Sovittelua, olosuhdekartoiuksia ja kulttuuri-itsehallintoa

Uutissa kerrottiin tänään, että totuus ja sovittellua varten muodostettun komission saamelaiskäräjien nimeämät jäsenet eroavat. Prosessissa näytti olevan kuitenkin päällimmäisenä tämän kiistanalaisen maakysymyksen omistuksen ja hallinnan saattaminen maaliin käräjien johdon haluamalla tavalla. Sitä vain ei haluttu sanoa ääneen.

Saamelaiskäräjät vaatiessaan valtiota palauttamaan sen saamelaisilta laittomasti itselleen ottamat maat takaisin saamelaisille ei näytä ymmärtävän sitä, että oikeus ja laki eivät ole sama asia. Lappalaisten viime viimeaikainen historia on täynnä oikeudenmukaisuuteen ja totuuteen liittyviä kannanottoja. On myös esitetty erilaisia vaatimuksia tehtäviin nimitettävistä komissaareista. Ehkä muistin virkistämiseksi tämän analyysin kannattaa aloittaa 75 vuotta sitten tapahtumalla, jolloin Lisman erämaakylään ilmestyi kulkumies, joka kertoi olevansa Suomen hallituksen ministeri Aalto, jonka Suomen hallitus oli lähettänyt ottamaan selvää kyläläisten olosuhteista.

No ministeri teki olosuhdekartoituksen ja lupasi palata niin pian kuin mahdollista takaisin tuomalla esityksen kyläläisten tilanteen parantamisesta. Ministeriä ei kuitenkaan ole tähän päivään mennessä vielä näkynyt, vaikka vierailusta on kulunut yli 75 vuotta. Vierailua voidaan kuitenkin pitää jonkinlaisena alkusysäyksenä pyrkimyksissä parantaa saamelaisten asemaa. Asia on kuitenkin ollut vireillä niin, että saamelaiset saivat kovan väännön jälkeen oman kulttuuri-itsehallinnon vuonna 1995.

Monet saamelaisaktivistit ovat ylpeilleet sillä, ettei uusi itsehallinto ollut sidottu muotoihin; se ei tunnusta vallan kolmijakoa ja saattaa siis ulkonaisten muotojen häiritsemättä toteuttaa viimeinkin ylintä oikeudenmukaisuutta saamenkansan etujen nimissä. Tämän kääntöpuoli oli kuitenkin statuksettomien saamelaisten syrjiminen eli totuuden vastaisen näkemyksen levittäminen saamenkansasta ja sen muodostuksesta.

Statuksettomien saamelaisten kohtelusta

Palataanpa kuitenkin ajassa hiukan taaksepäin. 1950-luvulla saamelaiset aktivistit olivat laidasta laitaan oikeudenmukaisuuden fanaatikkoja. Näillä ihmisillä oli autoritaarinen halu löytää ja toteuttaa viimeistä piirtoa myöten todellinen pyhä oikeus ja vapauttaa sen turvin sorretut saamelaiset suomalaisten ikeestä. Näillä aktivisteilla oli narsistinen intohimo saamelaisalueen hallitsemiseen omilla käsitteillä, asettuminen kaikkien ihmisten ja heidän instituutioittensa yläpuolelle. Katsottiin, että koko saamelaisia sortava systeemi oli tarpeeton, josta oli päästävä eroon.

Saamelaisaktivistien tavoittelema oikeudenmukaisuus on monien vaikeuksien kautta saatu toteutettua, mutta vain osittain. Aluksi kaikki saamelaiskäräjien ajamat hankkeet näyttivät seilaavan myötätuulessa. Mutta sitten iski vauhtisokeus. Unohdettiin, että saamelaisalueella asuu alueen todellinen alkuperäisväestö inarinsaamelaiset ja yli 7 000 suomalaista ja se, ettei näiden ihmisten perus- ja ihmisoikeuksista voida käydä kevytmielisesti huutokauppaa. Näin valheesta tuli asiaa ajavan saamelaisryhmän perusvika. Itselläni on monesti tullut mieleen, että saamelaisten itsehallinto on joutunut oman edun tavoittelijoiden käsiin, vaikka kaikki olisi voinut mennä toisin.

Kehitystä läheltä seuranneena voin todeta, että saamelaiskäräjien hallitus ja sen ympärille kerääntyneet ovat keskittyneet turvaamaan asemansa keinoja kaihtamatta. Tilanteen on saanut aikaan alastoman totuuden paljastuminen; statuksettomat saamelaiset täyttävät alkuperäiskansasopimuksen kriteerit. Sen on tunnustanut myös KHO. Siksi saamelaiskäräjien johto haluaisi poistaa vallan kolmijaosta KHO:n. Kaikkien demokratian ystävien on tunnettava tästä suurta huolta ja vastustettava tällaisia ihmisoikeuksien loukkauksia. Jos itse olisin ollut ajamassa tällaista syrjintää miettisin kuumeisesti, miten korjata ne vahingot, jotka politiikallani olen aiheuttanut statuksettomille saamelaisille. Anteeksipyyntö on vähintä. Kaikille se ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan järeimpiä keinoja.

Voi olla, että statuksettomat saamelaiset ovat niitä, joita saamelaiskäräjien johto käyttää testatakseen reaktioita käytökseensä. Vastauksen pitää olla yksiselitteinen. Statuksettomat saamelaiset ei voi olla se heikko kohta, jonka perusteella käräjät rakentaa itselleen ylä-Lappiin asemaansa. Kanssakäymisessä etnisten saamelaisten kanssa on tehtävä selväksi, että statuksettomien saamelaisten kohtelussa on toimittu kaikkien laillisten menettelyjen vastaisesti. Selkokielinen viestini on, että käräjien nykyinen johto rikkoo sekä kansainvälisiä että kansallisia velvoitteitaan.

Elämää suurempi kysyys: mikä on totuus siitä ketkä ovat saamelaisia?

Palataanpa ajassa taas hiukan takaisin. Suomalaisille Lappi ja saamelaiset edustavat jonkinlaista alkuperäiskansan kulttuurin kehtoa. Suomalaiset hyödylliset ja hyödyttömät idiootit ovat vuosikymmenten ajan tulleet Lappiin ihastelemaan saamelaisten tapaoikeutta ja esimerkillistä luontosuhdetta. Inhimillisesti katsoen näiden myötäjuoksijoiden rooli on ollut ymmärrettävää ja vielä ymmärrettävämpää on ollut niiden huomattavassa asemassa olevien poliitikkojen toiminta, jotka ovat sokeasti nielleet kaiken propagandan. Eräiden suurten lakihankkeiden yhteydessä marssitettiin koko saamelaiskäräjien eliitti todistamaan, että lappalaiset olivat kelvottomia edustamaan saamenkansaa, koska he olivat tekosaamelaisia.

Mikä on siis totuus ja kuka siitä päättää? Saamelaispolitiikassa on tässä kysymyksestä tullut elämää suurempi kysymys. Totuusprosessia ajavalle eliitille shokki on ollut melkoinen, kun statuksettomat saamelaiset ovat osoittaneet vallanpitäjille sen missä kulkee faktan ja fiktion välinen raja. Kiitos kuuluu tästä myös kaikille niille saamelaisille ja suomalaisille, jotka arvioivat maailmaa avoimesti demokratian pelisääntöjen mukaan.

Hannele Pokan toiminta saamelaiskysymyksissä

Hannele Pokan rooli sovintoprosessissa jäi näkemättä. Hän ei oikeustieteilijänä ole voinut olla tietämätön siitä millaiseen operaatioon hänet on vedetty. Ahon hallituksessa oikeusministerinä toimineen Pokan toimesta esiteltiin vuonna 1995 saamelaiskäräjälakiesitys. Esitys oli valmisteltu hyvin suppeassa piirissä, siitä puuttuivat paikalliset maanomistajasaamelaiset, kunnat ja monet muut keskeiset tahot. Tavallisesti saamelaiskäräjien ajamissa lainsäädäntöhankkeissa on sovittu kaksikantaisessa järjestelmässä, jossa saamelaiskäräjien lisäksi toisena osapuolena on ollut oikeusministeriö. Järjestelmästä puuttui kolmas osapuoli, kunnes kovan painostuksen jälkeen Lapinkylien yhteistyöjärjestö astui mukaan maaherra Hannele Pokan saamelaistoimikuntaan vuoden 2000 lopussa.

Maaoikeushankeen alkuvaiheissa saamelaisradikaalit olivat laskeneet voivansa käyttää lapinkyliä omiin tarkoituksiinsa. Lapinkylien yhteistyöjärjestö teki kuitenkin nyt lopullisesti selväksi, että saamelaiskäräjien suulla puhuvat saamelaiset eivät polveutumisensa puolesta olleetkaan pääsääntöisesti lapinkylien laillisia oikeudenomistajia, vaan ulkomailta Suomeen muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläiset ja Petsamosta asutetut koltat.

Saamelaiskäräjien johto koki, että lappalaiset vaativat saamelaisilta näiden jo saavuttamien etujen leikkauksia ja saamelaiskäräjien maanomistusvaatimusten mitätöintiä. Niinpä saamelaiskäräjät joutui Pokan toimikunnassa altavastaajaksi paikallisen elinkeinoelämän ja Lapinkylien yhteistyöjärjestön vaatimuksille saada aikaan oikeudenmukainen ratkaisu.

Kun saamelaisradikaalien esiin nostamat faktat osoittautuivat keksityiksi, he käänsivät kelkkansa. Tästä eteenpäin saamelaiskäräjät ei pitänyt lapinkyliä ja Lapinkylien yhteistyöjärjestöä alkuperäisväestöön kuuluvana tahona, vaan suomalaisina, joilla oli saamelaiskäräjiin nähden vastakkaiset edut ja tavoitteet.

Hannele Pokasta sanottiin, että hän olisi nauttinut Ylä-Lapissa yleistä luottamusta. Tämä on kuitenkin perusteetonta. Pokka oli sitoutunut ajatukseen, jonka mukaan vain saamelaiskäräjien vaaliluettelossa olevat henkilöt ovat oikeutetut esittämään maavaatimuksia, ja lappalaisia hän oli julkisuudessa nimittänyt "tekolappalaisiksi etujen tavoittelijoiksi". Tätä taustaa vastaan ei ollut yllätys, että Pokan toimikunnan kaksivuotinen työ ei tuottanut saamelaiskäräjien toivomaa tulosta, vaan ns. täydellisen poliittisen flopin.

Syksyllä 2002 Pokan toimikunnan asettanut silloinen oikeusministeri Johannes Koskinen ilmoitti, että hän ei vie toimikunnan tuottamaa lakiesitystä eduskuntaan.

Lapinkylien yhtestyöjärjestön merkitys

Lapinkylien yhteistyöjärjestön saavutuksista saamelaisten ja lappalaisten yhteisen historiallisen pohjan ja asutushistoriallisten erojen osoittaminen oli menestyksellinen, mutta tavoitteita ajamaan tarvittiin poliittista vaikuttamista ja paikallisen elinkeinoelämän ja kuntien mukaantuloa.

Lapinkylien yhteistyöjärjestö perustettiin edistämään maanomistajasaamelaisten, lappalaisten ja elinkeinoelämän tavoitteiden ohella myös näiden tavoitteiden mukaista yhteiskuntapolitiikkaa. Mukana oli moni saamelaisrekisteriin merkitty saamelainen.

Yhteistyöjärjestön perustaminen rakentui historiallisen totuuden puolustamiseksi saamelaiskäräjien ajamia maanomistushankkeita vastaan. Lapinkylien argumentaatiosta voi lukea pitkälle menevää maanomistuskonfliktin analyysiä. Vaikka saamelaiskäräjien poliittinen johto pitää Lapinkylien yhteistyöjärjestön merkitystä ja työn tuloksia vähäisinä, todellisuudessa järjestö on palauttanut koko ILOn sopimuksen ratifioinnin valmistelun oikeisiin lähtökohtiin.

Vaikka Lapinkylien yhteistyöjärjestön ajama konsensus saamelaiskäräjien ja valtion kanssa on jäänyt saavuttamatta, on yhteistyöjärjestö määrätietoisella työllään saanut poliittiset päätöksentekijät vakuuttuneiksi siitä, että ILOn sopimusta ei voi ratifioida ennen kuin saamelaiskäräjät saadaan samaan neuvottelupöytään statuksettomien saamelaisten kanssa. Totuus -ja sovittelun rakentaminen lähtee nimenomaan tästä. Edessä tulee olemaan monien mielenkiintoisten kysymysten ratkaisu kuten kysymyksiä, jotka liittyvät voimassa olevaan saamelaismääritelmään. Jos siihen liittyviä ongelmista ei suostuta keskustelemaan, on sovittelu epäonnistunut.

Saamelaispolitiikka on hajottaa ja hallita

Omakohtainen kokemus on minulle opettanut sen, että politiikka on paksunahkaisten hommaa. Se on juonittelua ja panettelua. Se on oman edun tavoittelua. Politiikassa tarvitaan tekoja ja käytöstapoja, jotka synnyttävät luottamusta politiikkaa kohtaan. Ketkä pystyisivät tätä luottamusta luomaan elleivät juuri poliitikot itse. Perustuslaillinen kansanvalta ei menesty ilman luottamusta, mutta sen täytyy olla molemminpuolista. Kaikki nämä edellä esittämäni väitteet ovat sellaisia, joita ilman ei demokratia toimi. Sen olen myös itse entisenä saamelaispoliitikkona joutunut kantapään kautta tuntemaan.

Suomea voidaan pitää pitkälle kehittyneen demokratian mallimaana, josta hyvänä osoituksena on saamelaisille säädetty kielen ja kulttuurin itsehallinto. Suomi tarjoaa tästä eri väestöryhmien rinnakkaiselosta mallisesimerkin. Kovin suurta vetovoimaa ei kuitenkaan tällä esimerkillä toistaiseksi ole ollut niihin ihmisiin, jotka rauhan ja ystävyyden ohella etsivät sellaista politiikkaa, joka tunnustaa tasa-arvon käytännössä.

Koko saamelaiskäräjien olemassaolon ajan on ollut ja on edelleenkin poliittinen oppositio, jota on kaikissa käänteissä pyritty eristämään, kieltämään sen olemassaolo, mistä hyvänä esimerkkinä on käräjien ääniharavien Kari Kyrön ja Anu Avaskarin estäminen pääsemästä vaikuttamaan käräjien hallintoon ja enemmistön harjoittaman politiikan määrittämisen sisältöön.

Vaikka oppositio on käyttäytynyt demokratian pelisääntöjen mukaan, siitä huolimatta valtaa pitävä enemmistö sanoo sen toimintaa saamelaisvastaiseksi. Tämä on johtanut siihen, että oppositio on joutunut kohdistamaan toiminnassaan huomiota saamelaispolitiikan ytimeen. Tosiasia on kuitenkin, että opposition työkenttä on vallassa olijoiden taholta rajoitettu minimiin.

Valitettavasti tässä tilanteessa opposition on tyydyttävä enemmistön sanelemiin pelisääntöihin. Vakavasti ei ole yritettykään tarttua saamelaispolitiikan todella arkoihin kohtiin esimerkiksi siihen tapaan, jolla valheiden avulla on lähdetty toteuttamaan inarinsaamelaisien oikeuksien vähentämiseen tarkoitettua ohjattua demokratiaa. Muistan, miten alkuperäiskansasopimukseen vedoten oli tarkoitus ensinnäkin kuristaa todellinen alkuperäisväestö, tilan entisille veromailleen perustaneet lappalaiset. Tämä alkuperäisväestö, ihmiset, joiden esivanhemmat olivat ikimuistoisista ajoista eläneet alueella, piti osoittaa suomalaisiksi. Tämä olisi repinyt sukulaisverkoston ja ihmisten väliset historialliset siteet rikki.

Tähän asti inarinsaamelaisten olojen järjestäminen heidän toivomallaan tavalla on ollut mahdotonta. Kaikkien saamelaisryhmien muodostamaa hallitusta on yritetty toteuttaa "tunnetulla tavalla”. Historia tulee vielä kertomaan totuuden eri puheenjohtajien kausien kriiseistä. Ennustan, että historia tulee vielä osoittamaan tuomionsa. Valitettavasti vaaleissa ei ole vielä saatu aikaan parlamentaarisen kansanvallan periaatteisiin huonosti soveltuneesta politiikasta irtaantumista.

Saamelaiskäräjien puheenjohtajan rooli

Normaaliolojen ensimmäinen ehto on, että saamelaiskäräjien puheenjohtaja tarkoin välttää henkilökohtaisen politiikan harjoittamista. Saamelaiskäräjälaki kaipaa muutoksia parlamentaarisen järjestelmään vahvistamiseksi. Tämän opetuksen ovat puheenjohtajina toimineet Pekka Aikio, Klemetti Näkkäläjärvi, Tiina Sanila-Aikio ja Tuomas Aslak Juuso antaneet. Puheenjohtajien valtaa on voitu käyttää liian vapaasti. Sitä omavaltaisesti lisättäessä on käräjien jäsenet siirretty toiselle sijalle.

Puheenjohtajan paikka on olla eri saamelaisryhmien vastakkainasettelun yläpuolella. Puheenjohtajan saamelaispoliittiset valtaoikeudet tulevat vasta saamelaiskäräjien jälkeen. Puheenjohtajalle kuuluvan saamelaispolitiikan johtamisen on tapahduttava loukkaamatta eri saamelaisryhmiä. Myös inarinsaamelaiset tulee huomioida yhdenvartaisina muiden kanssa. Demokraattisten menettelytapojen noudattamiseen emme tarvitse vallankumousta tai eliitille myötämieleisiä poliitikkoja. Todelliselle, elävälle demokratialle ovat yksittäisten saamelaispoliitikkojen käyttämä oveluus, juonikkuus ja vallanhimo huonoin mahdollinen vaihtoehto.

Pari sanaa epäonnistuneesta saamelaismääritelmästä

Keinona pohjimmiltaan samaa juurta olevan väestön jakamisessa kahteen eriarvoiseen ryhmään on käytetty saamelaiskäsitettä. Sitä on analysoitava lähinnä historiallisesta näkökulmasta ja siihen liittyvän vision kautta, joka tarkoittaa sitä, että saamelaisuus legitimoi itseään alusta saakka paremmalla tulevaisuudella.

Käräjien hallituksen yritykset, vaimentaa inarinsaamelaisten muodostama oppositio ovat lyhytnäköisten etujen sanelemaa. Ne johtuvat ”saamelaisdemokratian” poikkeuksellista luonteesta ja ovat tässä mielessä epänormaalit. Opposition äänen estäminen ei ole tyypillistä kansanvaltaisesti hallitussa Suomessa. Se on epänormaalia ja viittaa saamelaisen demokratian sairaudentilaan.

Saamelaispolitiikkaa on viime vuosikymmenten aikana hoidettu sellaisilla tempuilla, joilla valta pystytty keskittämään pohjois- ja kolttasaamelaisten käsiin. Tilanne on epänormaali ja nyt aika vaatia palaamista demokratiaa, jossa inarinsaamelaiset saavat päätöksenteossa väestömääränsä mukaisen aseman.

Pidän saamelaiskäräjien vaatimusta lappalaisperusteen poistamista inarinsaamelaisten perus- ja ihmisoikeuksien vastaisena monestakin erisyistä johtuen. Saamelaiskäräjät ei ole kelpuuttanut saamelaisiksi kaikkia henkilöitä, jotka voitaisiin periytymisensä ja yhtäjaksoisen alueella asumisen perusteella lukea inarinsaamelaiseen alkuperäiskansaryhmään kuuluviksi.

Tällaisia henkilöitä on karkean arvion mukaan enintään 2000. Tämän ongelman juuret ulottuvat vuonna 1962 suoritettuun haastattelututkimukseen, jolla yritettiin tavoittaa kaikki Suomen Lapissa asuvat saamelaiset. Tutkimusta johti Pohjoismaiden saamelaisneuvoston sihteeri Karl Nickul, ja siinä kertyneen perusaineiston analyysi julkaistiin 1968 Erkki Nickulin tilastotieteen pro graduna nimellä "Suomen saamelaiset vuonna 1962". Olen käsitellyt haastattelututkimuksen osin hirtehistä todellisuutta toisaalla, mutta totuus tutkimuksesta on, että sen toteuttamisen puutteiden vuoksi inarinsaamelaisten sukujen jälkeläisistä tavoitettiin korkeintaan neljännes.

Vuoden 1962 "saamelaisten väestönlaskennan" - nimikettä väestönlaskenta voidaan sen kohdalla käyttää vain lainausmerkeissä. Se jätti kuitenkin syvän ja kohtalokkaan haavan ja raskaan, meidän aikoihin jatkuneen perinnön Suomen alueen saamelaisten kokoonpanoon ja määrittelyyn. Vuoden 1973 saamelaisvaltuuskunnasta annetun asetuksen (824/73) saamelaismääritelmä sekä vaaliluettelo mm. perustuivat sen tietoihin. Vuoden 1973 asetus (1 § 2 mom.) määritteli saamelaisvaltuuskunnan vaaleissa äänioikeutetun henkilön seuraavasti: "Saamelaisella tarkoitetaan tässä asetuksessa henkilöä, joka tai jonka vanhemmista tai isovanhemmista ainakin yksi saamelainen on Pohjoismaiden saamelaisneuvoston jäsen Suomen jaoston vuonna 1962 suorittaman väestölaskennan mukaan, taikka muutoin todetaan oppineen saamen kielen ensimmäisenä kielenään."

Vaikka saamelaismäritelmästä syntineitä ongelmia yritettiin myöhemmin oikaista, tämä saamelaiskäräjien perustaan periytynyt perusvirhe on tuottanut harmia tähän päivään asti, ja sen varaan on rakennettu alkuperäinen, onnettomaan "väestönlaskentaan" perustunut "saamelaisrekisteri". Tämä perusvirhe on mahdollistanut tuon tökerön "väestönlaskennan" ulkopuolelle jääneiden ja jätettyjen saamelaisten ja heidän jälkeläistensä törkeän syrjimisen.

Heidän jälkeläistensä syrjinnän lopettaminen ja syrjivän kiintiöjärjestelmän lopettaminen muuttaisi myös väestöryhmien välisiä määrällisiä suhteita saamelaiskäräjillä. Niin tärkeää kuin tämä olisikin, vähintään yhtä tärkeää olisi kuitenkin, että kukin saamelaisista alkuperäiskansayhteisöistä saisivat oman itsehallintonsa, joiden puitteissa he voisivat itse päättää millä perusteilla ja menettelyllä päätetään ketkä heihin kuuluvat, ja puhua itse puolestaan omalla, väärentämättömällä äänellään. Tässä yhteydessä olisi aika suorittaa uusi, kriittisen tarkastelun kestävä saamelaisten väestönlaskenta. Eiköhän olisi viisainta aloittaa ensin tämän tiedossa olevan epäkohdan korjaamisesta ennen kuin muita pitemmälle meneviä toimenpiteitä suunnitellaan.

Totuuden selvittämisen kannattaa aloittaa perehtymällä tutkimustietoon. Suosittelen aloittamaan tohtori Juha Joonan väistökirjasta.

Takaisin