Mihin tarvitaan suopunkiterrosimia?

Siitä lähtien kun koulupoikana luin ensimmäisen kerran saamelaisesta Laurukaisesta, joka osasi taitavasti eksyttää erämaissa jahtaavia vihavenäläisiä ovat saamelaisuuteen liittyvät myytit kuten sankaruus ja sankarihahmot olleet teemoja jotka ovat minua jatkuvasti kiinnostaneet. Laurukaiseen ja moniin muihin hahmoihin kuten erämaassa asuviin hirviöihin kuten staaloihin liittyvät tarinat vetosivat tunteeseen ja mielikuvitukseen. Nämä ja monet muut saamelaiskansalliset hahmot nostattivat kansallista ylpeyttä.

1950-luvulla sankaruus sotasankaruutena oli vielä saamelaisten keskuudessa kouraantuntuvasti läsnä, sankarihaudat, kaatuneiden muistelu, invalidit, Petsamon ja Karjalan siirtolaiset kuuluivat saamelaisalueella arkipäivän ympäristöön. Koulussa meille saamelaisille tulivat Runeberg ja Topelius tutuiksi.

1960-luku pudotti suomalaisesta maailmasta sankarit jalustalta. Sen sijaan saamelaiset katselivat hämmentyneinä tilannetta. Koulussa meille saamelaispojille tuli selkeästi ja yksiselitteisesti selväksi, että suomalaiset ovat sankarikansaa meihin saamelaisiin verrattuna. Hehän olivat turvanneet kovissa taisteluissa Suomen itsenäisyyden ja saamelaisille tulevaisuuden. Harvemmin tuli esille se, että olivathan toki samaa isänmaata olleet puolustamassa myös monet saamelaiset, kuten kolttasaamelainen Illeppi Fofanoff yhdessä Mauno Koiviston kanssa Karjalan kansaksella torjumassa Tali-Ihantalassa venäläisten massiivista hyökkäystä kesä-heinäkuussa 1944.

Luultavasti suomalaiskansallisen sankarimyytin syntyyn saamelaisesta näkökulmasta oli vaikuttanut valtiovalta luomalla perinteen, jossa suomalaisten kansallinen erinomaisuus ja poikkeuksellisuus olivat keskeisessä asemassa. Saamelaiset lienevät todelle uskoneet, että suomalaiset ovat Jumalan valitsema kansa, jonka puolella ovat Jumala ja kuningas itse. Joka tapauksessa suomalaisen ja saamelaisen sankarin ero oli se, että suomalaisessa sankarissa yhtyivät huimuus, hurjuus ja sitkeys valtavaan voimien keskittymiseen, jonka puitteissa suomalainen sai hetkessä enemmän aikaan kuin saamelainen. Näkyvä saavutus tästä oli peltojen raivaaminen arktisiin kiveliöihin entisten lapinkylien alueille. Siinä oli hyvä esimerkki myös samalla alueella asuvalle saamelaisille miten luonto taltutetaan.

Olikin vain loogista, että suomalainen käytti urotyöltä säästynyttä aikansa vain lepäillen ja ehkäpä hurskautta harjoittaen. Samaan aikaan saamelainen tuhlasi ainutkertaista elämäänsä historiallisella sukualueellaan tarkoituksettomaan puurtamiseen perinteisten elinkeinojensa kanssa, mikä ei koskaan ihmeitä tuottanut. Toisaalta eihän saamelainen osannut ihmeistä unelmoida. Tähän tapaan voisi kuvata saamelaisten ja suomalaisten aikaisempaa suhdetta.

Toki saamelaiset ja suomalaiset erovat toisistaan esimerkiksi juuri myyttiensä puolesta, ja myytit taas säätelevät ihmisiin kohdistuvia odotuksia ja tuottavat tiettyä käyttäytymistä. Saamelaiskansallinen joukkopsykoosi on ollut viime vuosina monelle saamelaiselle todellinen valtava kollektiivinen kokemus, joka on vaikuttanut etnisen saamelaisjoukon käyttäytymiseen, esimerkiksi sen liukumisesta suopunkiterrorismin tukemiseen. Tällä hurmoksella on villitty saamelaisia totaaliseen taisteluun suomalaisia vastaan. Tällä hurmoksella on lähdetty saamelaisista rakentamaan sankariväestöä. Sankaruus, ainakin sikäli kuin kyseessä on on sotasankaruus on ennen muuta kieltäymystä ja uhrivalmiutta. Siispa fanaattinen itsetuhoisuus voi olla läheistä sukua sankaruudelle . Sankaruuteen kuuluu myös hyve, jonka on oltava sankaritekojen motiiveissa mukana.

On sanottu, että se kansa on onnellinen, joka ei tarvitse sankareita. Tavalliseen saamelaiseen tämä sanonta sopii kuin nyrkki silmään. Tässä on tiivistetty olennainen osa siitä kokemuksesta, jonka Euroopan kansat hankkivat 1900-luvulla, josta tuli miljoonien tapettujen sankarien vuosisata. Kertomukset sankareista ovat perinteisesti ylentäviä ja niitä on käytetty kasvatuksen välineinä jo muinaisista ajoista lähtien. Suopunkiterrostien asiaa ajavat ei vät huomaa sitä, että onnettomuuden mahdollisuus syntyy silloin, kun halutaan sankaruutta sen itsensä vuoksi, vaikka sitä ei tarvittaisi. Mielipuolet, jotka himoitsevat keinolla millä hyvänsä hankittua mainetta ovat valitettavasti saamelaistenkin keskuudessa. Voidaankin sanoa, että jos näiden mielipuolten ilmaantuminen muuttuu epidemiaksi on kulttuurissa pahasti vialla.

Saamelaisradion tiedovälityksessä näyttää olevan havaittavissa milteipä pakkomielle sankareihin ja sankaruuteen. Niitä saamelaisten mielipiteitä julkistetaan näkyvämmin jotka uskaltavat kärjekkäimmin arvostella saamelaisalueita jakavia isäntävaltioita, vaikka tähän ei olisi aihettakaan.Tämä saattaa tuntua pahaenteiseltä niistä joiden mielestä olisi parempi elää yhteiskunnassa, jossa sankarien sijasta tarvitaan tavallisia ihmisia ja onnellista elämää.

Jotakin on silloin vialla kun suopunkiterroristeja palvotaan sankareina. Tällainen saamelaisten sankaripalvonta näyttää monen mielestä kuuluvan aivan väärään aikakauteen, mutta mitään epäilystä siitä ei ole, että tällä suuntauksella on saamelaisten käräjien korkeimman poliittisen johdon tuki.

Ilmiö on sangen kiinnostava ja korostaa saamelaisten erityisyyttä pohjoismaiden valtioissa. Saamelaisen sankaruuden ottaminen suomalaisen vertailukohdaksi auttaa meitä ymmärtämään myös omia lähtökohtiamme ja erityisesti rajoituksiamme, jotka ovat moninaiset ja alituisessa muutoksen tilassa. Suopunkiterrorismi osoittaa konkreettisesti miten valheesta on tullut koko saamelaisyhteisön perusvika, joka mädättää kaiken. Halkeamaa saattaa olla huomaamatta, mutta kukaan ei voi välttää tuntemasta hajua.