Saamelaisten totuus ja sovintova valmistellut kuusi jäseninen toimikunta on pohtinut sitä mitä tarkoitetaan totuudella ja nostaa esille mistä pitää sovitella. Pitää myös kysyä minkälaisia muutoksia tarvitaan nykytilanteeseen nähden, jotta turvataan saamelaisten oikeudet harjoittaa omaa kulttuuriaan, kieli ja elinkeinot mukaan lukien. Kaikki komission jäsenet eivät näytä olevan yksimielisiä näistä kysymyksistä-

Totuus- ja sovintokomission kokoonpanon piti näyttää, että sen jäsenten valinnoissa toteutuu valtioneuvoston tavoite jonka mukaan komissio koostuisi henkilöistä jotka nauttivat laajaa luottamusta saamelaisten ja suomalaisen yhteiskunnan keskuudessa. Määrättyjen nimien ilmestyminen jäsenten joukkoon korosti riskiä totuus- ja sovitteluprosessin väärinkäyttämisestä niin että sen tuloksilla ja johtopäätöksillä olisi perusteltu Ylä-Lapin maaoikeuskiistan ratkaiseminen eräiden saamelaispiirien yksipuolisten etujen ja tavoitteiden mukaisesti, vastoin toisten saamelaisten etuja.

Koska komission tuli laatia työstään raportti joka olisi sisältänyt myös toimenpide-ehdotuksia, ei ollut täysin poissuljettua sekään, että tällaista uutta maanomistus- tai maanhallintamallia olisi pyritty rakentelemaan jo komission puitteissa. Pahimmillaan kyse oli taas yhdestä lukemattomista yrityksistä luoda ratkaisuja joiden tekeminen rajoitetaan määrättyjen tahojen suljettuun piiriin, vaikka tekeillä on muutoksia jotka koskevat kaikkia alueella asuvia, sieltä kotoisin olevia ja siellä maata ja maahan ja vesiin kohdistuvia oikeuksia. Juuri tähän julkisuudelta salattuihin rajoitettujen piirien käymiin neuvotteluihin ja niillä synnytettyihin erityisintressejä sokeasti ajaviin ratkaisumalleihin kaatui aikanaan Hallbergin toimikunta ja monet sen edeltäjistä. Sama kuin aikaisemmin kaatuineilla esityksillä näyttää nyt toistuvan.

Kärjistääkö sovintoprosessi ristiriitoja?

Mielipidevaikuttajat, minä mukaan lukien, ovat olleet taipuvaisia yliarvioimaan omien näkemyksiensä vaikutusta siihen mitä on tapahtunut tai tapahtumassa. Jos minulta kysytään, neuvoni ja kantani on että totuus- ja sovintoprosessi tulee aloittaa pohtimalla miten tältä kiistoja syventävältä tieltä voitaisiin ajoissa perääntyä. Asiaa ei ole riittävän monipuolisesti valmisteltu.

Jos vaikka komitea ei onnistunut omassa keskuudessaan saavuttamaan sopua, sovintoa ja sopua saamelaisalueen maanomistuskysymyksissä tuskin saadaan aikaiseksi kovien vaatimusten takia. Ennen kaikkea pitää välttää sellaisia muutoksia, jotka johtavat katastrofaalisiin seurauksiin kuten alueen talouselämän taantumiseen ja väestöryhmien väliseen vastakkainasetteluun. Tässä ei kannata ryhtyä dramatisoimaan, mutta sanon saman tien, ettei ole mitenkään todistettu eikä edes todennäköistä, että nykyisiä maanomistus- ja hallintaolosuhteita mullistavalla mallilla saataisiin nykytilannetta parempia tuloksia.

Runnomalla läpi yksipuolisia ratkaisumalleja vaiheittaisten askelten tie jää kokeilematta. Pitäisi periaatteessa muistaa, että muitakin vaihtoehtoja on. Ei ole niin, että tämä tai tuo vaihtoehto on oikea, vaan tarjolla on laaja valikoima erilaisia toimenpideyhdistelmiä, joilla kullakin on omat hyvät ja huonot puolensa. Väestöryhmien välisten suvereniteettisuhteiden muuttaminen on kuitenkin laajakantoisempi kysymys, enkä halua tarjota sitä lopullisena vaihtoehtona. En myöskään kannata muualla maailmasta kopioitujen mallien soveltamista Suomen olosuhteisiin, koska sellainenkin johtaisi saamen- ja suomenkielisten saamelaisten vasatakkainolon lisääntymiseen eli ristiriitoihin. Niiden lisäämiseen en todellakaan näe olevan mitään tarvetta.

Totuus- ja sovintoprosessin aloittaminen osoittaa meille, että saamelaisten saamelaiskäräjien käyttämä etsikkoaika on käytetty loppuun ja että kaikkia muutoksen mahdollisuuksia ei ole harkittu. Kaikki tähän asti esillä olleet esitykset saamenkielisten saamelaisten oikeuksien lisäämiseksi ovat vain aivan turhaan kärjistäneet kiistaa. Tilanteen ajautuminen vastakkainasetteluun on merkinnyt vahinkoa, suurta kärsimystä ja toivottomuutta etenkin inarinsaamelaisille, joita pohjoissaamelaisten ja kolttien muodostama saamelaispoliittinen koalitio kieltäytyy sitkeästi tunnustamasta Inarin Lapin tosiasiallisesti ensisijaiseksi alkuperäisväestöksi.

Toisaalta vaiheittaisestikin toteutettavan mutta silti mullistavan maanhallintaa koskevan kokonaisuudistuksen rakentamista voidaan arvostella. Sellainen pitkälle menevä uudistusprosessi on vaikeasti hallittava, etenkin jos se perustuu historiankuvaan joka ei vastaa sitä mitä on todella tapahtunut, ja jos tavoitteena on tila joka on pohjimmiltaan saamelaisnationalistinen haavekuva, utopia. Fiktion pohjalta on mahdotonta kestävällä oikeudellisella ja moraalisella pohjalla pysytellen rakentaa sellaista saamelaista yhteiskuntajärjestelmää, jonka luomiseksi suomenkielisiltä saamelaisilta otetaan ja saamenkielisille annetaan perustellen tätä alkuperäiskansaoikeuksilla tai positiivisella syrjinnällä. Sellaisenko asetelman pohjalta syntyisi sovinto? Itse epäilen, mutta oikeusministeriössä mahtaa elää sitkeässä tällainen usko. Yhtä lailla on kysyttävä, onko valtion roolina todellakin lisätä ristiriitoja, vai olisiko se ennemmin estää ristiriitojen puhkeaminen avoimeksi konfliktiksi?

Vähittäisen muutoksen ohjelmaa voidaan arvostella siitä, että sen väitetään olevan vain pienen muutoksen, vaikka kysymys kokonaisuudessaan on suuresta muutoksesta. Kuinka monta kertaa ovatkaan valtio ja saamelaiskäräjät vakuutelleet, että mikään ei tule muuttumaan. Eihän tällaista usko lapsikaan - jos mikään ei kerran muutu, miksi saamelaiskäräjät on ajautunut vaatimuksineen lähes avoimen kapinan partaalle niin valtiota, Korkeinta hallinto-oikeutta kuin itseään vastaan, ja miksi valtiovalta on vuosikymmeniä antanut jalkansa levätä varkain jarrupolkimella niin että sekä jarruhihnat, käämit että päreet ovat levittäneet savun kitkua?

Jos haluaa ylläpitää uskoa lainsäätäjään, se vaatii hyvän moraalin omaavien lainsäätäjien lisäksi myös pysyvää hyvällä moraalilla varustettua virkakuntaa - myös oikeusministeriöön - ja sitä, että suunnitelmiin saadaan alueella asuvan väestön lupa. "Mikään ei muutu" -satuilut voi viimein lopettaa ja sanoa avoimesti että kyseessä on saamelaiskäräjien voimaperäinen pyrkimys rajuun yhteiskunnan nykyisten olosuhteiden ja omistusoikeuksien muuttamiseen.

Millainen totuus- ja sovitteluprosessi lopulta saadaan?

Tällä hetkellä on epävarmaa tuleeko totuus- ja sovintoprosessi jatkumaan. Jos se jatkuu, sen on oltava läpinäkyvä, ja eikä saamelaisia tule pitämään siitä pimennossa, riippumatta siitä onko heidät otettu saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, tai ovatko he ainoastaan sellaisia, jotka olisi ILO:n alkuperäiskansasopimuksen perusajatusten mukaan tullut luetteloon ottaa. Näiden kysymysten tarkastelu voi vielä syvästi vaikuttaa totuus- ja sovintoprosessiin. Tässä keskustelussa tulee olemaan mukana rehellisyysvajetta, ja siksi asioista on vaikea keskustella niiden varsinaisilla nimillä.

Vaatiessaan ILOn sopimuksen ratifiointia saamelaiskäräjät korosti pelisääntöjen aikaansaamisen tärkeyttä. Tähän toteaisin vain että käräjien tarkoittamassa pelisääntöjen noudattamisessa se itse ei ole käyttäytynyt tavalla, joka herättäisi luottamusta ja uskottavuutta. Mitä pelisääntöjä silloin noudatettiin kun lähdettiin inarinsaamelaisia kuulematta valmistelemaan alkuperäiskansoja koskevan sopimuksen ratifiointia? Noudatettiinko silloin ihmisoikeussopimuksia ja syrjimättömyyttä?

Täytyy olla varsin hyväuskoinen, jos tosiaan uskoo, että totuus- ja sovintoprosessia luodaan sellaiset pelisäännöt, joita kaikkien tulisi noudattaa tai joita saamelaiskäräjät noudattaisivat. Vertailun vuoksi totean, että pelisäännöt nykyiselläänkin ovat sinällään riittävän hyvät ja perustellut. Harhauttavasti on annettu ymmärtää, että ne ovat tulleet juuri näiden ihmisoikeusrikkomuksien vuoksi käyttökelvottomiksi. Tämä ei pidä alkuunkaan paikkaansa.

Suomenkieliset ja saamenkieliset saamelaiset ovat keskenään hyviä naapureita, he ovat sukulaisia keskenään ja lähes kaikki tuntevat toisensa. He toimivat päivittäin monissa eri lakeihin perustuvissa yhteisöissä; paliskunnissa, metsästysseuroissa, kalastuskunnissa, yhteismetsissä, jakamattomien tilojen hoitokunnissa. Suomenkielisillä ja saamenkielisillä saamelaisilla ei ole keskenään mitään avoimia kiistakysymyksiä, ja jos olisi, niiden sovittelu olisi täysin mahdollista, elleivät saamelaiskäräjät ja valtiovalta olisi vetäisseet itseään ja toisiaan siihen Gordionin solmuun, jossa näiden toimijoiden saamelaispolitiikka ja suhteet ovat.

Eri väestöryhmien hyviä keskinäisiä suhteita ei kannata pilata ulkomailta kopioitujen mallien pohjalta ja vain, jotta johtavat saamelaispoliitikot saisivat vihdoinkin valitsijoilleen esiteltäväksi näyttöä siitä että saamelaiset ovat näiden johtajien työn tuloksena vihdoin saaneet Suomen valtion suostumaan saamelaisten vaatimuksiin ja tunnustamaan vanhat syntinsä

Näyttää myös siltä, että totuus- ja sovintoprosessin yhtenä tavoitteena on osoittaa miten Saamenmaasta tulee esimerkki kaikille muille maailman sorretuille alkuperäiskansoille. Tämä esimerkki osoittaisi miten kauniisti kaikki pohjoismaat noudattavat ihmisoikeussopimuksia ja kunnioittavat alkuperäiskansojen oikeutta omaan itsehallintoon, ja jos saamelaisilta kysytään, itsemääräämisoikeuteen. Oman saamelaisvaltion perustaminen ja jopa pelkästään tavoitteeksi otetun ulkoisen ja sisäisen siirtomaaherruuden purkaminen saattaa kuitenkin osoittautua paljon vaikeammaksi kysymykseksi käytännön tasolla kuin mitä yksikään hankkeen puuhamiehistä ja naisista on ajatellut.

Totuus- ja sovitteluprosessi voi epäilemättä olla hyvinkin arvokas saamelaisten yksilöiden ja yhteisöjen kokemusten purkamisen ja taltioinnin keino, ja niin tuloksilla kuin prosessilla voi olla tärkeitä terapeuttisia ja historiankirjoitukseen liittyviä merkityksiä. Maaoikeuskiistan ratkaisuvälineeksi prosessista ei kuitenkaan ole, eikä se poista saamelaisten objektiivista asemaa kartoittavan tilanne- ja olosuhdeselvityksen tarvetta - vai tuleeko sellaisen aika vasta kun totuus- ja sovintokomissio on julkaissut väli- tai loppuraporttinsa, vai onko se peräti tarkoitus saada aikaiseksi komitean puitteissa? Tällainen analyysi laadukkaasti toteutettuna palauttaisi uskon oikeusvaltioon ja jopa oikeusministeriölle sen uskottavuuden saamelaisasioista vastaavana ministeriönä. Jos saamelaisia ja Ylä-Lapin maanhallintaa koskeva lainsäädäntö on määrä uudistaa, yleinen lainvalmisteluhygienia ja hyvä lainsäädäntötapa edellyttävät lisäksi että lakiuudistusten vaikutukset ennakoidaan.