Aluksi

Tätä kirjoittaessani edessäni ovat olleet Sami Arvvut yhdistyksen ja Saamelaisnuorten lausunto saamelaiskäräjälain uudistamista valmistelevalle työryhmälle, mutta laajennan tarkasteluani niistä yleisemmälle tasolle.

Ylä-Lapin alkuperäiskansasta ja maaoikeuksista syntynyt keskustelu on paljastanut erään mielenkiintoisen vaiheen yli 40 vuotta jatkuneessa kiistassa; eri suuntiin vetäviä oikeassaolijoita on runsaasti ja niitä tulee koko ajan lisää.

Saamelaisten maakiistassa toiset luottavat tieteeseen, johtavat saamelaispoliitikot intuitioon, kokemuksiin ja mielipiteisiin. Se johtuu erilaisista käsityksistä. Ketkä ovat siis oikeassa - poliitikot vai asiantuntijat? Vai kuuluuko ratkaisuvalta yhteisölle, joiden omistamia maita kiistaa koskee, mukaan lukien yhteisöön kuuluvat saamelaispoliitikot ja saamelaistutkimuksen asiantuntijat? Ja miten, kun yhteisöjä on enemmänkin yksi, mutta nopeasti ajatellen vain yksi maa, jota monet pitävät omanaan tai ainakin heille kuuluvana?

Kun on kyse yksityisten Suomen lakien mukaan omistamista maista ja maan ja vesien käyttöoikeuksista, lukuisat näiden omistat pelkäävät tosissaan maittensa ja oikeuksiensa kollektivisointia. Näitä omistajia löytyy niin saamelaisista kuin kaikista muistakin kansalaisryhmistä. Tältä osin ymmärrän oikeassa olijoiden kasvavan määrän. ILO-sopimusta ajavien johtavien saamelaispoliitikkojen on ollut vaikea käsittää, että alkuperäiskansan suojelemiseksi tarkoitettua sopimusta uskalletaan epäillä ja vastustaa. "Törkeätä!" kuuluu monen saamelaisaktivistin suulla.

Mutta ovatko sitten tätä maiden kollektivisoinnin vaatimusta ajavan pienen mutta äänekkään ryhmän edustajat oikeassa, kun he väittävät olevansa liikkeellä hyvän, yhteisen asian puolesta? Tieteestä ei näytä kukaan tässä kiusallisessa tilanteessa välittävän kukaan. Maanomistusolojen kehittymisestä on julkaistu laadukkaita tutkimuksia, joita kukaan ei tunnu muistavan tai niistä välittävän. Niinpä tässä tilanteessa faktoista piittaamatta isketään pöytään omakohtaisia näkemyksiä: maaomistus murenee kun yksityisten omistamat maat sosialisoidaan ja niistä muodostetaan saamelaiskäräjien hallitsema maaomaisuus, johon vain saamelaisilla on kollektiiviset oikeudet. Ja tietenkin vain niin suppean saamelaismääritelmän avulla rajatuilla saamelaisilla, että Inarin ja sen eteläpuolisten alueiden alkuväestön perilliset jäävät voittopuolisesti tai kokonaan saamelaisuuden ulkopuolelle.

Onko kyseessä tieteellinen kiista?

Ihmiset saattavat luulla, että kyseessä on tieteellinen kiista kun maanomistusmuotoa tai omistussuhteiden muuttamista vaativan tutkijan sana painaa yhtä paljon kuin saamelaispoliitikon. Monilla asiaa tuntemattomilla on sellainen luulo, että tutkijan sanaan tässä maakiistassa on syytä luottaa. Harva kuitenkaan muistaa, että tiedekin on ihmisten toimintaa, joka tuottaa varsin epätäydellistä ja muuttuvaa tietoa. Sen paras - tiedettä vähemmän tuntevien usein heikkoudenmerkiksi ymmärtämä - puoli on kuitenkin, ettei mikään tieto ole pyhää. Siksi tiede korjaa omat virheensä sitä mukaa, kun ne huomataan. Tätä periaatetta eivät kaikki saamelaisten asiaan sitoutuneet tutkijat huomaa, vaan heillä ojassa oleva lehmä - tai poro - saa heidät tinkimään tieteen vaatimuksista politikoinnin hyväksi.

Silti he esiintyvät akateemisten ansioittensa tai ainakin tittelinsä antamalla painoarvolla, niin kuin sekä totuus että ratkaisuvalta olisi heidän hallussaan. Kun lausunnon tai varsinkin adressin alle saadaan vielä runsaasti akateemisia virkasisaria ja -veljiä, mieluiten eri puolilta maailmaa, ja vahvistetaan joukkoa kulttuuriväellä, uskotaan että nimien yläpuolella oleva teksti omaa jo huomattavan painoarvon kun totuutta punnitaan.

Mitä pitemmälle tieteeseen ja moraaliin vedottaessa etäännytään niiden perusperiaatteista, sitä selvemmäksi käy tieteen ja moraalin ideologinen luonne. Kun etäännytään kyllin kauas, mennään propagandan puolelle.

Sekä tieteen että yhteisöjen ja näistä koostuvien kansakuntien tasolla totuuden etsiminen on välillä tuskallisen hidasta ja polveilevaa, mutta silti toivoa antavaa. Tästä on kouriintuntuvaa näyttöä Ylä-Lapissa, jossa tutkimustiedolle ei ole annettu mitään todellista merkitystä, mutta jossa sitä ei kuitenkaan ole onnistuttu jyräämään maan rakoon asti. Yritystä ei ole puuttunut.

Palataan sitten siihen mistä aloitin, eli totuusongelmaan pohjimmiltaan Ylä-Lapin maanomistusta ja hallintaa koskevassa kiistassa. Erilaiset uutiset kiistan erilaisista vaiheista ovat vuosikymmenien ajan olleet näkyvästi esillä mediassa. Aiheeseen liittyvistä teemoista on julkaistu erilaisia opinnäytetöitä, väitöskirjoja, julkaisuja ja raportteja jotka muun muassa ovat kyseenalaistaneet valtion ja yksityisten maanomistuksen Lapissa. Samalla aitosaamelaisen maanälkäisen eliitin suulla on todettu, että ilman maiden omistussuhteiden muuttamista saamenkieli ja kulttuuri tulevat Suomessa kuolemaan, saamelaiset sulautuvat pääväestöön jne.

Merkilliseltä tuntuu se, että tämän suuntauksen lähellä olevat tai sen poliitikkoinakin toimivat tutkijat eivät halua arvioida ja analysoida sitä mikä nykyisessä maanomistusjärjestelmässä on hyvää, vaan haluavat nähdä sen saamelaisten kannalta pelkästään huonona. Eikä kiistanalaista ole ollut vain maanomistus, vaan hämmennystä on ollut monen muunkin asian ympärillä. Ennen saamelaisten kannalta edistykselliset ihmiset ovat muuttuneet "saamelaisvastaisiksi" jos he ovat halunneet saada tietoa näistä asioista, tai jos he ovat joutuneet rakentamaan kriittisen kannan itse löytämänsä tiedon pohjalta.

Maannälkäiset poronhoitajat

Maanälkäisen suuntauksen edustajat ajavat poronhoitoa harjoittavien saamelaisten asiaa, tai ainakin he pitävät poronhoitoa saamelaisen kulttuurin ylivoimaisesti keskeisimpänä alueena, käyttäen poronhoitoa ideologisena lippuna tai ikonina. Tosiasioiden tasolla saamelaiseksi luokiteltu perinteinen poronhoito on muuttunut yhä suuremmassa määrin luonnon monimuotoisuutta köyhdyttäväksi ryöstötaloudeksi.

Saamelaisten poronhoitoa puolustavat ja sitä lippunaan kantavat kieltävät kuitenkin kaikki tutkimustulokset, väittäen niitä saamelaisvastaisiksi. Saamelaisiin liittyviä kohu-uutisia näkyy julkisuudessa jatkuvasti. Niissä on lähes aina kyse siitä miten saamelaisia sorretaan ja miten heidän kulttuuriaan käytetään väärin ja loukkaavasti. Otetaan esimerkiksi uutinen siitä, että Uudessa Seelannissa tarhatun saksanhirven lihaa markkinoidaan mielikuvilla vapaasti vaeltavista poroista ja saamelaisista. Harhaanjohtavaahan se on, mutta kun ajattelee tämän päivän poronhoitoa, onko ero niin suuri? Toisinaan tuntuu, että säilörehulla tai keinorehulla Lapin kotitarhoissa tuotettua poronlihaa ei kannata syödä, vaan mieluummin Uudessa Seelannissa luonnonrehulla tuotetun saksanhirven lihaa.

Ristiriitaisuudet eri näkemysten välillä eivät silti hämää meitä. En tiennyt aloittaessani saamelaispoliitikon uran yli 40 vuotta sitten, kuten en vieläkään tiedä, kuka on sellainen asiantuntija jonka puheeseen voi viimeistä piirtoa myöten luottaa. Nekö tiedeuutisten vakiokasvot kuten Veli-Pekka Lehtola, Pekka Sammallahti ja Klemetti Näkkäläjärvi, jotka kohta vuosikymmenestä toiseen toistelevat samoja litanioita statuksettomien inarinsaamelaisten muodostamasta uhkasta saamenkielelle ja kulttuurille.

Kaikki nämä asiantuntijat jättävät kuitenkin kertomatta sen tosiasian, että sekä etnisten että statuksettomien saamelaisten ryhmissä on paljon henkilöitä jotka ovat sukulaisia toisilleen, ja että nämä elävät ja työskentelevät yhdessä samoissa kyläyhteisöissä, siis toteuttaen samaa tosiasiallista elämänmuotoa. Näin nämä asiantuntijat ovat tehneet tietoisesti valinnan joka sisältää ihmisoikeuksia kunnioittavasta poikkeavan linjavalinnan. Asiantuntijat jättävät myös kertomatta, että ihmisoikeuksilla pyritään yhdistämään eikä rasistiseen erotteluun meihin ja muihin.

Instituutioiden uudistuminen

Monesta saamelaisesta tuntuu, että juuri nyt elämme poikkeuksellista ajanjaksoa ja murrosvaihetta. Nyt on pinnalla vallitsevien valtainstituutioiden murentaminen. Uudistaminen ei ole itseisarvo, mutta usein hyväksi. Instituutiot on tarkoituksella ja hyvistä syistä rakennettu jäykiksi, mutta niillä on taipumus kalkkeutua sisäisten voimien vaikutuksesta. Ne joiden joiden ryhmäetuja jokin instituutio ajaa kohtuuttomasti yli yleisen edun, tapaavat suojella instituutiota ulkoa. Instituutiosta tulee yhä vankempi, mutta kun se ei enää vastaa ajan ja ympäristön sille asettamia vaatimuksia, se lähtee usein mätänemään sisältä.

Jos aikansa eläneen instituution oma sisäinen ja sen hyödynsaajien ulkopuolelta tarjoama tuki on kyllin vahvaa, instituutio ei uudistu, ja sen tai sen osienkaan uudistaminen tarvetta vastaavasti on vaikeaa tai mahdotonta. Historiasta tiedämme, miten silloin käy. Tulee räjähdys, jossa uudistusta ajavat voimat ottavat vallan. Räjähdys nostaa liikkeelle yhteiskunnan pohjamudan ja pahat voimat, joita uinuu useimmissa ihmisissä. Edessä voi olla pitkä ja tuskainen kausi. Jos uudistusta ajaneet voimat lyödään alas, edessä on poliittisen taantumuksen ja pitkä yhteiskunnallisen kehityksen vauhdin hyytymisen aika.

Siirrytään takaisin omaan, pienempään mittakaavaamme. Saamelaiskäräjien kohdalla olemme onneksi pisteessä, jossa instituutioiden ja niiden toiminnan ajanmukaistaminen on vielä hyvinkin mahdollista. Pintaremontit ja osakohteiden parantelu ei kuitenkaan riitä, vaan meidän on tehtävä taloomme perusparannus, kunnon remontti.

Nykytilan kannattajat eivät murenna heitä palvelevia instituutiota, miksi tekisivät. He rakastavat niitä, ja täyttävät ne omalla väellään niin että ne tuottavat heidän haluamiaan ja tarvitsemiaan tuloksia. Näitähän on nähty, ja viime päivinä on nähty runsaasti myös saman saamelaispoliittisen linjan pää- ja tukiyksiköiden tuottamia lausuntoja. Useimpien lausuntojen sisältö on luettu useaan kerran ennenkin. Aitosaamelainen nuorisoliitto uskoo epäilemättä olevansa oikeassa ja totuuden hyvällä asialla. Vanhempi väki tietää mistä puhuu ja mitä on paras jättää sanomatta, ja jatkaa lausuntokoneensa veivaamista silmää räpäyttämättä. Ulos virtaa vanhaa tuttua tavaraa.

Uusi alkuperäiskansatutkimus

Saamelaispoliitikkojen ja maanomistuskysymystä lähestyessään kummasti yksisilmäisiksi muuttuvia saamelaistutkijoiden totuuden haastaminen ei rajoitu maanomistuskysymykseen, vaan muutkin ihmisten arkielämää koskevat tieteenalat ovat joutuneet puolustautumaan. Tällöin oivan keinon tarjoaa vetoaminen siihen että nykyaikainen tieteellinen paradigma on jättänyt taakseen yhden totuuden etsimisen mallin. Tähän on hyvä liittää vielä perustelu, että saamelaistutkimus on osa laajempaa kansainvälistä alkuperäiskansatutkimusta. Taakse on jätetty kolonialistisen tutkimuksen aikakausi, jolloin siirtomaavaltioiden tutkijat tutkivat alkuperäiskansoja.

Tänä päivänä alkuperäiskansojen omat tutkijat - ja vain he - saavat tutkia, tai kykenevät tutkimaan alkuperäiskansoja. Tänä päivänä alkuperäiskansatutkijat, jotka siis itse kuuluvat omiin alkuperäiskansoihinsa, tutkivat omia kansojaan ja koko maailmaa, kaikkea mitä haluavat ja mihin lahjakkuus riittää. Asennetta on, ja lahjakkuutta, hyvä niin. Mutta kun tiedonhankinnassa lisäksi nostetaan alkuperäiskansojen perinteiset, shamanismin kaltaiset perinnemenetelmät tieteellisiksi menetelmiksi, ollaan alueella jossa saamelaistutkijan kanssa on vaikea ja turha väitellä. Hänestä on tullut oman kansansa shamaani tässä ajassamme.

Tieteellisten tulosten sitkeän sivuuttamisen esimerkeiksi voimme ottaa porojen ylilaidunnusta, Oulun ylioston maaoikeusselvitystä tai Juhani Wirilanderin lausuntoa koskevia tietoja. Niitä vastaan väitetään pelkästään poliittisin argumentein. Vaikka tutkimustulokset väittävät toista, poliitikot ja poliittisesti latautuneet tutkijat kinastelevat asiasta päätyen siihen, että tarvitseeko tässä porojen ylilaidunnuksen kuriin saattamiseksi tehdä yhtään mitään, tai mitäpä tässä saamelaisten maaoikeuksia ajaessa pitäisi ottaa huomioon todellinen asutus- ja maanomistushistoria tai nykyisen maanomistuksen reaalitilanne.

Tukijoukkojen lausunnoista ja sosiaalisessa mediassa kajahtaa yleensä kaikuna, että saamelaisilla on ne oikeudet joille tutkijat eivät ole löytäneet perusteita, ja että päinvastaiset väitteet edustavat ikiaikaista ja edelleen jatkuvaa, saamelaisiin kohdistuvaa kolonialistista parjaamista ja tosiasioiden vääristelyä. Perusteluina nämä totuuden kieltäjät käyttävät sellaisia marginaalisia tutkimustuloksia, jotka sopivat omaan agendaan parhaiten. Saamelaispoliitikkojen, saamelaisten maanomistajien ja poromiesten taloudelliset intressit ajavat ponnistuksiin joiden on määrä saada totuus näyttämään pelleilyltä.

Saamelaisasioissa erilaiset kokemusasiantuntijat ja itseoppineet asiantuntijat ovat nousseet merkittäviksi vaikuttajiksi. Kaikesta näkee miten media hakee draamaa ja etsii haastateltaviksi ihmisiä, jotka vähät välittävät uusimmista tutkimustuloksista. He löytävät saamelaisia, jotka kertovat että kiinteistörekisteri ei ole sellainen rekisteri joka osoittaisi, että sinne merkitty omistaja olisi alueensa oikea omistaja, vaan saamelaisten maanomistus on luonteeltaan ratkaisevasti erilaista eikä sitä ole kirjattu mihinkään asiakirjoihin. He tietävät myös kertoa, että vanhoihin maa- ja veronkantokirjoihin tai käräjäkirjoihin jonkun ihmisen kohdalla ei tee tästä saamelaista, vaan että merkintä tarkoitti yksinomaan tietyn lapinveroksi kutsutun veron maksamista, ja sitä joutuivat maksamaan kaikki uudisasukkaat.

Jos saamelaistukijoille annetaan suunvuoro, nämä kertovat silmää räpäyttämättä että kaikki vanhoissa asiakirjoissa lappalaisiksi merkityt olivat suomalaisia uudisasukkaita. Näin, vaikka tuoreempi tutkimus on antanut selkeän kuvan siitä että nimenomaan saamelaiseen alkuväestöön kuuluvat perustivat uudistiloja omille sukumailleen, ja että suomalaisen uudisasutuksen leviäminen alkoi ja vahvistui vasta myöhemmin. Näitä totuutena tarjoiltuja satuiluja voisi luetella tässä vielä pitkän liudan. Satujen kertojille ei ole tärkeä totuus, vaan poliittiset päämäärät. Suureen yleisöön uppoaa parhaiten kaunis, yksinkertainen satu sorretuista saamelaisista, joilta on viety maa, joiden asutushistoriaa aina vääristellään ja joilta on riistetty maat, vedet, kieli, oikeus omaan identiteettiinsä ja ainakin lähes kaikki muutkin oikeudet.

Milloin vastaanottajina ovat todellisesta maanomistuksesta­ ja­ maanomistajista asiasta perillä olevat asiantuntijat, pyritään vastakkainasettelulla antamaan liikaa tietoa. Näin saamelaiskäräjien ohjaileman median avulla pyritään antamaan tietty kuva siitä, miten huonosti saamelaisia maankysymyksissä edelleen kohdellaan.

Jos asiaa puolustetaan tieteellisellä tiedolla ja vastustetaan poliittisilla mielipiteillä, asetelma on kaikkea muuta kuin järkevä, koska ulkopuolinen ei voi verrata perusteluja keskenään, mutta ei kuitenkaan ymmärrä niiden yhteismitattomuutta. On selvää, että Oulun yliopiston tutkimustieto pätee paljon yleisemmin kuin asiasta tietämättömän saamelaispoliitikon joka on hurahtanut saamelaisten kollektiiviseen maaomistukseen. Toisaalta mikään akateeminen tieteen ahjo tai koko saamelaistutkimuksen tieteen maailma ei ole taatun kriittisesti tarkastetun tieteellisen totuuden lähde, niin kauan kuin tarkastukset ja kehuminen tapahtuu samanhenkisten tutkijoiden muodostaman akateemis-shamanistisen taikapiirin sisällä.

Saamelaispoliitikkojen ja heidän lähipiiriinsä kuuluvien mediassa esittämien mielipiteiden valta on uskomattoman suuri. Kaikesta kuitenkin näkee miten vähän he loppujen lopuksi ovat selvillä siitä mistä he puhuvat. Kun he hokevat "saamelaisten maat takaisin saamelaisille", tosiasiat puhuvat aivan muuta. Sen sijaan että he parhaiden perinteiden mukaisesti pitäisivät mielensä avoimena kriittisille ja vastakkaisille kannoille, nämä ihmiset näyttävät uskovan mieluummin niitä näkemyksiä, jotka heillä ovat jo valmiiksi. Totuuden kanssa leikitellessä veitsen terällä ovat samalla kysymykset toisten ihmisten arvostamista ja toisten ihmisten kunnioittamista.