaa kieltä ja kulttuuria sekä heidän asemaansa alkuperäiskansana koskevat asiat. Totuus- ja sovintokomission prosessin kohteena on kylläkin saamelaisten asema alkuperäiskansana niin (alkuperäis)kansana kuin yksilötasolla, toisin sanoen saamelaisten ja Suomen valtion eri laitosten välisistä suhteista. Saamelaiskäräjälain 1 § rajaa kuitenkin kyseisen lain tarkoituksen sisällöllisesti ja alueellisesti näin: "Lain tarkoitus: Saamelaisilla alkuperäiskansana on saamelaisten kotiseutualueella omaa kieltään ja kulttuuriaan koskeva itsehallinto sen mukaan kuin tässä laissa ja muualla laissa säädetään. Tähän itsehallintoon kuuluvia tehtäviä varten saamelaiset valitsevat vaaleilla keskuudestaan saamelaiskäräjät."

Saamelaiskäräjälain 6 §:n mukaan saamelaiskäräjät edustaa saamelaisia tehtäviinsä kuuluvissa asioissa kansallisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä. Tässä on kuitenkin pidettävä mielessä lakitekstin ilmaisu "tehtäviinsä kuuluvissa asioissa". Yleisen toimivaltansa lisäksi saamelaiskäräjillä on erityinen toimivalta, eli saamelaiskäräjät käyttää päätösvaltaa tietyissä saamelaiskäräjälaissa tai muualla laissa säädetyissä asioissa. Saamelaiskäräjille ei ole missään laissa säädetty valtuutusta perustaa ja ylläpitää totuus- ja sovintokomissiota; tämän valossa saamelaiskäräjien toimivalta totuus- ja sovintokomission perustamisasiassa perustuisi käräjien yleiseen toimivaltaan (SK-laki 5 § 1. kohta), jolloin käräjillä olisi lähinnä oikeus tehdä viranomaisille asiaa koskevia aloitteita ja esityksiä sekä antaa lausuntoja (SK-laki 5 § 2. kohta).

On siis vaikea nähdä miten totuus- ja sovintokomission perustaminen ja ylläpitäminen - tai sen johtaminen nimeämiensä komissaarien tai muiden edustajien kautta - kuuluisi saamelaiskäräjien toimivaltaan. Esteitä voidaan kylläkin lähteä kiertämään. SK-lain 5 § 3. kohdan mukaan saamelaiskäräjät vahvistaa toimintaansa varten työjärjestyksen. Lain 14 § mukaan käräjät voi lakisääteisen vaalilautakunnan lisäksi asettaa myös muita toimielimiä saamelaisten kulttuuri-itsehallintoon kuuluvien asioiden hoitamiseksi. Mikään ei ehkä estäisi saamelaiskäräjät tekemästä työjärjestykseensä lisäyksen, jonka mukaan yhtenä käräjien lautakuntana tai muuten saamelaiskäräjien yhteydessä toimisi totuus- ja sovintokomissio. Tässä ainakin jonkinasteisena rajoituksena tulee vastaan lain tarkoituksen sisällöllinen ja maantieteellinen rajaaminen saamelaisalueeseen ja siellä harjoitettavan kieli- ja kulttuuri-itsehallinnon asioihin. Tuota kiertotietä kulkien saamelaiskäräjät voisivat saada täysin saamelaisten hallinnassa ja johdossa olevan totuus- ja sovintokomission. Voitto olisi kuitenkin lyhytjännitteinen. Eteen nousisi ongelma, joka ei ole vähäinen: totuus- ja varsinkin sovintokomission perusajatus vaatii, että se on koetun sorron molempien osapuolten yhteinen elin ja prosessi.

Ennemminkin kuin saamelaiskäräjille komission perustaminen ja ylläpitäminen tuntuisi siis kuuluvan Suomen valtiolle, tarkemmin ehkä Oikeusministeriölle, jonka hallinnonalalla saamelaiskäräjät saamelaiskäräjälain 1 § 2. kohdan mukaan toimii. Saamelaiskäräjien osaksi jäisi näin aloitteen tekeminen, lausuntojen antaminen pyynnöstä tai omasta aloitteesta, sekä omien edustajien nimeäminen komissioon.

Mikäli Suomen valtion ja sen oikeusministeriön tarkoituksena on selvittää perinpohjaisesti saamelaisten asema alkuperäiskansana ja saamelaisten kokema assimilaatiopolitiikka ja muu sorto - mitä saamelaiskäräjät ymmärtäneeksi vaatii tai tulee vaatimaan - oikeusministeriön ei näkemykseni mukaan kuitenkaan tule rajoittua kutsumaan ainoastaan saamelaiskäräjien kautta edustettuja saamelaisia osallistumaan komission työhön. Olen aikaisemmin muissa yhteyksissä tuonut esille saamelaiskäräjien legitimiteettiongelman, joka juontuu siitä että saamelaiskäräjät on vaaliluetteloonsa ottamisessa syyllistynyt eräiden saamelaisryhmien jäsenten syrjimiseen, menettäen täten moraalisen ja poliittisen mandaattinsa Suomen kaikkien saamelaisten edustamiseen. Alla palaan tähän asiaan, ja joudun valitettavasti toteamaan, että jos ei tätä näkökohtaa huomioida, totuus- ja sovintokomissiosta uhkaa tulla, tai tulee vääjäämättä tämän Suomen valtion ja saamelaiskäräjien valtion ja oikeuslaitoksen siihen puuttumatta harjoittaman syrjinnän jatkamisen uusi käsikassara.

Komission kokoonpanosta

Olen viime aikoina harmistuneena seurannut Saamelaiskäräjien ja sitä lähellä olevien tahojen kannanottoja ja vaatimuksia saamelaisiin liittyvistä kysymyksistä, sillä ne ovat olleet hyvin yksipuolisia. Kaiken huippu on Rauna Kuokkasen vaatimus asetettavan totuuskomission rakenteesta. Siinä vääristellään tietoisesti asioiden todellista tilaa mitä tulee nykytilanteen arviointiin. Ei haluta myöntää sitä, että kun puhutaan saamelaisista ja lappalaisista, kysymys on samasta väestöstä, joka halutaan saamelaispoliittisista syistä jakaa kahteen eri ryhmään tai kastiin; voittajiin ja häviäjiin. Vaikka nykytilanteesta ei ole tähän mennessä tehty minkäänlaista olosuhdeselvitystä, annetaan silti sellainen kuva, että sellaisen arvion kykenevät tekemään vain saamelaiskäräjien hyväksymät komissaarit. Päätellen siitä, mitä Saamelaiskäräjien johdon jäsenet ja saamelaiskäräjien lähellä olevat tutkijat ovat aikaisemmin sanoneet, näyttää siltä, etteivät he toimisi puolueettoman mandaatin pohjalta. Sellainen syö toiminnalta sitä uskottavuutta, jota totuuskomissio nimenomaan tarvitsee.

Saamelaiskäräjien tähänastisen politiikan perusteella on hyvin todennäköistä, että käräjien enemmistö tulee nimeämään tai hyväksymään ainoastaan sellaisia komissaareja, jotka ovat jo aikaisemmin ottaneet erittäin innokkaasti osaa keskusteluun Suomen alkuperäiskansakysymyksestä kohdistaen vastuuta tuntematta iskunsa niihin, jotka ovat myös mukana saamelaispolitiikassa, mutta enemmistön kannalta väärällä puolen. Todennäköistä on myös, että jos näiden komissaarien joukossa on pienempien saamelaisryhmien kuten kolttasaamelaisten ja inarinsaamelaisten edustajia, näidenkin valinnan suorittaa pohjoissaamelainen enemmistö, kelpuuttaen vain pohjoissaamelaisten politiikan tukijoita.

Toimeksiannosta ja tavoitteista

Rauna Kuokkasen manifestissa todetaan saamelaisten useissa yhteyksissä tuoneen esiin, että tarvitaan nimenomaan totuus- ja sovintokomissiota, joka paneutuu saamelaisten ja suomalaisten välisiin suhteisiin ennen ja nyt.

Tämän vaatimuksen muotoilu liittyy saumattomasti manifestin vaatimukseen, jonka mukaan komission on pysyttävä tiukasti saamelaisten hallinnassa ja johdossa - tarkoittaen manifestin allekirjoittajien aitosaamelaisesta näkökulmasta luonnollisesti vain heidän saamelaisiksi hyväksymiään henkilöitä. Kuitenkin manifestin teksti jatkuu näillä sanoilla: "Saamelaisparlamentaarikkojen yhteinen Trondheimin julistus (7.2.2017) toteaa: Me odotamme, että totuus- ja sovintoprosessien tarkoituksena on pohtia ja todistaa historiallista syrjintää ja oikeuksien rikkomista, selvittää miten nämä vaikuttavat saamelaisiin ja meidän yhteisöömme nykyisessä tilanteessa ja ehdottaa miten voisi edistää yhteyttä saamelaisten ja valtioiden välillä sekä saamelaisten keskuudessa."

Trondheimin julistuksessa puhutaan saamelaisesta yhteisöstä yksikössä, vaikka saamelaiset niin Norjassa, Ruotsissa kuin Suomessa koostuvat useista, erilaisia elämäntapoja ja toimeentulomuotoja edustavista kulttuureista ja yhteisöistä, joiden välillä on sekä eturistiriitoja että ryhmien välistä ylenkatsetta ja syrjintää. Julistuksen ilmaisulla "sekä saamelaisten keskuudessa" viitataan kuitenkin siihen, että totuus- ja sovitteluprosessissa komissiolle annettavien henkilökohtaisten kertomusten ja muun todistelun kautta on voitava ottaa pohdittaviksi myös miten saamelaisten keskeinen syrjintä ja oikeuksien rikkominen on vaikuttanut ja vaikuttaa. Ainakin saamelaisnationalistisesta näkökulmasta asia voidaan nähdä myös niin, että valtioiden saamelaisiin kohdistama assimilaatiopolitiikka on tyypilliseen kolonialistiseen tapaan kohdellut eri saamelaisryhmiä eriarvoisesti, hajottaen tätä kautta yhtenäistä saamelaista yhteisöä.

Ellei saamelaisyhteisöjen määrättyjä eroja tunnusteta muiden saamelaisia koskevien historiallisten totuuksien joukossa, totuus- ja sovintoprosessista tulee saamelaisryhmien eriarvoisuuden ja niiden keskinäisen kastijaon ja syrjinnän jatkamisen ja edistämisen väline.

Suomessa saamelaiskäräjien enemmistöllä on vahva pyrkimys päästä päättämään julkilausumien kaltaisilla julistuksilla entisten lapinkylien maiden käytöstä. Pyrkimys joiden mukaan alkuperäisoikeudet Suomessa kuuluisivat vain yhden alkuperäiskansaryhmän - pohjoissaamelaisten - hyväksymille "etnisille saamelaisille" eikä kaikille alkuperäiskansan tunnusmerkit täyttäville saamelaisryhmille ja näiden itsensä hyväksymille jäsenille, ei noudata oikeusvaltion, kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden tai saamelaisen oikeuden periaatteita. Siltä osin kuin pyrkimyksenä on ottaa saamelaisten yksityisesti omistama maa saamelaiskäräjien kollektiiviseen hallintaan, pyrkimykset ovat kommunistisia. Siltä osin kuin tarkoitus on saavuttaa tavoitteet muuta tietä kuin oikeustoimilla, pyrkimykset ovat luonteeltaan anarkistisia. Käräjien eliitti voi hymistellä mitä tahansa saamelaisesta maankäytöstä ja sen tarkoituksesta, mutta käytännöllisen politiikan tosiasia on, että julistuksilla eivät valtasuhteet vielä muutu, koska perustelut ovat poliittiset mutta eivät juridiset.

Kuokkasen manifestissa vaaditaan nurinkurisesti, että Suomen valtion on prosessin ennakkoehtona tunnustettava saamelaisiin kohdistamansa vääryydet ja pyydettävä niitä anteeksi. Normaalilogiikan mukaan asioita ensin selvitellään, ja jos selvittely osoittaa että on anteeksi pyydettävää, mahdollisesti pyydetäänkin. Anteeksipyytäminen oikealle ja vasemmalle tämän tästä ei välttämättä vie asioita eteenpäin, vaan pahimmillaan anteeksipyyntöjen merkityksen inflaatioon.

Näinä raskaina aikoina alueen vakauden kannalta kannattaisi pyrkiä parhaaseen ratkaisuun, koska meistä kukaan ei voi sanoa olisiko näissä oloissa jokin muut tie parempi sovun löytämiselle. Historia ei moisiin kysymyksiin anna koskaan vastausta. Saamelaiskäräjien johdon kehumien "suopunkiterroristien" kannanotot eivät osoita sitä, että halutaan vilpittömästi etsiä parasta ratkaisua. Niistä saa pikemminkin sen käsityksen, että uuteen saamelaiseen yhteiskuntaan siirryttäessä väkivalta ei ole pelkästään oikeutettu vaan myös välttämätön. On kuitenkin epäinhimillistä pitää väkivaltaa jonkinlaisena yleispätevänä ongelmaratkaisuna muka "korkeimpien" päämäärien vuoksi.

Tähän asti saamelaispoliittiset vastakohtaisuudet ovat olleet suuria. Samasta väestöstä on eroteltu ihmisiä eri karsinoihin. Jaon ovat aikaansaaneet tietyt äärimmäisyysainekset, joille tosiasiat eivät merkitse yhtään mitään. Miten voi tämän kaltaisessa tilanteessa hedelmällinen yhteistyö elää?

Nykyisen yhteiskuntajärjestyksen puitteissa toimittaessa kaikkia sitovat samat lait, joiden noudattaminen sallii vain erilaisia korostuksia. Pääväestön kulttuurisäätiöiden tuella toimivat saamelaisanarkistit julistavat teoksissaan ja aktivisti-iskuissaan että oikea tie saamelaisten oikeuksien hankkimiseksi on suora toiminta. Tällainen yritys istuttaa Ylä-Lappiin ulkoa tuotuja malleja herättää epätietoisuutta ja aiheuttaa kiistoja. Alueen pitkäaikaisen tradition mukaisesti asukkaat ovat sovinnollisia, sillä Ylä-Lapin tärkein elinehto on ollut sopu eri ryhmien kesken.

Elämä monikielisessä yhteisöissä on opettanut kärsivällisyyttä ja kunnioittavaa suhtautumista toisiin ihmisiin. Se on pohja jolla erilaiset saamelaiset yhteisöt ja yksilöt voivat jatkaa yhteistä elämäänsä jatkossakin. Totuudellisuudessa pysyen kipeistäkin asioista voidaan puhua, ja eri ryhmien keskinäiset suhteet ja suhteet Suomen valtioon saattaa kuntoon ja vanhat vääryydet pyytää anteeksi ja sopia. Joka nyt yrittää tavoittaa valtaa ja poliittisia voittoja muiden kustannuksella tässä prosessissa voi saavuttaa vain hetkellisiä ja pinnallisia voittoja, mutta tekee itselleen ja kaikille saamelaisille yhteisöille ja saamelaisille vahingon, jonka samanlainen korjaamismahdollisuus tulee ehkä vasta seuraavan sadan vuoden kuluttua.

Aikaisempia kirjoituksia aiheesta: Mihin tarvitaan totuuskomissiota vai tarvitaanko sitä? Inarinsaamelaiset, totuuskomissio ja saamelaislain uudistamishanke