Joko olisi totuuskomission aika?

Kun olen seurannut KHOn viimeisimmästä ratkaisusta syntyneitä julkisia reaktioita, ei voi muuta kuin hämmästellä saamelaiskäräjien ja saamelaisradion yksipuolisia kannanottoja; nyt ollaan viemässä saamelaisilta tuhkatkin uunista kun KHO hyväksyi 93 vaalilautakunnan hylkäämän hakijan merkitsemisen saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Tähän kuoroon on liittynyt myös professori Veli-Pekka Lehtola, joka Turun kirjamessuilla julkistetussa kirjassaan säestää näitä käräjien onttoja kliseitä.

Arvostelijoiden pitäisi pikemminkin olla tyytyväisiä siitä, että KHO teki tällaisen ratkaisun. Kuka tahansa tämän jälkeen ei enää pääse saamelaiseksi, kuten virheellisesti väitetään. KHOn ratkaisu tarkoittaa sitä, että tämän jälkeen tarvitaan riittävä näyttö saamelaisuudesta, joten riittävän näytön kynnys on tämän jälkeen entistä korkeampi. Tästä käräjien pitäisi olla pikemminkin tyytyväinen, eikä lähteä syyttämään tuomioistuinlaitosta. Laithan on laadittu sitä varten, että niitä noudatetaan. Tähän on myös saamelaiskäräjienkin kuten kaikkien muidenkin tyydyttävä.

Saamelaisasioiden valmistelussa aikaisemmin on paljon puhuttu virheistä ja kokemattomuudesta. Historiallinen toimija ei kuitenkaan varsinaisesti tee virheitä. Hän tekee ratkaisuja, joihin on hänen katsannossaan hyväksyttävä peruste ja jotka tähtäävät tiettyyn hänen näkökulmastaan hyväksyttävään päämäärään. Saamelaispolitiikan päättäjät rakensivat epäilemättä linjauksensa saamelaiskäräjälain valmistelussa uskossa, että ne koituisivat saamelaisille eduksi. Se, että niin ei ole vielä tapahtunut, johtui tekijöistä, joita he eivät osanneet ottaa huomioon. Yksi keskeinen tekijä oli, että he lähtivät historiasta irrallisen saamelaismääritelmän nojalla muodostamaan ulkomailta Suomeen 1850-luvun jälkeen muuttaneiden porolappalaisten jälkeläisistä alkuperäisväestöä. Saamelaisten historia muuttui lyhyeksi, kun näkökulmaksi valittiin kolmen sukupolven taakse ulottuva saamelaismääritelmä. Suomen lappalaista muodostetun saamelaisväestö historiassa tämä osoittautuu mielenkiintoiseksi erottelijaksi, aivan kuin jokainen siinä oleva sukupolvi olisi aloittanut uuden aikakauden vaikka nain ei olekaan. Se miksi, että näin ei tapahtunut, johtui tekijöistä joita he eivät osanneet ottaa huomioon. Aika on kuitenkin muuttanut heidän asemaansa. Jälkeenpäin he itsekin muodostavat kaikki tietävää jälkimaailmaa; ovat nähneet ratkaisujensa seuraukset, ovat saattaneet todeta, missä tuli tehdyksi virhe, missä taas oikea valinta. Mutta mitä sekään loppujen lopuksi enää merkitsee - ei mitään.

Historian valossa on jokseenkin hyödytöntä lähteä vaatimaan silloisia päättäjiä myöntämään vastuunsa. Se on yhtä hyödytöntä kuin odottaa historian tutkijoiden muuttavan omia aikaisempia tulkintoja Lapin maiden asuttamisesta edes uusien lähteiden osoittaessa ne kestämättömiksi. Tosiasioiden tunnustamista ei ole siis tapahtunut edes KHOn viimeisimpien ratkaisujen jälkeen, vaikka niin olisi pitänyt tapahtua. Miksi? Saamelaiskäräjien mukaan käräjät käy puolustus taistelua suomalaistamista vastaan, jonka nykyinen saamelaiskäräjälaki mahdollistaa. Sellainen peruste on kuitenkin täysin tuulesta temmattu. Tuo väite voidaan milloin tahansa kumota. Etniset saamelaiset ja suomalaiset eivät ole etnisten saamelaisten uhka, vaan uhka on saamelaiskäräjien poliittisen johdon näköalattomuus ja tietämättömyys ympäröivästä yhteiskunnasta ja maailmasta.

Käräjät pyrkii yksisilmäisellä politiikallaan torjumaan etnisten saamelaisten sukulaiset statuksettomat inarinsaamelaiset, kääntämään heille lopullisesti selkänsä. Heidät selitetään syypäiksi saamelaisten nykyisiin ongelmiin. Menettelylle voi hakea kelvollisen vertailukohdan kuvitelmasta, että statuksettomat saamelaiset olisi julistettu syylliseksi saamelaiskäräjien ongelmiin ja jätetty sen vuoksi oman onnensa nojaan. Tuo kolea ja karu kuvitelma on valitettavasti monen statuksettoman saamelaisen osalta totisinta totta KHOn viimeisimmästä ratkaisusta huolimatta.

Vieläkään ei ole liian myöhäistä korjata tätä saamelaiskäräjille ja Suomelle vähemmän kunniakasta asian tilaa. Tähän tarvitaan totuuskomissiota. Sellainen elin tulisi muodostaa poliittisista toimijoista riippumattomista aisantuntijoista. Tällainen asiantuntijaelin selvittäisi hakemuksesta ja esittäisi kenelle hylätylle saamelaisstatusta vaille jääneelle olisi kohtuullista maksaa korvauksia henkisistä kärsimyksistään, taloudellisista menetyksistään ja kenelle ei.

Suomi tulkitsi aikoinaan inkeriläiset paluumuuttajiksi ja maksoi sillä tavoin sen kunniavelan, jonka Suomen menettely tuotti piskuiselle kansanosalle toisen maailmansodan myllerryksissä. Nyt olisi tilaisuus maksaa samaan alkuperäisväestöön kuuluville statuksettomille saamelaisille - vissi kunniavelka ja samalla lopettaa heidän syrjiminen. Se jos mikä osoittaisi ihmisoikeuksien kunnioittamista. Ihmisoikeuksien kunnioittamiseen vedotaan myös maahanmuuttajien kohdalla. Miksi ei sitten sama peruste käy statuksettomien saamelaisten kohdalla, sopii kysyä?

Lopuksi

Olen viime aikoina joutunut julkisesti käsittelemään saamelaiskäräjien politiikkaa paljon enemmän kuin oikeastaan olisin itse halunnut. Se on kuitenkin ollut välttämätöntä, koska juuri tämä väärä politiikka on sen asian ydin, joka on aiheuttanut nykyiset ristiriidat ja väestön tarpeettoman vastakkainasettelun.

Saamelaiskäräjien enemmistön olisi pitänyt asettua rohkeasti vastustamaan tuollaista politiikkaa, joka on jyrkässä ristiriidassa saamelaisten ja lappalaisten yhteisen historian kanssa. Saamelaiskäräjät ei kuitenkaan nähnyt lainkaan tehtäväkseen ajaa Suomen Lapin todellisen alkuperäisväestön etuja, vaan on rajoittunut edustamaan pääosin myöhemmin maahan tulleita saamelaisia, joille se vaati alkuperäiskansan asemaa. Tämä on saanut kauan jatkua Suomen valtion täydellisellä tuella, aiheuttaen suuria kärsimyksiä Ylä-Lapissa asuville saamelaisille, lappalaisille ja muille ihmisille. Tällä hetkellä ollaan veitsen terällä: jatkuuko tämä politiikka vai onko se tullut tiensä päähän? Jos ja kun se on tiensä päässä, asettuu kysymys siitä mitä sen tilalle tulee. Miten tästä jatketaan, mikä on uusi suunta? Utopioiden tavoittelu ja oppi siitä, että tarkoitus pyhittää keinot, ovat johtaneet nykyiseen kiistaan. Niinpä tulevaisuuden varalle on kehitettävä vaatimattomampia poliittisia päämääriä, jotka ovat vapaita kaikesta messiasajattelusta ja maanpäällisestä paratiisin kaihosta. On tavoiteltava maailmaa, joka perustuu todellisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Saamelaiskäräjien ajamaa diktatuuria tulee vastustaa keinoilla, jotka eivät ole ristiriidassa historiallisten tosiasioiden ja demokratian kanssa.