Sen jälkeen kun eduskunta oli vuonna 1995 säätänyt saamelaiselle kulttuuri-itsehallinnolle lailliset puitteet, ovat saamelaiset vaatineet omaa tiedotuskeskusta. Kun eduskunta hylkäsi esitykset saamelaiskäräjälain uudistamiseksi vuonna 2015, alettiin saamelaiskäräjiä lähellä olevien saamelaisvaikuttajien piirissä jälleen korostetusti puhua tiedotuskeskuksen tarpeellisuudesta. Sen tavoitteena olisi toimittaa saamelaisten edun mukaista tietoa suomalaisille ja ulkomaisille päättäjille. Tiedostuskeskuksella tähdätään myös siihen, että monet yksittäiset toimijat ja toimittajat levittäisivät yhdenmukaista kuvaa Suomen saamelaisista muusta väestöstä erillään elävänä alkuperäiskansana.

Tähän esitykseen valtion tukemasta tosiasioita manipuloivasta tiedotuksesta, jota voisi kutsua propagandaksi sanan varsinaisessa merkityksessä, on syytä suhtautua kriittisesti. Kärjistäen voisi sanoa, että hanke tähtää siihen että saamelaiskäräjät saisi valtion rahoittaman keskuksen, jonka kautta levittää "tietoa" siitä miten Suomen valtio ja pääväestö sortavat saamelaisia. Seuraava askel lienee sitten saamelaiskäräjien oma suurlähetystö Helsinkiin. Tämä ei ole vitsi, Norjan saamelaiskäräjillä vaaditaan paraikaa suurlähetystöä Osloon.

Tähän asti saamelaisia koskeva ja heidän itsensä harjoittama tiedotustyö on toiminut pienillä resursseilla ja improvisoiden. Saamelaiskäräjien hyvänä apuna on tosin tunnetulla tavalla toiminut Yleisradion saamelaistoimitus. YLE-Sapmi on kuitenkin osa valtion varoin ylläpidettyä julkista yleisradiotoimintaa, ja siksi sen kautta tapahtuvan saamelaisen tiedotuksen tavoitteita ja menetelmiä on ollut vaikea määritellä yksiselitteisesti niin että se vastaisi täysin saamelaiskäräjien johdon tarpeita, tavoitteita ja ohjausta.

Saamelaisten kuvan kiillottaminen ja esittäminen Suomeen ja ulkomaille on ollut sekoitus kansallisen identiteetin uudelleen määrittelyä, kansallista tehtävää ja poliittis-taloudellisia intressejä. Tähänastinen tiedotustoiminta on ollut pahasti kaksijakoista. Valtaväestön tiedotusinstituutiot ovat jakaneet matkailua, vientikauppaa ja yleistä myönteistä Suomi-kuvaa palvelevaa, romantisoivaa saamelaiskuvaa. Aitoudesta on usein tingitty, on riittänyt että välittyvä kuva on kaunis ja eksoottinen.

Saamelaiskäräjät on kritisoinut epäaitousilmiöitä, mutta ei itse romantisoivaa kuvaa, jota se päinvastoin on itse ravinnut totuudellisuuden kustannuksella. Siinä missä valtion ja pääväestön laitosten saamelaistiedotus on rajoittunut myönteiseen kuvaan, käräjien tavoitteena on ollut järjestelmällisesti levittää kuvaa sorretusta alkuperäiskansasta Euroopan Unionin katolla ja muokata mielipidettä pyrkimyksilleen myönteisiksi. Tähän asti tapahtunutta toimintaa voisi kutsua hyvin selkeäksi yksisuuntaiseksi, nimenomaan "propagandaksi"; matkailupropagandaksi, vientipropagandaksi ja saamelaisnationalistiseksi poliittiseksi propagandaksi.

Saamelaiskäräjien propaganda on kanavoitu etenkin YLE:n saamelaistoimituksen kanavien kautta mutta myös muiden uutisvälineiden kautta suomalaiselle suurelle yleisölle. Propagandan tavoitteisiin ja sisältöön on vaikuttanut se puutteellinen kuva, joka saamelaisten mielestä on ollut suomalaisilla saamelaisista. Propagandaa on yritetty muokata siten, että se kelpaisi poliittisille päättäjille, siitä on tehty myös alitajuisesti saamenkansan kansallisen kuvan peili. Syntynyt kuva on sekoitus saamelaisten omaa kuvaa ja suomalaista suuren yleisön miellyttämiseksi tehokkaiksi arveltuja elementtejä. Niissä painotetaan saamelaisten alistamista, mutta myös saamelaisten kulttuurisaavutuksia, fantasioita rodullisesta alkuperäiskansasta ja sen oikeutetuista alueellisista vaatimuksista Ylä-Lapin maihin ja vesiin.

ILOn sopimuksen ratifioinnin valmisteluun liittyvään toimintaan saamelaiskäräjät lähti voitonvarmana ja siksi huonosti valmistautuneena. Ratifioinnin valmisteluprosessin kuluessa kaikenlainen tiedotus ja mielikuvien välitys liittyi olosuhteiden pakosta propagandaan, joka tilanteen kärjistyessä kävi yhä räikeämmäksi. Käräjien oma ja YLE-Sapmin kautta tapahtuva tiedotus tarkoitti jotakin muuta kuin neutraalia tiedottamista. Siihen liittyi vastaanottajan manipulointia ja ohjaamista haluttuun suuntaan. Tiedotukseen kuului ihmismielen ohjailu psykologisin keinoin, sensuuri ja harhautus, jopa totuuden peittely alkuperäiskansan muodostuksesta. Käsitteiden sekamelska on jatkunut näihin päiviin asti.

ILOn sopimuksen ratifioinnin epäonnistuminen käynnisti tilanteen johon saamelaiskäräjät joutui pahasti valmistautumattomana. Organisoimattomuus ja toiminnan hajanaisuus näkyi kaikessa alastomuudessaan. Ajatus tiedotuskeskuksesta on nähtävä osana rivien uudelleen järjestämisestä.

Tähän asti jokainen toimija on siis tuottanut propagandaa omin keinoin, ja erilaisia viestintämenetelmiä on käytetty eri tavalla. Saamelaiskäräjien kannalta tulos on ollut epätyydyttävä. ILO-sopimuskriisin aikana harjoitettu osin kömpelön propagandistinen tiedotustoiminta paljasti suurelle yleisölle ja päättäjille liian avoimesti että eräiden keskeisten saamelaistoimittajien toimintaa ei hetkittäin ohjannut neutraalin tiedottamisen ihanne, vaan heidän omaksumansa saamelaispoliittinen aate.

Uuden tiedotuskeskuksen perustamishankkeella pyritään tiedotuksen yhdensuuntaistamiseen ja sen saamiseen paremmin saamelaiskäräjien hallintaan, mutta myös propagandan hiomiseen. Kyseessä on siis eräänlaisesta uuden alun yrittämisestä, tavoitteista luopumatta. Kaikesta näkee, että saamelaiskäräjät ei halua, että toimintaan osallistuisivat sen kontrollin ulkopuolella olevat viranomaiset, yksittäiset tahot, viennin edistämisorganisaatiot, suurten firmojen etujärjestöt, jopa yksityiset henkilöt.

Koska propaganda on saanut ansaitusti huonon maineen, sanaa ei tietenkään käytetä, vaan käytetään neutraalilta kuulostavaa tiedotus-termiä, vastaavasti kuin saamelaistoimituksen kautta harjoitettua propagandaa on harjoitettu tiedotuksen, uutisoinnin ja journalismin nimellä. Harvapa toimija kutsuu omaa propagandaansa tällä nimellä, ja yleisin käytetty peitenimi on tiedotus.