On odotettavissa, että valtioneuvosto piakkoin nimeää jäsenet viisihenkiseen Saamelaisten totuus- ja sovintokomiteaan. Prosessissa joudutaan vetämään myös raja mihin asti vaatimukset saamelaisen autonomiasta ja itsehallinnosta yltävät, ketä ne koskevat, keiden oikeuksia ne rajoittavat ja mitä tässä yhteydessä tarkoitetaan saamelaisella, suvereenisuutta tavoittelevalla itsehallinnolla ja kansallisvaltio Suomen suvereenisuudella.

Vaikka valtion alaiset muutkin toimijat, kuten metsähallitus ja muutamat ministeriöt ovat vahvasti mukana kuvassa, kysymys konkretisoituu vahvimmin siinä, että saamelaiskäräjät toisella puolella, ja toisella kokoonpanoltaan vaalikausittain vaihtuva Suomen eduskunta ja toisiaan seuraavat hallitukset eivät ole kyenneet löytämään yhteisymmärrystä saamelaisia koskevan erityislainsäädännöstä ja sen soveltamisesta. Toisiaan seuraavissa sisäisesti natisevissa komiteoissa yhteisymmärrys on tosin voitu saavuttaa, mutta yhteisymmärrys on säännöllisesti murentunut ennen kuin ehdotuksista on saatu aikaiseksi lopulliset lait.

Vaikka näiden jatkuvien ongelmien kohdalla ei ole paljon puhuttu suvereenisuudesta ja kansainvälisestä politiikasta, ne liittyvät näihin asioihin keskeisesti. Vaikka en olekaan kansainvälisen politiikan asiantuntija, olen kuitenkin pitkäaikaisena saamelaispoliitikkona joutunut jossain määrin paneutumaan myös näihin ulottuvuuksiin. Mielenkiintoni johtuu myös siitä, että saamelaisia - myös minun sukulaisiani - asuu Suomen lisäksi Norjassa ja Ruotsissa.

Kansainvälisen politiikanperinteisen, ns. realistisen näkemyksen mukaan valtion määrittäviä ominaisuuksia ovat suvereenisuus, tunnustaminen ja alueherruus. Suvereenisuudella tarkoitetaan tässä perinteisessä näkemyksessä yleisesti ottaen sitä, ettei kansainvälisessä järjestelmässä ole valtion yläpuolella ylempää auktoriteettia. Tämä ei estä valtiota liittymästä vapaaehtoisesti kansainvälisiin sopimuksiin.

Kansainvälisen toimijan statuksen valtio saa, kun toiset valtiot tunnustavan sen. Suomi on itsenäinen valtio ja YK:n jäsen, jolla on oma alue. Suomen alueherruus edellyttää, että hallitus kykenee hallitsemaan maantieteellistä aluetta, mutta myös sen sisällä toimivia kansalaisia - saamelaiset mukaan lukien - ja muita toimijoita kuten massa oleskelevia tai vierailevia muitten valtioiden kansalaisia.

Suvereenisuus on sekä käsitteellinen viitekehys että poliittinen käytäntö. Suvereenisuus ilmaisee miten ylintä valtaa käytetään tiettyjen alueellisten rajojen sisällä. Sen mukaan kansallisvaltio on yhtä kuin kansa, maa eli valtio maantieteellisessä merkityksessä ja kansallinen valta. Valtio (valtiolaitoksen merkityksessä) on myös valtion (alueen merkityksessä) väestöstä koostuvan inhimillisen järjestelmän pääasiallinen toimija. Valtiollisen suvereenisuuden yksi tunnusmerkki on täydellinen sisäinen ja ulkoinen itsehallinto. Sisäinen suvereenisuus tarkoittaa maan oikeuspiirin sisällä tapahtuvia asioita, ulkoinen suvereenisuus maan kansainvälistä toimintaa.

Niin sisäisen kuin ulkoisen suvereenisuuden keskeiset muodot ja rajat on määritelty perustuslaissa, kansainvälistä suvereniteettia säätelevät lisäksi voimasuhteet ja kansainvälinen oikeus, joka koostuu osin kansainvälisistä sopimuksista ja niiden tulkinnasta, osin valtioiden välisessä kanssakäymisessä muodostuneesta tapaoikeudesta.

Suomen kaltaisessa perustuslaillisessa, kansanvaltaisessa eli demokraattisessa valtiossa valtiolaitoksen valta kansalaisiin ja maassa oleviin muihin henkilöihin on tarkoin rajattu perustuslaissa ja muissa laeissa, jotka kansa on itse säätänyt. Suomen perustuslaissa kansanvaltaisuuden periaate on ilmaistu lauseella "Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta".

Valtioilla on oikeus päättää vapaasti suhteistaan muihin valtioihin eikä valtio ole velvollinen suostumuksettaan sitoutumaan kansainvälisiin velvoitteisiin. Valtion sisäisellä suvereniteetilla tarkoitetaan juuri valtion alueherruutta: valtion on ylin vallankäyttäjä alueellaan, eikä valtiolla ole oikeutta käyttää valtaa toisten valtioiden sisäpuolella.

Niistä monista instituutioista, jotka muodostavat sosiaalisen ympäristön, valtio on ainoa, jolle kansainvälisen oikeudessa on annettu sisäinen suvereenisuus ja jonka klassisen kansainvälisen oikeuden piirissä sallitaan toimivan legitiimisti kansainvälisessä järjestelmässä. Tätä oppia ja käytäntöä vastaan kohdistuu jatkuva ja kasvava paine, kun kansalaiset ja kansalaisjärjestöt etsivät vipusinta omien oikeuksiensa ja etujensa ajamiseen valtion ulkopuolelta, esim. YK:n ja EU:n järjestöistä ja järjestelmistä. Myös saamelaiskäräjät on esiintymisellään koettanut murtaa valtion suvereenisuusperiaatteen, joka on yksi valtiota kannattavista nurkkakivistä. Viime vuosia valtion suvereenisuutta on testattu mm. metsäkysymyksissä, tiehankkeissa ja Tenojoen kalastussopimuksessa. Myös muut ryhmät, kuten kveenit ja metsä- ja kalastajalappalaiset ovat turvautumalla erilaisiin kansallisvaltion ulkopuolisiin instituutioihin saavuttaakseen sellaista mihin he eivät yksilöinä pystyisi.

Kärjistyneimmin valtion suvereenisuuden haastaminen ilmeni tapauksessa jossa kolttasaamelainen Suomen saamelaiskäräjien puheenjohtaja ja porosaamelaisiin kuuluva entisen puheenjohtajan valittivat YK:n ihmisoikeuskomiteaan siitä, että Suomen lain mukaan asiassa korkeimpana valitusasteena toimiva Suomen Korkein hallinto-oikeus oli määrännyt erään nimeltä mainitsemattoman, mutta helposti tunnistettavan henkilön merkittäväksi saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Ihmisoikeuskomitea asettui valittajien kannalle, jonka mukaan kyseisen henkilön määrääminen vaaliluetteloon loukkasi heidän henkilökohtaista oikeuttaa harjoittaa saamelaiskulttuuriaan. Ihmisoikeuskomitean prosessi oli siltä osin onneton, että siinä päätettiin epäsuorasti, täysin kyseistä henkilöä kuulematta, että valitusten tarkoittama henkilö ei ole saamelainen. Ihmisoikeuskomitea ei ilmeisesti nähnyt tässä minkäänasteista prosessiongelmaa, ollen sokea sille, että se syyllistyi itse ihmisoikeusloukkaukseen. Asetelma ei muuttunut vähemmän mielenkiintoiseksi kun kyseinen henkilö on jo kahdessa käräjävaaleissa valittu käräjien jäseneksi huippuvahvalla äänimäärällä.

Saamelaisten vaatimukset saada valtion menneinä vuosisatoina itselleen ottamat maat takaisin on saamelaisten keskuudessa herättänyt epäilyjä siitä, kuinka pitkälle valtionherruus yltää, onko valtiolla ylipäätänsä oikeudellinen pohja päättää saamelaisten asioista? Kysymys koskee ennen kaikkea luonnonvarojen hallintaa ja omistusta.

Vaatiessaan valtiolta sitä ja tätä saamelaiset hyödyntävät, osin ehkä huomaamattaan, kehitystä jossa todellisuus, tai ennemminkin käsitys siitä, relativoituu eli suhteellistuu: kehitys käy siihen suuntaan, että enää ei puhuta yhdestä vaan useista todellisuuksista ja totuuksista, jotka riippuvat kokijasta ja siitä mistä ja keiden näkökulmasta asioita tarkastellaan. Moninäkökulmainen ajattelu vie helposti absoluuttiseen relativismiin, jossa kaikkien kokemukset, käsitykset ja väitteet ovat yhtä tosia. Meidän sanotaan elävän "totuuden jälkeistä aikaa". Tämä rajattomuuden - sanan monissa merkityksessä - muotioppi edistää yksinkertaisen oikeustajun hämärtämistä tarjoten runsaasti liikkumatilaa monenlaiselle kansankiihotukselle, jotta harjoitetaan myös saamelaisten keskuudessa.

Sitten yksi tärkeä huomio; suvereenisuus ja valtioiden rajat tuovat esiin myös omistamisen käsitteen. Kun omistusta tarkastelee eri maiden oikeusperinteen ja lainsäädännön valossa käy ilmi, että omistuksen muodot etenkin maa- ja vesioikeuden alalla vaihtelevat jopa eri pohjoismaiden välillä. Tämä on suurin niistä kysymyksistä, jossa Suomessa asuvat saamelaiset, naapurimaiden saamelaisten tuella ja jopa aloitteesta ovat yrittäneet monia kiertoteitä kyseenalaistaa mm. toimittamalla YK:n vetoomuksia, jossa Suomen valtiota syytetään saamelaisten sorrosta.

Se on yksi syy siihen miksi Suomen valtio on päättänyt aloittaa saamelaisten kanssa totuus- ja sovintoprosessin, jossa valtion kanssa yhdessä avataan konkreettisia kysymyksiä saamelaisten sortamisesta. Piakkoin asetettavan Saamelaisten totuus- ja sovintokomission jäsenyyden ja toimeksiannon ulkopuolelle on kuitenkin rajattu se osa alkuperäisväestöstä, jonka valtion ja saamelaiskäräjien toiminnasta on eniten joutunut kärsimään, kuten merkittävä osa Inarin kalastaja ja metsäsaamelaisista. Korjauksen saaminen tähän on ehdoton edellytys sille että komission työ tulee vastaamaan sen nimeä.